Maailmalla tavataan

 "Pidä mielesi avoinna ja sydämesi suurena."

Näillä sanoilla Efim lähetti ainoan lapsensa maailmalle. Nopea halaus, katseiden kohtaaminen, ja sitten tyttö jo istuikin ahkiossa kotipihan jäädessä kauas taakse. Hän ei kääntynyt katsomaan pelätessään murtuvan silkasta koti-ikävästä. Lähtöaamu oli koittanut paljon nopeammin kuin olisi uskonut. 

Kun tunteja myöhemmin myös Alik kääntyi poroineen takaisin ja jätti Karlan latvialaisen seurueensa kanssa Nizinan surkealle asemalle, oli kyyneleet lähellä. Niitä tulisi luultavasti vierimään tällä matkalla vielä paljon, mutta ei tässä nyt heti tarvinnut aloittaa... Ei ainakaan kun Iivari tuntui pelottelevan jäätävällä katseellaan putoamista harkitsevatkaan pisarat takaisin kanaviinsa. Teini käänsi kasvonsa pois: oli vaikea olla seurassa joka vaivaantui hänen vahvoista tunteistaan. Vieraat vedet alkoivat tästä.

Vanha juna kolisteli laiturille. Kimot orit eivät värähtäneetkään, ne olivat tähän kaikkeen jo tottuneet. Toisin oli Karlan laita, joka puristi kapsäkkejä rystyset valkoisina astuessaan kabinettiin pariskunnan perästä. Iivari ja Ilona näyttivät tietävän mitä tekivät. Karla koitti matkia heitä parhaansa mukaan.

Oli hän Vecnon hevosasioiden nimissä pistäytynyt joskus Pietarin ratatallilla, ylittänyt Norjanmeren käydessään isänsä kanssa Hankalan linnan vieraana hevoskaupoilla, ollut vähän siellä sun täällä esittämässä Vecnon hevosia. 

Mutta tämä oli jotain aivan uutta. 

Tämä oli Karlan ikioma seikkailu, jonka kulusta hän päättäisi itse. Ajatuksena se oli samaan aikaan sekä kutkuttava että kammottava.

Aiothan myös palata?

 Gyzma pärskähti niin että räkä roiskui. Karla pyyhki kasvoille lentänyttä hevonlimaa hihaan, mutta hymyili loppujen lopuksi kuitenkin.

“Minä sinulle niin avaudun ja tässä kiitos” hän tokaisi. Gyzmaa ei kiinnostanut, se jatkoi heinien puputtamista aivan kuin viereisen pilttuun Bahira voisi ne silkalla nälkäisellä katseella taikoa omaan suuhunsa. Nälkäkurki hörisi toiveikkaana naapuriaan harjaavalle tytölle ja kurkki väliseinän yli surullisena. “Ota sinäkin siitä,” Karla sääli ja antoi pienen tukollisen oman hevosensa kaukalosta.

Karla tunsi samaan aikaan suurta rakkautta ja haikeutta kumpaakin tammaa kohtaan — eritoten tietenkin Gyzmaan, mutta myös kuvankauniiseen ruunivoikkoon. Pian heidän tiensä eroaisi. Samalla Karla toteuttaisi yhden suurimmista haaveista: hän lähtee seuraavaksi vuodeksi kiertämään maailmaa, tai ainakin osaa siitä. Suunnitelmat seikkailla Gyzman kanssa kuitenkin kariutuivat siihen tosiasiaan ettei kantavan tamman kanssa ollut pitkälle lähteminen. Entä jos tulisi ongelmia? Ja varmasti Gyzma varsoisi mieluummin kotona, Bahirasta puhumattakaan. 

Tuleva jännitti sekä hyvässä että pahassa. Karla ei ollut koskaan ollut kovin pitkään poissa kotoa, ei ikinä ainakaan yksin. Nyt hän kulkisi Latviaan Dzelzainin vieraiden kanssa ja — niin, mitä sitten? Minne hän siitä jatkaisi? Mitään selvää suunnitelmaa ei ollut. Kohtalo johdatelkoot.

“Vieläkö sinä sitä hevosta puunaat? Tule auttamaan!” Alik mumisi hervottoman vuotakasan uumenista. Karla tiputti säämiskän ja pujotteli narujen alta ottamaan osansa ukon kantamuksista. Kylläpä ne painoivat.

“Mihin nämä viedään?”

“Talolle kursittavaksi, hevoset tarvitsevat vällyjä.”

Matka tallista kuistille oli harvoin yhtä pitkä kuin arvaillessa vuoren takaa missä kapea polku oikein kulki. Karla hukkasi askeleensa ja humpsahti paksuun hankeen polvilleen. 

“Ai tura! Ei tästä tule mitään” hän valitti ja keräili kantamuksia takaisin huojuvaan torniin.

“Höpölöpö, muutama kymmenen metriä enää.”

Karla huokaisi ja jatkoi taapertamista. Porstuassa hän luovutti ja rumpsautti koko kuorman lattialle Alikia matkien. Siitä matka kääntyi suitsait takaisin talliin, mikä sai apua pyytäneen vanhuksen tuskastumaan. 

“Taasko sinä menet, olisi nämä tupaan asti vietävä…”

“En näe hevosia kohta vuoteen, joten enköhän ihan oikeutetusti voi niistä nauttia vielä viimeiset hetket.”

“Kyllä se Gyzma täällä sinua odottaa, ja mistäs sitä tietää miten tykästyt matkaratsuusi.”

“Mihin?”

“Et kai sinä aio jalkapatikassa selvitä? Vieraillakin on ratsut mukana, kuvittele, tuollaiset höttöisät etelän pehmot osasivat tänne asti...”

“Mutta etkös sinä luvannut ajeluttaa minut ahkiossa junalle saakka? Ajoitte tokankin alangolle sitä varten.”

“En minä menomatkasta puhunutkaan, vaan paluusta. Ei kukaan osaa silloin sinua asemalta hakea, pitäähän sinun jotenkin päästä kantamuksinesi tänne takaisin.”

Karla tunsi olonsa tyhmäksi. Hän ei ollut ajatellut lainkaan milloin — ja miten — palaisi vaan höyrysi vain seikkailunsa alkamisesta. Oli ollut helppoa puhua itsensä Ilonan ja Iivarin siivellä Latviaan, josta suureen maailmaan suuntaminen oli huomattavasti helpompaa kuin täältä ei-mistään. Hän tarttuisi kaikkiin tilaisuuksiin, tekisi ruokapalkalla töitä, kiertäisi ihmisten mukana, näkisi uusia paikkoja ja kulttuureja. Pieneen mieleenkään ei ollut juolahtanut kuinka kotiin pääsisi. Vaikka Karla muistaisikin jäädä oikealla pysäkillä pois junasta, hänen pitäisi vielä siitä löytää tiensä oikeaan suuntaan ja kulkea useamman peninkulman tietön matka. Alik oli siinä oikeassa, ettei sellaista matkaa ainakaan huonossa kelissä leiritarpeitta kukaan hullu lähtenyt ilman ratsua tai poroa taivaltamaan… 

“Mistä minä juhdan itselleni taion? Ratsusta puhumattakaan,” Karla kysyi lannistuneena. Tähänkö se hänen matkansa päättyi, ennen alkamistaan.

“Häh, eikö isäsi ole puhunut sinulle? Teidän kommunikaationne on kyllä omaa luokkaansa…” Alik ihmetteli ja niiskaisi valuvaa nenää. “Kun vaihdatte junan Pietarissa, käyt Vecnon ratatallissa katsomassa sopivan hevosen valmiiksi ja tuot sitten myöhemmin mukanasi tänne. Sieltä on aina kauden päätteeksi huonoja juoksijoita lähdössä koiranruoaksi ja ruohonleikkureiksi, valitset niistä jonkun erälle sopivan. Ei mitään Ishtarin kaksoisolentoa siis, kiitos…”

Karla kohotti kulmiaan. Olipa suunnitelma! Eikä hänelle oltu hiiskuttu sanaakaan — siihen alkoi oikeastaan ikävästi jo tottumaan, tietojen pihtaamiseen.

“Pitääkö minun siis raahata sitä hevosta mukanani?”

“Ei, voit myös jättää sen Pietariin ja ottaa palatessasi mukaan.”

“Ja saan valita millaisen vain?”

“Tamma olisi paras, oreja täällä on kohta liikaa. Sellainen mikä pärjäisi ja olisi hyväpäinen. Kyllä sinä löydät oikean.”

Karla oli samaan aikaan sekä kiitollinen että hieman tuohtunut. Oli hyvä että joku oli suunnitellut näin pitkälle vaikkei matkantekijä sitä itse ollut osannut ajatella, mutta voisipa kaikesta sopia yhdessä… Miksi isän piti olla niin vaikea? Yhtenä hetkenä hän oli ymmärtäväinen ja myötämielinen, kunnes seuraavaksi Karla oli kurissa ja nuhteessa miettimässä miksi edes yrittää tulla toimeen. 

Perhe on pahin. Onneksi siitäkin kohta pääsee tauolle.

Alik sai jäädä aloittamaan vuotataistoansa yksin, sillä nyt jos koskaan Karla kaipasi hetkensä Gyzman kanssa. Hän palaisi talolle auttamaan kun on ensin saanut halata tarpeeksi pitkään tulipunaista, silkkikarvaista ystäväänsä. 

Verhon takaa

 Osa Iivarin ja Ilonan matkakertomusta

Iivari tunsi olonsa hyvin harvoin typeräksi, eivätkä ne kerrat olleet koskaan päättyneet erityisen onnellisesti. Siksi hän oli tietyllä osin varautunut ottaessaan Karlalta vastaan kulhon, jonka sisältö näytti olevan jotain vihreän teen ja sappinesteen väliltä.

"Juo siitä nopealla huikalla."

Iivari pyöräytti astiaa käsissään ja nuuhkaisi sitä nyrpistellen. Hyh miten kitkerä katku. Hän tunsi kuinka täyteen ahdatun kodan jok'ikinen silmäpari tuijotti, jopa Efim, vaikkei hänen katsettaan voinutkaan paikallistaa kasvoja peittävän jouhiverhon alta. Hän löi taustameluksi suurta rumpua tasaisen kuudesosanuotin tahtiin.

"Nytkö?"

"Da."

Karla nyökkäsi kippoa kohden ja kohotti käsiään kuin nostaakseen näkymättömän astian huulilleen. Iivari vilkaisi vierellä istuvaa Ilonaa. Jos hän nauraisi puolikkaankaan hymyrypyn verran... Mutta nainen otti tilaisuuden huomattavasti juhlavammalla arvokkuudella kuin skeptisenä pälyilevä kumppaninsa, joka empi yhä höyryävän juoman kanssa. Hänen uskoaan oli horjutettu, venytetty ja muokattu suuntaan jos toiseenkin, mutta jostain syystä tämän yhteisön tarjoamaan maailmaan mielikuvitus ei yltänyt. Tngrit, luonnonhenget ja avustajat... Yhtä hyvin olisi voinut väittää tonttujen ja enkeleiden olevan totista totta. Yhtä vähän Iivari olisi uskonut.

Ja miksi kotaan oli pitänyt tunkea väkeä kissan kummin kaimoja myöten? Eikö tällaiset tilaisuudet olleet yleensä yksityisiä? Miksei kukaan sanonut sanaakaan, miksi kaikki vain tuijottivat? Ilona vihjasi vaivihkaisella katseella astiaa kohden: hörppää nyt. Rumpu täytti hiljaisuutta.

No, kerrankos sitä täällä ollaan. Iivari vältteli visusti katsekontaktia kenenkään kanssa nostaessaan astian suulleen ja kumosi liemen ennen kuin ehti katumaan. Ainakaan tee (?) ei ollutkaan niin pahaa mitä olisi voinut luulla.

"Eijei, älä juo kaikkea, siinä oli muillekin!" Karla parkaisi ja nykäisi kipon luisevista kourista ennen kuin pohjatkin katoaisivat. Joku nauraa röhähti, Iivari mulkaisi savun läpi. Rumpu ei tauonnut. Minuutit kuluivat, joku hyräili, kippo kiersi ringissä sillä vähällä tarjottavalla mitä jäljelle jäi. Efim aloitti hiljaisen laulun.

"Olisi ollut hyvä oppia etiketti etukäteen" kuului vaivihkainen jupina Ilonan suuntaan. "Jos olisin tiennyt että tänne sitä paitsi änkeytyy koko kylä, en..."

"Et mitä?"

"En... ..."

Varjot elivät seinää vasten omaa elämäänsä. Efim oli nostanut temmon kahdeksasosanuottiin, mutta näytti siltä kuin hänen varjonsa olisi jo tanssinut. Kiemurtelivatko shamaanin päähineeseen isketyt sarvet kuin käärmeet, vai kuvitteliko Iivari vain? Vai olivatko ne käärmeitä jotka vain näyttivät sarvilta...

Venäjä oli kielenä kuin hepreaa, mutta epävireinen jollotus kävi nyt oudolla tavalla järkeen. "Де високі гори я вільно лечу, де високі гори я вільно лечу, де високі гори я вільно лечу..." Iivari ei ymmärtänyt sanaakaan siitä kuinka Efim toisti "lentävänsä vapaana siellä missä vuoret olivat korkeita", mutta tuijotti silmiään räpäyttämättä edessään tapahtuvaa performanssia. Miten jouhet ja sulat liikkuivat kaikki kuin yhtenä aaltona: puvun varmasti sadat poronhampaat ja metalliset pienet eläimet kalisivat, kilisivät ja kilkkasivat yhteiseen kakofoniaan. Puukon lailla pistävät silmät tuijottivat jouhien takaa näkymättömistä, mutta niiden katseeseen ei voinut olla vastaamatta. Iivarin koko oleminen oli nyt kiinni tässä hetkessä.

"En..."

Se miten lause loppui jäi legendaksi. Yhä vain kiihtyvän tanssin pyörteissä jouhet väistyivät hetkeksi. Se oli lyhyt silmäys, ohimenevä.

Iivari kaatui suoraan taakse kuin häntä olisi lyöty tikarilla rintaan.

~*~

Missä hän oli?

Mikä hän oli?

...

Pilviä, niin paljon pilviä.

~*~

Porotko ne siellä ölisivät...

Maa keinui kuin he olisivat matkalla Hankalaan, merisairaus pystyi iskemään näinkin kaukana rannikosta.

"Huhuu? Iivari?"

Silmäluomet painoivat kilon kappaleelta, eikä niitä kyllä tarvinnutkaan avata. Sen verran kipeää teki jopa hiilloksen heikko loiste.

"Oliko hyvä matka?"

Ei se ollutkaan poro, vaan Ilona. Kurkkaus siristetyllä silmäkulmalla sen kertoi, ennen kuin luomet painuivat taas kiinni. Mikäs kiire tässä nyt taas oli.

~*~

"Huomenta!"

Iivarista tuntui kuin hän olisi kokenut tämän joskus aiemminkin. Silmät aukesivat varovaisesti tunnustellen, mutta nyt kynttilöistä kajastava valo ei tuntunut neulanpistoilta. Räpsyttely pisti nesteet liikkeelle ja tarkensi kuivan, sumuisan näkymän hämärästä kammarista. Ilona istui lattialla öljyämässä miekkaansa tumpulla ja hymyili miehelle joka yritti istumaan ennen kuin totesi kyynärpäihin nojaamisen olevan tarpeeksi hyvä. Maailma ei enää pyörinyt.

"Miten olet noin pirteä..." Iivarin kysyi vaisusti ja hieroi otsaansa. Hänellä ei ollut pienintäkään muistikuvaa siitä kuinka oli päässyt takaisin taloon, eikä oikeastaan mistään muustakaan.

"Koska ryystit itse ainoana juomaa puolen ringin edestä," Ilona vastasi ja jätti kohteliaasti lisäämättä loppuun "urpo" vaikka se sinne olisikin sopinut. Hän tihrusti huonossa valossa ja käänteli terää kädessään miettiessään sen teroittamista. "Ainakin pääsit heti vauhtiin."

Iivari hautasi kasvot käsiinsä ja puhalsi, hän ei tahtonut tietää. Joskus muistamattomuus oli hyve.

Sitten niitä alkoikin tihkumaan kuin vesipisaroita huonosti kyllästetyn kankaan läpi, muistoja. Iivari puraisi hermostuneena huuleensa käydessään niitä läpi. Hänen kasvot olisivat käyneet kalpeiksi ellei ne olisi jo valmiiksi olleet niin kelmeät, ja pään selvittäminen ravistamalla ei karistanut sekavia kuvia pois vaan sotki vain hiestä klimppiintyneet hiukset kahta kauheammin. Ilona kohotti katseen aseesta.

"Mitä sinä näit?"

Iivari ei halunnut vastata, vaikka tiesiki näkyjen perkaamisen olevan vielä edessä — muutenhan hänen koettelemuksensa olisivat olleet kaikki turhia. Ilona olisi elementissään päästessään tulkitsemaan unikuvia, mutta se hetki ei ollut juuri nyt. "Kerron myöhemmin, nyt tarvitsen vettä", hän kuittasi samalla kun vääntäytyi ylös.

"Pöydällä on astia."

"Enhän nolannut itseäni mitenkään?"

Ilonan kryptinen "et minun nähdäkseni" ei tuonut lohtua.

Tämä ei ollut tässä

 Efim katseli pieniä kaukaisia hahmoja puunrajassa. Hän itse seisoi portilla pienaan nojaillen, mietteliäänä. Nuo etäiset pisteet olivat Alik ja Anisim Iivari välissään — viimeisenä mainittu oli päättänyt aloittaa kotimatkansa ehtiäkseen jouluksi takaisin Saulkrastiin. Ajoitus oli sinällänsä mainio, sillä Efimin ostama uusi työhevonen täytyisi muutenkin noutaa asemalta. Siellä tammareppana oli jo useamman päivän viipynyt “odotustilassa”, suoraan sanottuna siis vetoisessa ja hämärässä hökkelissä aivan kolistelevien junien vierellä. Aiemmin ostohevoset oli viety Igzibiin odottamaan, mutta ymmärrettävistä syistä Vecnolaiset väistivät kyseisen kylän nykyisin kaukaa kuin suutarimiinan. 

Aluksi Efim oli kylläkin koittanut puhua Iivaria jäämään vielä toviksi, mutta von Hoffrén oli pitänyt tiukasti kiinni suunnitelmastaan ja livisti suorastaan kyseenalaisen nopeasti matkaan. Varmasti ei tietenkään voinut tietää, mutta tuntui siltä kuin jotakin olisi sattunut, ja koska Efimin aavistukset osuivat yleensä oikeaan, katseli hän nyt hieman pahaa enteillen kolmikon katoamista kaamossinen uumeniin. Edellisyön unessa musta pässi oli puskenut Efimin kumoon ja survonut kierresarvillaan rummun puhki. Sen päässä oli palanut lyhyt kynttilä, mikä monissa yhteyksissä kuvasi älyä, valaistumista ja itsetietoisuutta. Kuuma vaha valui kuitenkin pitkin villaa ja nysä oli palanut lähes loppuun. Symboliikkaa vilissyt uni oli saanut Efimin miettimään, mihin oli oikeasti sotkeutunutkaan Iivari von Hoffrénia auttaessaan. 

Hänen oli vain luotettava siihen, että latvialaismies (vai ruotsalainenko hän oli? Suomalainen? Sitä sai miettiä) palaisi takaisin mikäli tarvitsisi lisää apua. Tosin niin varma taidoistaan kuin Efim olikin, ei hän uskaisi luvata enää mitään.

Täällä jumalan selän takana

  

“Anteeksi!”

Iivari mulkoili kikattavien teinityttöjen perään. Nuo olivat säikäyttäneet Riarion juoksemalla ohi naurusta rääkyen, letit vauhdissa lepattaen, ja vaikka ori olikin tuttuun tapaansa ottanut vain yksittäisen sivuaskeleen, sai sekin pieni omistajan sieraimet väräjämään vihaisesti kivisen, perustympeän ilmeen alla. Kurittomia kakaroita! Toinen oli ilmiselvästi Efimin tyttö, tukevamman nimeä Iivari ei muistanut vaikka olikin tuohon (ikävä kyllä) usein törmännyt. Eikö kukaan pitänyt täällä perähikiällä lapsia ruodussa? Sitä eletään kuin pellossa!

Kyllä oli syksyn aikana Vecnon alamäki alkanut. Iivari oli saanut kuulla kaiken Igzibin kylän selkkauksesta, D’Yaakupista ja Ulyanasta. Jälkimmäisestä kertoessa Efim oli sylkenyt niin paljon että hänelle oli tehnyt mieli tarjota tuopillinen vettä nestehukkaan. Rationaalisessa aivojensopukassaan Iivari ymmärsi hyvin miksi Igzibin ihmiset majoittuivat Vecnon pihaan, mutta toisaalta, miksi kukaan tahtoi ylimääräisiä ihmisiä nurkkiinsa luuhaamaan? Varsinkin kun suurin osa noista loisista oli täysin hyödyttömiä vanhuksia, rampoja?

“Luulin ettet välitä ihmisistä,” Iivari oli kysynyt talouden isännältä heti kun kykeni. Vastaus ei häntä auttanut.

“Gospodin Iivari, asia on monimutkaisempi. Säälin toki teitä kapitalisteja, mutta on minulla silti omatuntoni,” Efim pyöräytti mietoa olutta tuopissa pistääkseen sakan liikkeelle ennen jatkamista. “Sitä paitsi mikä tahansa on kiusaksi D’Yaakupille on voitoksi minulle,” hän lisäsi ja kohotti virneentapaista suupielilleen.

Vieras ymmärsi viimeisen lauseen paremmin kuin hyvin.

Nyt keskustelusta oli useampi päivä aikaa, ja totuttuun tapaan Iivari alkoi hiljalleen kotiutumaan Vecnoon. Hän oli saanut itselleen saman suurehkon huoneen päätalosta kuin viimeksikin, rauhallisen yksinäisen soppensa, istui samalla paikalla pitkässä pöydässä Alikin vieressä, ratsasti Efimin rinnalla — ja kävi joka ilta läpi samat kummalliset, joskus puistattavatkin, rituaalit edellämainitun savuisessa kodassa. 

Siksi Iivari oli tavallistakin kiukkuisempi ärsyttävän iloisista lapsista, sillä valvottuaan pitkälle yöhön outoja juomia juodessa ja kuunnellen taljaan pukeutuneen miehen örisevää kurkkulaulua, ei kai sitä kukaan voinut väittää olevansa virkeän terhakka. Sitten lisätään siihen vielä epämääräisillä risuilla paljaan selän mätkiminen ja rasvainen, äklöttävä poronmaito joka juotiin ykkösellä alas — se oli tulla kakkosella takaisin ylös, ja selkäkin näytti nyt samalta kuin kakkospataljoonan näpistelijä-Alfin vastaava upseerin keppikäsittelyn jälkeen. Mutta mitäpä Iivari ei tekisi ärsyttääkseen rakkahinta pientä varjostajaansa, tuota sulostuttavaa villakerästä. Ehkä shamaanin ujelluksesta, litkuista ja jättimäisen kehärummun paukuttamisesta ei ollut häivääkään todellista hyötyä, mutta se selkeästi ainakin häiritsi Scoxia. Siinä oli jo tarpeeksi hyvä syy matkustaa napapiirin hyiselle puolelle kykkimään. Mikä vain azuran hermoja kiristäisi.

“Oletko valmis?”

Iivari nousi kiireesti satulaan vastaamatta Efimin kysymykseen. Muut olivat jo valmistautuneet lähtöön, nyt he vain odottivat vieraan palautuvan ajatuksistaan ja kiipeävän kimonsa selkään. Riario näytti jyhkeältä verrattuna muiden luiseviin ahaltek-hevosiin, jotka säälittävissä talvikarvoissaan näyttivät vain kuppaisilta, ylikasvaneilta vinttikoirilta. 

Sanaakaan sanomatta pieni miesjoukko lähti laskeutumaan Vecnon ylängön jyrkkää rinnettä alas hämyisessä, pitkää kaamosta edeltävässä päivässä. Jokaisella oli vyöllään miekka siitäkin huolimatta etteivät he kiertäisi kuin lähimmät ansat ja etelänpuoleisen rajan: näinä aikoina oli parempi olla hieman liiankin varovainen. 

~*~

Patjan täytteenä olevat heinät kutittelivat selkää yön pimeydessä. Iivari valvoi yksin, tuijotti tummaa kattoa ja sen nokisia palkkeja. Taljoja oli ainakin tusina, mutta kylmyys hiipi silti ytimiin saakka.

Kävi kuten hän ennalta oli aavistanutkin: täältä käsin omaa elämää Saulkrastissa oppi arvostamaan. Kylläpä sitä oli osannut pitää itsestäänselvyytenä lämmintä kammaria; pehmeää patjaa ja untuvaista tyynyä; ruokaa jota ei tarvinnut juosta kiinni ennen syömistä; latvian kieltä, joka ei ehkä aivan äidinkielestä mennyt, mutta verrattuna täällä kaikkialla kuuluvaan ymmärtämättömään venäjään...

 

Mielenkiintoista oli myös se että Iivari huomasi kaipaavansa tuttua seuraa. Toki kyseessä oli vain muutama henkilö lähipiiristä, mutta joka tapauksessa oli lohduttavaa ettei hän ollut täysin itseään onnistunut paaduttamaan. Iivari kaipasi viikottaista puistoratsastusta Vitaliyan seuralaisena, hänen turhanpäiväisiä kutsujaan ja helisevän tunteikasta naurua joka kantautui salongista juorupiirin kokoontuessa. Myös Ilonaa mies kaipasi vierelleen — olisipa hän sittenkin pyytänyt tuota mukaan. Mokoma pieni sievä vasemman tien kulkija olisi luultavasti kiinnostunut Efimin tarjoamasta salatiedosta kaksi kertaa enemmän kuin yhä hieman skeptinen Iivari. 

Taivaankansi kääntyi hiljaa tähtineen, tundrasusi ulvoi jossain kaukana alamailla. Väristykset juoksivat kuulijan selkäpiitä pitkin.

Ainahan kaikkeen voi koittaa varautua

  Ikkunan takana oli vilissyt aiemmin aina vain kesyttämättömämmäksi muuttuvia maisemia. Vilisi nytkin, mutta pimeys peitti näyn jättäen ainoaksi todisteeksi junan liikkumisesta tärisevän vuoteen ja vaunun kolahtelun. Ulkomaailman sijaan ikkuna heijasti vain hämärästi valaistua kabinettia ja mustuutta tuijottavat kalpeat kasvot.

Matkaa oli taittunut jo jonkin verran, Uralin toiselle puolelle. Kilometrejä odotti vielä edessä enemmän kuin laki sallii, mutta Iivari pystyi silti jo tuntemaan kuinka vyö hänen rintansa ympäriltä löysättiin: ilma kulki, stressi laski, ajatus kirkastui. Itse asiassa samalla sekunnilla kun reissun ensimmäinen juna irtaantui Riian asemalta, jäi arki laiturille vilkuttamaan. Seuraavat viikot Iivari voisi keskittyä vain itseensä (tavallistakin enemmän siis, mikäli se mahdollista oli) ja nollata päänsä niin että olisi valmis ottamaan vuoden 2021 myöhemmin vastaan puhtaalta pöydältä.

2021, olipa se suuri luku. Mihin aika oli oikein kulunut? Ehkä Iivari osittain siksi tahtoi paeta Vecnon ylängöille, missä aikaa ei ollut ja elämä tuntuu matelevan omaan tahtiinsa enemmän ympäristön kuin päivä- tai vuosilukujen mukaan. Tosin jo kököttäminen tässä savuisessa puupaneloidussa yksityiskabinetissa oli ajaton kokemus sinänsä… Iivari nosti jalat sängylle ja katseli ikkunan heijastuksia retkottaen yllättävän pehmeällä patjalla. Viimeksi hän oli tehnyt virheen nuukaillessaan matkakuluissa. Nyt hän osasi heti vaatia itselleen mukavuuksia, kuten vaikkapa oman yksityisen makuukabinetin. Venäjällä ei hinnankiroistakaan ollut tarvis niin välittää, samalla summalla ei olisi pohjoismaissa saanut edes ykkösluokan istumapaikkaa. 3600 ruplaa ei tuntunut enää läheskään niin pahalta kun sen vaihtoi euroiksi: hurjat 40 € yöstä.

Vetoisassa karjavaunussa matkusti muutaman tuntemattoman hevosen kanssa Riario. Vaikka Iivarilla oli ollut ongelmansa orin kanssa, ei hän silti tahtonut harkitakaan muita hevosia matkaratsukseen. Vaunuun se lastautui aina kyselemättä, ja kannnuksensa oli kimo kaikin puolin helppoudellaan ansainnut. Se ei myöskään turhaan stressannut kyydissä kykkimistä: loimeensa kääriytyneenä SPN oli ottanut lepiä viimeisimmän tarkastuksen aikana, keräämässä voimia loppukilometrien tietöntä vaellusta varten.

Iivari ei tiennyt mitä matkaltaan odottaa, mutta aavistukset, ne olivat hyvät.

_________________________

Tuuli tuiversi takaa niin että karvalakki oli lentää päästä. Riario puski vierellä pitkät jouhet villisti viimassa lennellen välittämättä lumisilla kivillä lipsuvista kavioista. Rautakengät, mikä typerä idea jättää ne jalkaan. Siksi Iivarinkin oli ollut pakko hypätä alas satulasta ja tarpoa orin vierellä märässä ja yllättävän raskaassa 20 cm pikkuhangessa. Kantamukset matkasatulan ympärillä painoivat muutenkin jo yhteensä varmasti enemmän kuin hintelä ratsastaja itse, joten Riarion oli pistettävä kaikki taitonsa peliin pysyäkseen pystyssä ilman kyytiläistäkin.

Viimeinen nousu oli vaikein. Vecnon portit häämöttivät jo yläpuolella, mutta kapea, mutkainen ja tällä hetkellä lipevä kinttupolku piti huolen siitä ettei hirsivalli tuntunut lähestyvän lainkaan. Iltapäivän hämärässä näkyvyys oli muutenkin huono, eikä silloin tällöin lumisateesta uhkaavat yksittäiset hiutaleet helpottaneet. Riario puuskutti melkein yhtä paljon kuin vierellään liukasteleva, etukumarassa sisukkaasti tarpova mies.

Voitonriemu laen saavuttamisesta vaihtui hämmästykseen poikittaisten kuusitukkien katkaistessa matkan porteilla. Miksi ne olivat kiinni? Eivät olleet viimeksi. Pieni pahaenteinen tunne viipyili takaraivossa.

“Huhuu?” rukkaset taputtivat suluksi kellistettyä honkaa. Kesti silti hetken ennen kuin kukaan huomasi Iivarin, ja kun niin tekikin, oli tuntemattoman nuoren miehen kasvot tuikeat. Hän pysähtyi portille mutta ei tehnyt elettäkään avatakseen sitä.

“Olen Efimin vieras. Iivari von Hoffrén,” sanat melkein hukkuivat niskan takaa yllättävään puhakkaan. Tulokasta mulkoiltiin arvelevasti, yhteistä kieltä ei ollut. Nimiin oli kuitenkin helppo tarttua, ja vaikka Iivaria sylettikin nähdä selän kääntyvän ja katoavan päätalon lämpöön, tiesi hän virkaintoisen, epäluuloisen vahdin vievän kolkuttelijan nimen päämiehelleen.

Kului vain hetki (joka siinä pyryksi muuttuneessa poikkituulessa tuntui tunnilta) kun turkislakkinen nuori palasi vetämään poikkiparrut syrjään. Mahtava nenä pystyssä Iivari käveli ohitse pihaan, uhraten vain lyhyen ja huonosti äännetyn kiitoksen “spasibo” melkein yhtä kylmällä sävyllä kuin hänen varpaansa olivat märkien saappaiden uumenissa. Eikö täällä muka tiedetty kuka von Hoffrén oli?

Ei. Purkaessaan autuaan lämpimässä tallissa Riarion raskaita kantamuksia Iivari tunsi katseet niskassaan. Miksi Vecnossa oli näin paljon ihmisiä? He tuijottelivat häpeilemättömästi lampaantaljoihin vuorautunutta kummajaista kuin uutta hevosta, eikä edes vaivihkaan annetut tyrmäävät mulkaisut saaneet noita kääntämään katseita ja jatkamaan elämäänsä. Jos Iivari vain olisi osannut venäjää tökeröitä perusfraaseja enempää… 

Riario jäi yllättävän tyyneesti karsinaan heinien ääreen, heinien jotka Iivari oli suorasukaisesti käynyt hakemassa itse jaksamatta odottaa tollikoiden osaavan tarjota palvelua. Ori jäysti olkista kortta kuin kotonaan, luultavasti erittäin helpottuneena hankalan taipaleen päättymisestä. Ratsastajaa ei puolestaan helpottanut vielä lainkaan: hän kantoi selkä vääränä nyssäköitä raahautuessaan kohti pitkänmallista päärakennusta. Kukaan ei edelleenkään pistänyt tikkua ristiin auttaakseen väsynyttä matkaajaa, törkeät.

Iivari oli tullut Vecnoon päästäkseen eroon ihmisistä. Keitä nämä kaikki tolvanat olivat, ja miksi? 

Erämaaretriitti ei tuntunut enää läheskään yhtä hyvältä idealta kuin se oli vielä Saulkrastista käsin mietittynä.

Nuolen huomaa vasta kun se uppoaa

Metsäjänis kiljaisee kovaa kuollessaan, mikäli vain ehtii. Kimeä alisen maailman huuto säikäyttää varomattomat kuulijansa luultavasti melkein yhtä pahanpäiväisesti kuin kalman kylmä verho eläinparan itsensäkin.

Sitä edeltää kuitenkin usein täysi hiljaisuus. Kun jänis keskeyttää puputuksensa käännelläkseen korviaan pahaenteisissä aavistuksissaan, on se jo myöhässä. Kuuluu vain lehtien kahahdus kun terä uppoaa nahkaan, huuto jos se vain ehtii ristihuulilta karkaamaan, minkä jälkeen tyhjyys kietoutuu tietoisuuden ympärille ja vie sen mukanaan. Tämä elämä oli tullut päätökseensä. Jatkaako se taivaltaan jossain muualla, sitä ei ole kukaan tullut vielä takaisin kertomaan, mutta saaliiseensa tarttuneiden käsien omistaja uskoi niin vahvasti. Mielessä kävi sanaton kiitos jänikselle, anteeksipyyntö, ennen kuin sirot sormet nykäisivät yllättävän riuskasti pienen nuolen kapeasta kyljestä. Verenlasku oli nopea, minkä perään koukku lävisti kintereet kun se ripustettiin selkähihnaan roikkumaan muiden kaltaistensa kanssa. Ainakin kolme paria tyhjiä silmiä tuijotti jonnekin minne yksikään kuolevainen ei ollut katsonut.

Karlan elämä pyöri kuitenkin paljon maallisemmissa asioissa. Hän katsahti taivaanrantaan: aurinko pilkotteli aavistuksen matalammalla kuin vielä viikko sitten. Kesä oli vielä kuumimmillaan (ja millainen kuumuus tätä osaa Siperiaa olikaan koetellut!), mutta lähestyvän syksyn aisti jo hiipivän kohti. Hiljaa ja huomaamatta se soluttautuisi päiviin mukaan, yksi kellastuva lehti siellä, toinen punainen marja tuolla, kunnes jossakin vaiheessa sitä huomaisi kaikkien alamaiden puiden kylpevän väriloistossaan, ylänköjen paljakoiden pistäessä perässä parastaan kituisella kasvustollaan. 

Juuri vuodenkierto oli saanut Karlankin metsälle. Heillä ei ollut puutetta ruoasta, mutta koskaan ei tulevasta talvesta voinut tietää. Oli aina parasta varautua kaikkeen — Alik oli hieman naureskellut nuoren tytön innolle jänistää jousella, mutta eipä hän varmasti kuuden kuukauden päästä valittaisi järsiessään Karlan itse suolaamaa kuivalihaa nälkäänsä. Sitä paitsi, pystyikö parempaa ammuntaharjoitusta keksimään kuin jänisjahdin? Pieni, maastoutuva ja ketterä otus oli kinkkinen saalistettava, sillä päästäkseen kantomatkan päähän oli oltava kärsivällinen ja pysyttävä hiljaa. Kaato oli saatava heti ensimmäisellä yrityksellä: muuten säikähtänyt jänis pötkisi pakoon ja jättäisi saalistajan nuolemaan näppejään. Itseensä tyytyväisenä Karla myhäili sille, että viidestä yrityksestä vain kaksi oli päättynyt pitkäkorvan pakoon. Muut riippuivat kurjina koivistaan todisteena ampujan taidoista.

Ratsua Karlalla ei ollut mukana: se vain kuitenkin säikäyttäisi maalin pakosalle huonosti ajoitetuilla pärskäisyillään tai lehvistöä kahisuttamalla. Taivalta takaisin Vecnoon ei kuitenkaan ollut kuin korkeintaan kuutisen kilometriä, joten eipä hevoselle ollut tarvettakaan. 

Hyräilyn tahdittamana Karla asteli pirtsakoin askelin pitkin tuttua riistapolkua. Näin matalalla puut olivat vielä suuria ja synkkiä, ja niin kauan kuin ne pienenivät ja kituuntuivat, tiesi nuori olevansa oikeassa suunnassa. Hänen kotinsa oli sopivassa risteyskohdassa: aivan ylängön alareunalla, josta oli lyhyt matka metsämaille, solan välisen aron vierellä, pohjoisten vuorten suojatessa pahimmilta sääilmiöiltä joita Itä-Siperian Meri joskus heille asti puhalsi. Lähellä kaikkea mutta silti ei missään. 

Matkaa oli taittunut muutama kilometri, kun Karla pysähtyi. Hän jähmettyi paikalleen, refleksinomaisesti kyykistyi lohkareen taa, terästi kaikki aistinsa. Oliko se vain kuvitelmaa, vai kuuluiko jostain puhetta?

Ei se ollut. Äänessä oli selkeästi mies, toinenkin. Sävy oli kiihkeä ja aavistuksen kärttyinen, sanoista ei saanut selvää tuulen humistessa mutta vaikutti siltä kuin käynnissä olisi jonkinlainen selitys, joka oli toistettu jo niin moneen kertaan ettei sitä pystynyt enää uusimaa ilman huokaisuja ja äkäisiä murahduksia.

Pärskähdys, aluskasvillisuus kahisi. Ahaa, heillä oli hevosia. Jostakin syystä Karla ei silti ollut varma, että kulkijat olivat Vecnosta, vaikka äänenkulusta päätellen samaan suuntaan olivatkin matkalla. Teini syöksähti seuraavan lohkareen taa, sen jälkeen ikivanhan kuusen runkoon kiinni. Hän vilkaisi nopeasti, henkäisi ja vetäytyi takaisin havupuun suojelukseen.

D’yaakup.

Pitkistä viiksistä ja hiustupsusta ei voinut erehtyä. Karlan päässä risteili sata ja yksi laskutoimitusta samaan aikaan: oli tuo pahanmaineinen mies mistä tahansa syystä liikkeellä, niin hyvää se ei takuuvarmasti tiennyt. Miksi muuten hänellä olisi joukko karpaaseja mukanaan? Karla syöksähti kauemmas piiloon, siitä seuraavan rungon taa, siitä vielä seuraavan, kunnes oli varma turvallisesta välimatkasta. Sitten hän pisti juoksuksi nahkatossut vinkuen: kotiin olisi ehdittävä ennen kuin olisi myöhäistä.

***

Kun Vecnon pihaa ympäröivät hirsivallit ilmestyivät viimein D’Yaakupin silmien eteen, rumensi näkymää vastaanottokomitea. Uhmakkaana Efim istui Gepardin selässä toinen käsi miekalla, vierellään aivan yhtä ylevänä Alik ruunikon Lyobek-orhin kannateltavana. Vasemmalla puolella ratsailla istuva mies sai vierailijan kasvot vääristymään epäreiluudesta, katkeruudesta,vihastakin: Anisim, mokoma petturi, oli aikanaan vannonut uskollisuuttaan Igzibin kylälle. Lurjus. 

“Saavun rauhassa” D’Yaakup julisti nostaen vakuutena tyhjät kätensä ilmaan. “Tulin vain hakemaan omani pois.”

Se oli arvattavissa, totta kai. Sen perusteella mitä saapuneet olivat päälliköstään puhuneet, ei häneltä noin vain viety mitään — ei edes “vastahakoisia, resuisia ö-luokan kyläläisiä” kuten Anisim oli itseironisesti heitä kuvaillut. Tietenkin mies oli tullut noutamaan heitä takaisin. Tai niin hän ainakin kuvitteli.

“Vai niin,” Efim totesi ykskantaan ilmekään värähtämättä. “Haluaako joku teistä palata?” hän kysyi olkansa yli rehvakkaan avoimien porttien takana seisovalle pienelle joukolle. Hiiskaustakaan ei kuulunut.

“Asian laita taitaa olla, että lähdet takaisin samalla miesluvulla kuin saavuitkin.”

D’Yaakupin luihut kasvot kiristyivät hienoisesti. 

“Tämä ei ole tahdonalainen asia. Sinulla on mahdollisuutesi antaa ryöstämästi takaisin vielä ilman seuraamuksia, mutta pitkää siimaa en anna.”

“Ryöstämäni? Luvatta voi ottaa vain toisen omistamaa, eikä tietääkseni kenenkään henki kuulu yhdellekään toiselle kuin kantajalle itselleen. Omistatko tuulet tunturissa?”

Efim kallisti päätään melkein jopa kiusoittelevasti. Moni kuvitteli hänen olevan hiljainen ja vetäytyvä, mutta se ei pitänyt paikkaansa. Mies ei vain tuntenut tarvetta avata suutaan ellei sille ollut oikeaa syytä, ja nyt toden totta oli. 

Ilmassa väreilevää jännitettä olisi voinut kosketella paljain käsin: tuntui kuin väärään aikaan vedetty hengitys olisi voinut laukaista pommin. D’Yaakupin ote pienen jakuttihevosen ohjista kiristyi, ja hetken aikaa miehen katseessa oli löydettävissä halu pistää miekalla edessään ärsyttävästi virnuileva pörrötukka kylmäksi. Kylänpäälliköstä näki kuinka hän ensin laski kymmeneen pitääkseen petollisen tyynen pintansa, jonka jälkeen hän muotoili sanansa niin ilkeästi tihkuviksi ettei porttien takana kyhjöttävä puolikuuro babushkakaan olisi voinut olla sitä huomaamatta.

“Kenties omistankin. Miten on, luovutatko väkeni takaisin? Tämä on viimeinen kaunis pyyntöni, seuraavaksi käsken.”

“En.”

Hetken näytti siltä kuin D’Yaakup olisi syöksynyt suoraan päälle, mutta näkymättömät voimat — järki, kenties — pitelivät häntä paikallaan. Kasvot punehtuivat ja vääristyivät suuttumuksesta, mulkoilivat ylimielistä sikaa joka niin muikeana katseli viemäänsä omaisuutta takanaan piilotellen. Vaan mieli oli maltettava, vielä. Sormet pääsisivät vielä kuristamaan oikeaa kaulaa, mutta sen hetki ei ollut nyt.

“Itsepähän valintasi teet” D’Yaakup ärähti kääntäessään kavahtavan ratsunsa ympäri. Hän antoi viimeisen katseensa valella pelkoa ja vaaraa ennen kuin pölypilven saattelemana kannusti pienine joukkoineen hevoset ravilla pois. Laukalla he eivät niin jyrkkään, kituiseen alamäkeen uskaltaneet karauttaa. 

Käännytys porteilla oli rauhanomaisuudessaan pelkkää tyyntä myrskyn edellä. Sen tiesivät kaikki kumpaiseltakin puolelta.

Ryysyläiset ovellani

Gepard roikotti alahuulta puomin ääressä auringon paahtaessa sen silkkistä karvaa. Kevät oli kääntynyt alkukesäksi silmänräpäyksessä: vain muutamat lumenviipymät jaksoivat sitkeästi muistuttaa alati uhkaavasta talvesta, joka tuntui olevan aina lähellä, katsoi sitä sitten ajassa taakse- tai eteenpäin. Myös ympäröivä luonto tuntui olevan tietoinen kasvukauden lyhyydestä, ja vehreys oli suorastaan räjähtänyt käsiin heti kun lämpötilat jäivät pysyvästi plussan puolelle. Mannerilmaston kuuma kesä oli jo aivan kulman takana, mistä tämänpäiväinenkin suoranainen helle lupaavasti ilmoitti. Helmenhohtoinen ori raotti hieman sinisiä silmiä huomatessaan hahmon ilmestyvän vierelleen, mutta sulki ne taas tunnistettuaan tulijan Efimiksi. Ahaltek nautti selkeästi olostaan: hellekausi sopi aavikkoveriselle ratsulle huomattavasti paremmin kuin Siperian tappavat pakkaset, joiden yli nuo ohutnahkaiset aarteet selvisivät vain taljakerrosten ja hiililämmityksen voimin. Aivan kuten kaikki muukin siinä jumalanhylkäämässä paikassa, oli myös hevosten otettava kaikki hyöty irti kesästä. Jopa piinaava räkkä oli juhlaa verrattuna -40 celsiuksen pakkaslukemiin ja monimetrisiin nietoksiin. Efim harjasi laiskoin vedoin hevostaan, tunnelmat olivat kumpaisellakin siis samansuuntaiset. Ainoa ääni pihalla oli Gepardin satunnaiset pärskähdykset ja hännänhuiskautukset. Muuten oli suorastaan aavemaisen hiljaista. Liiankin hiljaista.

Vecnossa ei koskaan ollut majaillut paljoakaan asukkaita, mutta tällä hetkellä Efimin ollessa kaksin tyttönsä kanssa, tuntui hirsiset tilukset kaikuvan tyhjyyttään. Ulyana, mokoma petollinen käärme, häntä ei ollut ikävä, mutta vasta nyt Alikin ollessa poissa osasi Arturinpoika arvostaa vanhan miehen olemassaoloa. Efim ei ollut koskaan tajunnut kuinka paljon töitä tuo ukonrähjä oli päivittäin tehnyt, ennen kuin joutui tekemään kaiken itse. Eikä tässä vielä kaikki, sillä kausi oli helpoin hevosten laiduntaessa Taivasjärven rannoilla. Talvella taloudenhoidon lisäksi olisi huolehdittava päivittäin myös kymmenistä, herkkähipiäisistä hevosista. Vasta nyt Alikin naljailuun piilotettu kommentti vaihtaa ahalteket jakutianhevosiin kävi järkeen. Efimillä oli ikävä ystäväänsä. Alik oli ollut tuolle aina kuin oman mielen jatke, luotettu mies, ja se että hän viimeisenä tekonaan pelasti Efimin lynkkaamiselta ei helpottanut oloa lainkaan. Varmuutta Alikin itsensä kohtalosta ei ollut, mutta olosuhteet viittasivat kovasti siihen että mies oli vaihtanut oman henkensä vapauttamaansa. Jos Alik olisi hengissä, tai edes kunnossa, kai hän olisi jo palannut takaisin?

Efim itse ei muista omasta paluustaan paljoakaan. Hän tiesi Karlan ratsastaneen Gepardilla kuin tuulispää ja roikkuneensa itse kuin ihmeen kaupalla tyttärensä satulan takana, luojalle kiitos ahalteken pehmeistä askelista. Lyobek oli kiitänyt rinnalla ilman omaa ratsastajaansa, ja Taktika-parka oli jäänyt kylään. Efim ei voinut kuin toivoa siitä pidettävän hyvää huolta: itse hänellä ei ollut sillä hetkellä mahdollisuuksia lähteä tammaansa takaisin lunastamaan. Kyllähän se mielessä oli käynyt, mutta Karlaa ei ollut jättäminen yksin. Nuori oli ottanut Alikin todennäköisen kuoleman hyvin raskaasti, ja pelkäsi nyt selkeästi jäävänsä kokonaan orvoksi jos päästäisi isänsä vielä kerrankin pois näkyvistä. Efim ei pystynyt lähtemään edes lyhyelle kierrokselle ilman Karlan ilmiselvää hätäännystä ja anelua päästä mukaan, mikä taasen ei käynyt päinsä talonvahdin puutteessa. Ei ansojen tyhjennystä, ei liharuokaa. Juurikkaat alkoivat pursuamaan jo ulos korvista.

Karla oli huolehtinut nääntyneestä, kuumeisesta isästään paluun jälkeiset päivät, mistä oli syytä olla kiitollinen. Ikäisekseen hän oli kuitenkin joutunut kantamaan liikaa vastuuta, mikä näkyi nyt silmäpusseina teinin silmien alla. Huolikin pilkisti aina katseessa. Omatunto kolkutti Efimiä, mutta tätä se elämä oli. Ylä- ja alamäkiä. Nykyisin lähinnä vain jälkimmäisiä. Tällä hetkellä Karla oli tarkistamassa tammoja varsoineen, joten olisiko tässä tilaisuus livahtaa nopeasti katsomaan olisiko edes puurajan nyöriansaan jäänyt mitään syömäkelpoista? Efim oli kääntymäisillään hakemaan juoksujalkaa satulan, kun Gepard varoittamatta kohotti päätään täysin valveilla. Sen pitkä kaula näytti jatkuvan pilviin saakka, sieraimet olivat laajat, korvat kääntyilivät kuin pienet tutkat keräten ääniä ympäriltään. Hetken aikaa vaikutti siltä kuin ori olisi nähnyt jotain mitä ihmissilmä ei kyennyt havainnoimaan, kun Vecnon porteille johtavalta kinttupolulta alkoi kuulumaan askelia. Useita sellaisia. Hevonenkinko siellä korskui?

Efim pingottautui valmiuteen salamannopeasti. Oliko lynkkausjoukko tullut suorittamaan työnsä loppuun? Katse kierteli pihaa hätäisesti: miekka oli sisällä, Gepard varustamaton, miehen itsensä päällä vain kevyt rohdinpellavainen tunika ja ainoana aseentapaisena vyöllä oleva tylsähkö puukko. Ainoa valoisa puoli oli Karlan puuttuminen: mutta mikä näky tyttöparkaa odottaisi laitumilta palatessaan, juuri kun hän uskalsi olla edes hetken yksin…

Taistelutta Efim ei kuitenkaan antautuisi. Hän lähtisi tyylillä. Täysiin voimiinsa mies ei ollut palautunut lyhyen mutta raskaan vankeutensa jälkeen, mutta kyllä hän muutaman hampaan saisi varmasti taottua irti nyrkeillään ennen kuin tipahtaisi itse maahan. Gepard huomasi isäntänsä mielentilan, kevyt ori steppasi paikoillaan levottomana. Kunnes se hirnui. Tuttu, kimeä ja suloinen hirnahdus vastasi hirsivallin takaa. Voiko se olla…? Oli se. Taktika. Hetkeksi Efim suivaantui röyhkeydestä: kyllä toisilla oli otsaa tulla uhoamaan hänen hevosensa selästä! Ratsastajan nähtyään hänen vihansa kuitenkin vaihtui hämmennykseen. Kukapa muukaan satulassa istui kuin itse vanha ukko Alik. “Efim!” harmaahapsi huudahti, ratsasti reipasta ravia puulla päähän lyödyn ystävänsä luo, hyppäsi alas ennen kuin ruunivoikko tamma ehti edes pysähtymään ja otti itseään melkein päätä pidemmän ja melkein tuplasti nuoremman Arturnovin karhunhalaukseen. Jälkimmäinen ei saanut sanaa suustaan, mutta oikosulussaankin hän osasi sentäs vastata halaukseen taputtamalla leveää selkää tuttavallisesti.

Miehet etääntyivät toisistaan, jolloin Efimillä oli tilaisuus tutkailla toista tarkemmin. Alik hymyili leveästi. Hän oli puhdas, ehkä jopa tanakampi kuin viimeksi, ja ainoa särö näyssä oli vielä haaleasti mustunut vasen silmä. Lausumattomat kysymykset olivat niin selkeitä, että Alik osasi tarttua niihin ilman sananvaihtoa. Ensin hän kuitenkin viittoi takanaan seisovaan joukkoon ihmisiä. “Toin sinulle asukkaita,” mies totesi nauravaisesti. Efim katseli portilla kyhjöttävää joukkoa ensimmäistä kertaa tarkemmin: heitä oli muutama tusina, miehiä, naisia, lapsia. Kaikkia yhdisti samanlainen pelokas katse, jota osa yritti turhaan peittää uhmakkuuden särmällä. Osa kantoi mukanaan nyssäköitä, joillakin oli vain vaatteet päällään.

“Katsos kun,” Alik aloitti, “juttu on niin että menit sitten suututtamaan kotikyläni.” “En minä ketään suututtanut, he itse päättelivät mitä pää—” Efim koitti huomauttaa väliin, mutta tuli vain tylysti keskeytetyksi. “Juu juu et, mutta ymmärtänet kyllä. Joka tapauksessa, minulla on vielä ystäviä tallessa, sellaisia ketkä kokivat velvollisuudekseen taata minulle oikeudenmukaisen käsittelyn ja tyynnyttää raivokasta väkeä. En loppujen lopuksi ehtinyt saamaan mustan silmän, haljenneen huulen ja pudonneen hampaan lisäksi enempää osumaa, kun tulin jo johdatetuksii kylään.” Totta tosiaan, nyt vasta Alikin sekavassa purukalustossa näkyi tyhjä kolo puuttuvan etuhampaan kohdalla. “Sain paljon paremman kohtelun kuin sinä. Majoituin vanhan tuttavani Anisimin kotiin odottamaan päätöstä rangaistuksestani, ja siinä samalla päivien aikana tuli selväksi etteivät vallan kaikki Izgibin asukkaista olleet tyytyväisiä D’aakypin olemattomiin tapoihin hoitaa kylänsä etua. Hän kiristi veroa, otti jokaisesta kaadosta ja satokilosta lähes puolet. Samalla kun muut näkivät nälkää, D’aakypini perhekunta eleli leveästi. Kun kerroin tontistasi ja ylistin ylänköelämää, minua ryhdyttiin vuoron perään piilottelemaan taloissa kunnes saimme suunnitelman valmiiksi.” Efim ei tiennyt miten reagoida. Hän ei ollut koskaan tahtonut tiluksilleen ainuttakaan ylimääräistä ihmistä, ja nyt Alik oli luvannut nopealla laskennalla ainakin yli kahdellekymmenelle hengelle kodin Vecnosta. Millä resursseilla heidät elätettäisiin? Artunov pudisti pienesti päätään, muttei ehtinyt esittämään poikkipuolista sanaa kun teräsvanhus jo jatkoi tarinaansa.

“Muistan D’aakypin olleen jo nuorena kelju ottamaan huonoja uutisia vastaan, ja nytkin hän ehkäisi pelkäämäänsä kapinaa enemmän kepillä kuin porkkanalla, joten mieleen ei tullutkaan vain sanoa heippa ja lähteä. Teimme siis oikean pakosuunnitelman: kaikki odottaisivat lauantaiaamuna tärkeimmät kantamukset mukanaan merkkiä. Kaksi uskalikkoa — Anisim ja tämä Mefodiy tässä — sytyttivät vilja-aitan palamaan, ja hälinän turvin lähdimme helposti kuin koirat veräjästä. Kukaan ei edes estellyt minua kun kävin hakemassa muina miehinä Taktikan karjasuojasta. Että ei tarvitse kiittää, mutta tässä tammasi!”

Sanojensa päätteeksi Alik ojensi kulahtaneet nahkaohjat Efimin käsiin. Jälkimmäinen ei tiennyt mitä sanoa, katseli vain hämmentyneenä vahingoittumattoman näköistä kasvattiaan, sitten Alikia ja tuon takana orpoina seisovia ihmisiä. Kymmenen minuuttia sitten hän oli ollut varma vanhuksen kuolemasta ja Taktikan menettämisestä D’aakypin käyttöön, ja tässä kumpainenkin nyt seisoi elämänsä kunnossa. Hetken Efim muotoili sanoja mielessään, pyöritellen samalla pujopartaa mietteliäästi sormien välissä.

“Sinä se jaksat vain aina yllättää, vaan eipä ole äijää karvoihin katsominen. Olen toki iloinen paluustasi, ja kiitos myös Taktikasta, mutta mitä minä tälle väelle teen? En voi jokaista vastaantulevaa ottaa syöttilääksi, vaikka kuinka vetoaisit moraaliini. Sitä paitsi jos Ulyanasta jotain opin, niin koskaan enää en yhteenkään vieraaseen ihmiseen luota.” Lausuessaan naisen nimen Efim sylkäisi kuin saadakseen kitkerän maun pois suustaan. Hän ei voinut ymmärtää, miksi Alik kuvitteli Vecnon olevan oikea paikka aliravituille, likaisille kyläläisille, jotka resuisesta ulkonäöstään päätellen olivat Izgibin pohjasakkaa. Nyt he olisivat tulossa Efimin taakaksi — ei kiitos.

Vanhus oli selkeästi perillä ystävänsä mietteistä. Hän heilautti karheaksi parkkiintunutta kättään jälleen joukkoa kohden. “Eivät he elätettäviksi tule, vaan töitä tekemään! Mietipä sitä. Kuinka paljon helpompaa elämä sitten olisi, kun taakka jakaantuisi useammille hartioille? He kyllä hankkivat itse elantonsa, ja jotka eivät siihen kykene, saavat apua muilta. Meidän ei tarvitsisi kuin taata heille turvallinen tila, ja kaikki voittavat. Voitko muka kieltäytyä?”

Säälittävä ihmismassa näytti laumalta säikkyjä, käsittelemättömiä ja huonosti hoidettuja villipeuroja, katseissakin oli jotain samaa noiden sarvipäiden kanssa. Efim ei ollut edelleenkään innostunut ajatuksesta, jossa kaikki nuo tuntemattomat ryysyläiset pyörisivät hänen tiluksillaan, mutta toisaalta Alikin perustelut olivat toimivia. “Ehdoin ettei meille koidu ongelmia, jääkööt. Mutta pienestäkin rikkeestä saa kengänkuvan persauksille, minulla ei ole kärsivällisyyttä lähteä opettamaan ketään tavoille.” Alik nauroi, viittilöi ihmiset astumaan porteista sisään ja taputti Efimin olkaa niin että luut rutisi. Kyllä tässä olisi Karlalle selitettävää.

Pirunkesyttäjä

Tähdet pilkistelivät ohuen pilviharson takaa pimenevässä kevätillassa, kun yksinäinen ratsukko nousi kapeaa polkua pitkin Vecnon ylängölle. Lumi oli panssaroitunutta ja raskasta, siroluinen ratsu puuskutti tarpoessaan mäkeä ylös. Päivän plussa-asteet olivat kääntyneet jo miinuksen puolelle.

Päästyään lopulta rinteen loppuun parivaljakko pysähtyi vetämään henkeä. Ulyana silitteli kimoa karvaa kiitoksena, hevosesta hohkaava lämpö tuntui nahkarukkasenkin läpi. Pazuzu pärski ja ravisteli niskaansa niin voimalla että hihnassa roikkuvat jänikset hakkasivat kantajansa selkää.

Länsitaivas hohkasi vielä viimeisten auringonsäteiden jälkikaikua. Ulyana katsoi ristiriitaisin tuntein valonäytöstä varjostavia pieniä savuhahtuvia, joita kohosi pihan päärakennuksen räppänöistä. Hän oli kotiutunut ehkä hieman liiankin hyvin Vecnoon: päämääriensä tavoittamiseksi ei paranisi lähentyä liikaa pihan väen kanssa, mutta niin oli päässyt silti tapahtumaan. Tai no, Efim karsasti naista edelleen, mikä olikin hyvä, mutta varsinkin Karlan kanssa Ulyana huomasi viihtyvänsä niin hyvin että joutui välillä muistuttamaan itseään miksi oli saapunut. Tehtävä olisi vaikea jos ihmisiin loi kiintymyssuhteita.

Sen sijaan eläimiin hän tutustui mieluusti. Muutkin olivat huomanneet Ulyanan taidon tulla toimeen hankalimpienkin karvakuontaloiden kanssa, oli noilla jaloissa sitten kaviot, koparat tai tassut. Varsinkin pahanmoisena pidetty ori Pazuzu oli ottanut naisen nopeasti ystäväkseen, josta Karla oli keksinyt tuolle talon tavan mukaan lisänimen "Pirunkesyttäjä". Se tietenkin kismitti Efimiä suunnattomasti, mikä taasen sai Ulyanan lisäämään vain vettä myllyyn. Niinpä hän aivan tietoisesti otti ratsukseen aina Pazuzun kun oli tuon vuoro käydä katsomassa lähiansat — kuten nyt. Kaksi jäniksenkalmoa roikkui kintereistään hihnassa: eväät olivat laihat, mutta päivä kerrallaan Vecno sinnitteli kohti tulevaa kesää.
Ulyana mietti, olisiko silloin vielä joukkiossa mukana. Kenties, mutta Efim luultavasti ei.

Lepotauko oli ohi. Kevyellä pohkeella ratsu lähti tarpomaan kohti hirsiportteja.

Ystävällisyydellä on sudenkuoppansa

Viikko takaperin Vecnon pihan hirsiporteille ilmestyi vieras. Kukaan ei tuntenut tuota mystistä naista, joka pyysi suojaa nousevalta puhurilta. Erämaan käytännön mukaan turvaa annettiin kuitenkin kaikille sitä pyytäville, joten hänet päästettiin sisään poroineen.


Nyt myräkkä oli kuitenkin laantunut, eikä pelkäksi Ulyanaksi itsensä esitellyt nainen ollut tehnyt elettäkään lähteäkseen. Tietoa ei ollut herunut lisää kuin muutamia nokareita, ja nekin varsin tyhjänpäiväisiä: hänen sukunsa oli evenkejä, "porokansaa", takkahärän nimi oli Uglerod ja määränpäätä matkalleen ei ollut muuten kuin "kohti pohjoista". Karla sosiaaliperhosena tuli heti hyvin toimeen Ulyanan kanssa, mutta Efim ei lämmennyt yhtä nopeasti. Tummapiirteinen nainen osasi olla mukava ja hurmaava, mikä oli enimmäkseen epäilyttävää: Efimin kokemuksen mukaan kukaan, joka oli heti liian hyvä, ei voinut olla kantamatta pimeämpää salaisuutta sisällään.

Lisäksi Ulyanassa oli jotain todella, todella tuttua, mutta mitä? Ajatus piinasi Efimiä päivätolkulla, kunnes sumuiset muistikuvat kesäkuisesta juhlinnasta välähtivät hänen silmiensä takaa kesken illallisen.

Kylmät väreet juoksivat pitkin selkärankaa: se ei ollut ikinä hyvä etiäinen. Efimillä oli entistä vahvempi tunne siitä, ettei Ulyanasta seuraisi mitään hyvää. Se pieni hiljainen ääni päässä, joka uteliaana olisi tahtonut tietää naisesta lisää, sen Efim vaimensi suruitta. Hän viittoi vaivihkaa Alikin lähemmäksi ja nyökkäsi huomaamattomasti kohti pitkän pöydän reunassa istuvaa vierasta.

Efim nousi pöydästä ja katosi sanaakaan sanomatta tuvasta nopeasti kuin lumihiutale uuninkupeelta.
Alik jäi kylpemään vaivaantuneisuudessa.

Samettitakki Siperiassa

Iivari von Hoffrén tunsi itsensä harvoin altavastaajaksi, mutta nyt kyseinen harvinainen tilanne oli käsillä. Ratsu hänen allaan kiemurteli kuin lattaritanssija, oksat tarttuivat pitkiin mustiin jouhiin ja juurakot olivat korkeita kuin muurit. Sammal vuoron lipsui ja vuoron petti kavioiden alla. Edellä kulkeva langanlaiha ori sen sijaan puikkelehti kevyesti ja varmajalkaisesti pitkin harmaata syysmetsää. Ahaltek — Pazuzu sen nimi taisi olla— oli selkeästi omalla maallaan, siinä missä barokkimallisella Riariolla oli täysi työ ja tuska pitää tasapainonsa. Näissä oloissa levaden hallitseminen oli yhtä tärkeää kuin lämpötyyny saunassa.

Efim vilkuili olkansa yli vaikkei sille ollut tarvettakaan: hänen vieraansa rymisteli ratsuineen perässä kuin Hannibalin sotanorsut. Jos nuo olisivat jääneet jälkeen, sen olisi kyllä huomannut hiljaisuudesta... Metsälle ei Efim ainakaan noita mukaan ottaisi! Hän ei rehellisesti sanottuna ymmärtänyt, mitä moinen kermaperse teki keskellä erämaata: Iivari ei samettitakissaan ja sipsuttelevalla destrierillään pärjäisi viikkoakaan yksin luonnossa, mikäli he nyt jälkeen jäisivät. Oli hyvä että Efim oli ottanut tuon ensin mukaansa vain lyhyelle kierrokselle: ei reppana kestäisi vettyneissä vaatteissaan edes puolen päivän ansakierrosta.

"Ennen kuin alamme suunnitella yhtään mitään, meidän täytyy opetella muutama perustaito, mister," venakko muotoili pieni iva sanoihinsa kätkettynä. Iivarin posket punottivat pienoisesta häpeästä: hän tunsi olonsa typeräksi. Mitä hän oli odottanut Siperian olevan? Kylmällä, märällä ja karulla maalla ei ollut tarvetta koreilla, eikä Efim todellakaan ollut sellainen henkilö johon tehtäisiin vaikutus esittelemällä materiaa. Samettisten ja kaniininnahkaisten vaatteidensa sijaan hän olisi voinut satsata villaan ja turkiksiin, silloin hänen ei olisi nytkään tarvinnut palella ja vaikuttaa samalla täysin idiootilta.
"Tämä ei ole mikään lomakohde" Efim lisäsi loppuun ikään kuin puolivahingossa. Iivari vastasi vain vaimealla tuhahduksella.


__________________________________________________

Vain muutamaa päivää aiemmin Iivari oli saanut matkansa päätökseen, seisoen Vecnon honkapuisten porttien edessä uuvuksissa, nälissään ja kylmissään. Hän oli suunnitellut matkaansa jo kauan, mutta ei ollut ottanut huomioon kuinka kaukana Vecno tosiaan oli: Latviasta ei ollut hankala päästä Siperiaan, mutta siellä sitä maata sitten riittikin. Kaiken huipuksi Iivari ei ottanut omaa ratsuaan Dukea mukaan, vaan päätti matkallaan käydä hakemassa jo jonkin aikaa haaveilemansa spanish norman-orin mukaansa. Fiksuna hän olisi vain katsonut, missä asti hevonen oikeasti olikaan myynnissä: kävipä nimittäin ilmi, että siinä missä Vecno sijaitsee pohjoisessa napapiirin toisella puolen, oli Riario-ori kaupan Tomskissa, yli 1200 km etelämpänä... Pitkän junamatkan jälkeen Tunguskan lävitse, oli vielä usean vuorokauden matka kylään, josta sitten vielä päivän verran täytyi taivaltaa kinttupolkua pitkin Vecnoon.

Moiseen matkaan ei Iivari ollut varautunut, joten ymmärrettävästi hän oli täysin puhki saadessaan matkansa vihdoinkin päätökseen. Hän oli odottanut vierailua pitkään, mutta totuus oli iskenyt turhan rajusti vasten kasvoja heti alkuunsa: tämä ei tulisi todellakaan olemaan mikään huviretki.