Öte-Salkyn

Kalterit kolisivat kun keltaiset hampaat iskeytyivät niitä vasten vierailijoiden kävellessä pahaa-aavistamattomina karsinan ohi. Ruunikko tamma näytti siltä että voisi tappaa jonkun jos vain pääsisi käsiksi. Luojalle kiitos massiivisista seinistä — ne lie olivat tarkoituksella korkeudessaan. 

Karla kurkisteli karsinoihin nyt huomattavasti varovaisemmin. Dariy, pieni ja vanttera mies jonka vastuulla Vecnon laukkapiste oli ollut jo vuosia, käveli edellä. Milloin hän viittoi oikealle, milloin vasemmalle: "tämä juoksi hyvin mutta SI-nikamiin tuli luutumaa, tällä ei ollut vauhtia, tämä taas voittikin paljon mutta on liian vanha, jalostusarvoa ei ole kun en voi todistaa puhdasrotuiseksi. Ja tämä, tätä älä edes harkitse, se vain puree ja potkii..." 

Koko käytävä oli yksi murheen ja surkeuden galleria. Kaikki hevoset — orit oikealla, tammat vasemmalla — oli syrjäytetty radoilta. Jokainen kaunis, vinttikoiramainen atleetti seisoi kuolemansellissään: jos uutta kotia ei löytynyt kahdessa kuukaudessa radoilta poistumisen jälkeen, oli seuraavana pysäkkinä teurastamo. Piste. Ei hempeilyä eikä sääliä, vain pelkkää raakaa ruplientakomista. Ja näistä kaikista surkeista kohtaloista Karlan täytyisi valita yksi, YKSI, joka pelastaa.

Hän yritti kovettaa itsensä samalle kylmän rationaaliselle linjalle millä ratatallikin eli — ei tunteilua vaan järkeilyä. Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Jopa taaempana arvokkaasti partnerinsa vierellä asteleva Iivari von Hoffrén tunsi pienen piston katsellessaan siroja hevosia, jotka vauhkoista ilmeistään päätellen tiesivät kai itsekin kohtalonsa. Vai olivatko ne kenties aina tällaisia? Ehkä kuolema onkin armahdus...

"Hevosen täytyy olla sellainen että se pärjäisi pohjoisessa, lähinnä luonteeltaan. Loimia kyllä riittää, mutta pitää olla tietty asenne. Ja tammaa toivoivat mieluiten," Karla esitti vaatimuksia. Dariy näytti siltä että hänellä olisi muutakin tekemistä kuin etsiä Siperian talvelle uutta uhria. Hyvän lihan haaskausta. Hän niisti nenäänsä kyllästyneenä ja huitaisi käytävän päätä kohden. 

"Kolmanneksi viimeinen karsina vasemmalta."

Karla kipitti, kurkkasi sitten hampaisiin varautuen karsinaan. Siellä odottikin kaunis vaalea naama joka kääntyi kysyvästi ovea kohden. Toinen korva oli hörössä, toinen varauksellisesti hieman takana. Tamma ei selvästi tiennyt miten suhtautua ihmiseen, mutta se tuntui positiivisen toiveikkaalta. Ehkä oli ruoka-aika? 

"Öte-Salkynin ainoa vika on että se ei tahdo olla muista hevosista erossa. Se juoksi viimeksi 16. päivä, jäi viimeiseksi lähdössään — kuten arvattua. Sillä on uusi suku mistä isäsi varmasti pitää, ja kiltti luonne. Kisatikissäkin vielä, jaksaa varmasti kulkea siis pitkänkin matkan."

Karla ei kysynyt lupaa kun jo avasi karsinan oven rakoselleen ja pujahti sisään. Jokin Salkynin ilmeessä lupasi että se ei kävisi päälle. Mantelinmuotoiset tummat silmät olivat rotuisekseen lempeät, ja kapeareunaiset sieraimet väristen se ojensi kaulaansa tutkiakseen tulijan käsiä. Kun herkkua ei löytynyt, tamma vetäytyi. Ilme oli kuitenkin yhä kirkas — sen luottamusta ei oltu vielä säretty. 

Myöhemmin Karla väitti Dariyn puheen vakuuttaneen valinnasta, mutta tosiasiassa karsinaan astuessaan hän heitti järjellä vesilintua ja teki päätöksen tunteella. Oli vain hyvä sattuma että kimo osui kriteereihin. 

"Tämä, tämä se on!" Karla henkäisi hieman turhan kovaan ääneen. Hevoset luimistivat korviaan ja tyttö itsekin punastui huomattuaan viereistä karsinaa hiljaa putsanneen työntekijän paheksuvan katseen: Karla tajusi vaikuttavansa hemmotellulta hopealusikkalapselta joka ilmoitti oligarkki-isälleen minkä ratsun hänelle voisi seuraavaksi ostaa tästä rikkaiden karkkikaupasta. Mielikuvaa ei helpottanut Iivarin jähmeä kysymys: "Varmasti? Vain yksi on valittava."

"Kyllä minä tiedän mitä kotiin kaivataan, tämä se on," Karla vastasi topakasti. Hän ei pitänyt alentavasta sävystä jolla samettiin kääriytynyt hujoppi häntä aina puhutteli, joten kääntyi mieluummin kohti Dariytä. "En osaa sanoa milloin palaan, mutta jos säästätte suitset, päitset ja jonkun huovan siihen asti niin pärjäämme niillä. Jos voin pyytää niin Öte-Salkynille tekisi varmasti hyvää karaistua olemalla joitakin öitäkin ulkona, jos se vain mahdollista on..."

"Ei ole," Dariy vastasi suorasukaisesti. "Tältä käytävältä yhdellekään ei ole tarhapaikkaa, koska kukaan ei tallia muutamaa kuukautta pidempään kuluta. Öte-Salkynin kohdalla tilanne on toki toinen, se saa pitää karsinan kunnes lähtee matkaasi."

"Senkö pitäisi seisoa kuukausikaupalla tallissa?" Karla kysyi epäuskoisena. Dariy kohautti harteitaan näin meillä tehdään-tyyliin. Karsinoissa nähdyt pyörivät, oireilevat, vihaiset ja sulkeutuneet hevoset kävivät nyt paljon paremmin järkeen. 

"Eikö Öte-Salkyn voisi tehdä poikkeusta? En edes tiedä mihin lähden, minne minä hevosen majoittaisin..."

"Ei. Tonttia ei ole muutenkaan tarpeeksi tälle hevosmäärälle, oikeasti jotain tuottavat juoksijat menevät etusijalle. Eivät nekään aina ehdi olemaan ulkona kolmea tuntia pidempään."

Karla oli neuvoton. Hän ei tiennyt miten voisi raahata hevosta mukanaan, mutta hän ei voinut jättää tammaa seisomaan karsinaan parhaimmillaan yli vuodeksi. Se oli ainoa asia mistä sydän ja aivot olivat tänään samaa mieltä: sydän sanoi ettei se ollut hevosen elämää, ja aivot nyökyttelivät lisäten että siinä vaiheessa koko luuska olisi niin kuihtunut ettei se selviäsi luultavasti edes junamatkasta, puhumattakaan viimeisestä vaelluksesta. Kuin lisätäkseen hetken vaikeutta silmätkin alkoivat puskemaan kyyneliä, kuten aina suurten tunteiden kohdalla Karlalle tuppasi käymään. Nyt tunnecocktailissa oli pettymystä, surua, hippunen pelkoakin.

Tähän saakka hiljaa pysytellyt Ilona avasi suunsa ensimmäisen kerran talliin astumisen jälkeen. Luultavasti kaiken käytävän reunoilta pursuavan hädän järkyttämänä hän ei ollut pukahtanutkaan, minkä tunteen varmasti muuten niin epäsuhtaisen kolmikon kaksi muutakin jäsentä pystyi itsessäänkin tunnistamaan. Hän astui Iivarin viereltä ja katsoi pehmeästi Karlaa. Ilona oli aina ollut niin ystävällinen — matka olisi ollut kamala ilman häntä. 

"Mistä on kyse? En ymmärrä venäjää, mutta näytät niin surkealta" Ilona kysyi sujuvalla englannilla. Karla pureskeli posken sisäpintaa padotakseen värinän pois äänestä ennen vastaustaan. Typerät, typerät tunteet. Huomattavasti tökerömmin hän selitti ongelman, muistaen katsoa välillä syyttävästi Dariytä. Lyhyt mies ei huomannut tai ei tahtonut tehdä niin.

"Kaikella on aina tapana järjestyä" Ilona totesi. Ensin Karlaa ärsytti ympäripyöreä vastaus, mutta kun hän näki millä ilmeellä nainen kääntyi Iivaria kohden, pilkahti ilmassa toivo.

"Kyllähän meidän matkaan mahtuu kolmas hevonen, eikö?" äänenpaino kertoi hiotusta taidosta puhua juuri tälle miehelle. Sillä aikaa kun Iivari koitti muotoilla pätevää syytä kieltäytyä kohteliaasti, ladottiin viimeisetkin porsaanreiät umpeen. "Myyntitallissa on varmasti tilaa muutamaksi viikoksi."

Karla seurasi sivusta lyhyttä keskustelua jonka kieli vaihtui nopeasti englannista latviaksi ja siitä suomeksi. Iivari ei ehtinyt pistämään paljoa väliin kun Ilona jo aloitti uutta taivuttele-uhkaile-lahjo-kierrostaan, ja sävystä päätellen ensimmäisenä mainittu oli alakynnessä. Viimeisten voittavien sanojen sisällöstä Karla ei pystynyt kieltä osaamattomana kertoa mitään, mutta kasvot kertoivat kaiken tarpeellisen. Ilona hymyili ensin tyytyväisenä saadessaan Iivarin poskiin vihdoinkin vähän normaalia väriä — se oli solmiota oikovan maitonaaman tapa punastua —, ennen kuin kääntyi julistamaan lopputuleman.

"Pakkaa varusteet mukaan niin lähdetään etsimään Öte-Salkynille kyytiä asemalle. Herra von Hoffrén tarjoaa avokätisesti kyydin ja majapaikan tallistaan."

Karla olisi voinut halata Ilonaa. 

Mutta muita hevosia hän ei tahtonut edes katsoa taluttaessaan teräksenharmaata tammaa ulos tallista. Korviin kantautui seinien pauke ja surkea karsinanaapurin hirnahdus, johon kuolemantuomiosta pelastunut vastasi hyvästinsä.