Ilta oli suhteellisen leuto ottaen huomioon napapiirin jäävän kauas etelään, mutta kyynel tuntui silti jäätyvän Karlan poskelle. Hän pyyhkäisi sen rukkaseen, rukkasen Gyzman kaulaan, ja jatkoi ratsastamista. Tuuli humisi korvissa.
Ruunikko pysähtyi vastentahtoisesti kun ratsastaja sitä pidätteli. Mihin Karla oli menossa? Jaa'a. Hän niiskaisi ja sipaisi taas rukkasella kasvoja, vilkaisi olkansa yli. Ehkä pitäisi kääntyä takaisin? Dramaattinen poistuminen ei ollut ollutkaan niin hyvä idea kuin miltä se alkuun vaikutti. Juhlava asu oli kaunis muttei erityisen lämmin, ja kylmä kolkutteli ytimiä.
Tuntia aiemmin hän oli istunut pitkän pöydän ääressä aivan toisenlaisissa tunnelmissa. Anisim täytti 20 vuotta, ja tarjolla oli kaikkea tuoreesta paistista juurespataan ja kerkkäkakkusista olueen. Heillä harvoin oli syytä juhlaan, joten jokainen tilaisuus otettiin avosylin vastaan — miten muuten sitä kaamoksen yli jaksaisikaan? Aikanaan viikingitkin olivat juhlistaneet ryyppäjäisiä nimeltä júl juuri taktisesti vuoden lyhyimpien päivien aikaan, ei lie sattumaa... Karla huomasi kuinka pullo kyllä kiersi Alikin kädestä näissäkin pidoissa.
"No Anisim", Alik kysyi iloisen ukon volyymilla, "eikös sinun pitäisi jo tietää mitä elämälläsi teet, aikamies kun olet?"
Anisimia nauratti ja Alik iski häntä kämmenellä selkään. Heidän syntymiensä välillä oli valehtelematta ainakin kuusikymmentä kesää, mutta juhlajuoma tasasi vuodet.
"Mitä minun pitäisi sitten tehdä?"
"Mistäs minä tiedän! Se on sinun elämäsi, älä kysele, tee."
"Ei minulla ole mitään suunnitelmaa ikinä ollut."
"Aloita vaikka siitä mitä eniten tahdot. Anti tulla!"
Anisim tuumi hetken. Sitten hän kippasi tuoppinsa teatraalisesti tyhjäksi — Alik yllytti vierellä nauraa kätkättäen — ja käänsi katseensa yllättäen Karlaa kohti. Tuo kohotti kulmiaan ja oikoi kauniin, punaisen kankaan helmaa. Babushka oli sen hänelle ommellut, kirjonut tarkkoja linjoja, kyllä jotkut osasi...
Sekunnit olivat vaivaannuttavia.
"Eniten minä tahdon Karlan."
Jos äskeinen hetki tuntui hankalalta, tämä se sitten vasta olikin jotain. Karla tunsi punan levievän korvia myöten, muttei sellaisen punan jota mies ehkä toivoi.
"Minä en tahdo sinua."
Alik ei hihitellyt, ja jopa latvialaiset vieraat vaihtoivat katseita vaikka tuskin sanaakaan ymmärsivät. Nyt oli Anisimin vuoro punastua: oli hän suunnitellut mitä tahansa, dialogi ei ollut selvästi kääntynyt toivottuun suuntaan.
"Mietipä nyt vielä uudest—"
"Mitä miettimistä siinä on?"
Karla tuijotti tuimasti koko pöydän yli. Anisim koitti hymyillä sovittelevasti, mutta ei saanut vastakaikua. Niinpä hän kääntyi Efimin puoleen.
"Sinä lupasit."
"Lupaukset ovat itseään täyttäviä," Arturnov vastasi ärsyttävän tasoittelevaan sävyyn. Se ei silti auttanut siloittelemaan Karlaa, joka näki nyt punaista muuallakin kuin juhlapuvussaan. Hän ponkaisi seisaalleen niin että lautanen kolisi, kädet tiukasti nyrkissä ja silmät tulta leiskuen. Sähkön tuntui suorastaan aistimaan.
"Mitä sinä lupasit? Isä...?!" ääni oli niin täynnä tukahdutettua raivoa että se pihisi.
"Mahdollisuuksia."
Hetken ajan Karla näytti siltä että hän pinnisteli etsiäkseen mahdollisimman loukkaavaa ja korvia syövyttävää sanaa. Hiljaisuudessa kaikui Anisimin kuiskuttelu Alikin korvaan, humalainen vanhus tirskui. Karla erotti sanan "tytsy".
"Tytsyttele keskenäsi vain!" Karla puhkesi pauhaamaan. Hän oli niin, niin vihainen. Tyrmistynyt, petetty, nolattu, mutta ennen kaikkea vihainen. "Oletteko te oikeasti käyneet minusta kauppaa kuin jostain vaatimesta?! Uskomatonta!" Kyyneleet kihosivat silmäkulmiin melkein yhtä rivakasti kuin raivon puna syveni. Kun Efim puhui, tytär näytti entistä enemmän nurkkaan ahdistetulta sudelta.
"Käsität aivan väärin, Anisim kysyi ainoastaan lup—"
"Aivan sama, mikä sinä mitään lupia olet antamaan!" Karla keskeytti toistamiseen. "Kyllä minä osaan itsekin päättää! En jaksa tällaista, en jaksa...!"
Ääni sortui lauseen loppuun. Karla veti täristen henkeä ja kääntyi niin nopeasti kannoillaan että letti oli lyödä vieressä istuneen otsaa. Hän paiskasi perästään oven kiinni kaikella sillä nuoruuden raivolla millä ikinä kykeni ja tuskin näki kyynelten läpi eteensä juostessaan talliin. Hetkeksi matkan kirjaimellisesti katkaisi Ivan, joka epäonnisena jäi tunteiden sokaisemana juosseen Karlan alle eläinsuojan ovella. Parkuva teini ei pahoitellut, ei välittänyt miltä vaikutti, sillä ei hän ymmärtänyt siinä hetkessä mitään muuta kuin polttavan halunsa päästä pois, kauas pois.
Gyzma ei ehtinyt edes tajuamaan kun satula oli jo isketty sen selkään ja kuolaimet suuhun. Se tanssahteli omistajansa vierellä rapsakkaan pakkasilmaan, ja pian he nelistivät ulos pihasta.
Siinä he nyt sitten olivat, keskellä tunturia, täysikuun loisteessa. Karla oli yhä yhtä petetty, loukattu, mutta myös kylmissään. Tunnekuohuissaan hän ei ollut tajunnut ottaa edes taljaa naulasta ja nyt viimakin jo voimisti pakkasta. Posket ja nenänalus oli jäätynyt itkusta hyhmäiseksi. Karla niiskaisi. Niin paljon kuin hän tahtoikin lähteä, se ei ollut mahdollista — ei siinä hetkessä, ei niissä varusteissa. Katse hapuili rinteiden takaa pilkistäviin kotipihan valoihin: siellä oli lämpö, siellä oli Tatyana, siellä oli oma jousi ja karvaturkis...
Gyzma kääntyi tyytyväisenä tulosuuntaan, kohti kesken jääneitä iltaheiniä.
~*~
Karla istui päätalon kuistilla. Porontaljaan kääriytyneenä hän katseli itäisellä taivaalla kumoittavaa kuuta ja kuulosteli yön olemattomia ääniä, ainakin niin kauan kunnes harmonian särki takana narahtava ovi ja tuvan lumelle heittämä valojuova.
Karla ei periaatteesta sanonut mitään Efimin istuessa hänen viereensä. Kuinka hän oli kehdannut tehdä niin, tehdä naimakauppoja selän takana? Kaikista maailman ihmisistä hänen isänsä!
"Karla."
Kalastelkoot vain. Keskustelua tästä viimeisenä saisi taiottua.
"Karla, kuusenkerkkäseni."
Karla käänsi katseen pois, mutta epäröi aavistuksen. Isä harvoin puhui niin kauniisti. Toisaalta teko oli ollut sellainen ettei sitä millään määrällä hellittelynimiä voinut koskaan maksaa takaisin. Lyhty lepatti tunturin tuulessa, hetken aikaa liekki tanssi samaa tanssia ilmassa pyörteilevien hiusten kanssa. Sulat Efimin päässä kahisivat vastakkain.
"Ymmärsit väärin, kenties Anisim myös. En minä sinua kenellekään voi luvata, sen saat tehdä aivan itse. Olin kuvittelevinani välillenne jotain. Erehdyin."
Tuhahdus karkasi Karlan huulilta ennen kuin hän ehti sitä estämään. Se oli erehdys, todellakin. Anisim oli ärsyttävä, itseriittoinen, machoileva testosteronihirviö joka kuvitteli kolmen viiksikarvan tekevän hänestä miehen.
"Tahdon sinulle vain kaikkea hyvää," Efim lisäsi rauhallisesti. Karlaa ärsytti: hän olisi tahtonut riidellä, mutta tiesi kokemuksesta ettei se onnistunut isän kanssa. Hän oli aina viimeiseen asti niin raivostuttavan tyyni, empaattinen, vastaanottava. Kiltti. Myötämielinen...
"Jos tahdot minulle vain hyvää, annat minun lähteä pois."
Sanat lipesivät kuin itsestään. Nyt Karla suuttui itselleenkin: kuinka hän epäonnistui mykkäkoulussakin, äh. Mutta kun kerran sanainen arkku oli rakosallaan, niin miksipä ei antanut sen aueta kokonaan.
"Tahdon nähdä muutakin maailmaa. Olen kyllästynyt näkemään pelkkiä kuusia, tuntureita ja poroja, kyllästynyt näihin samoihin naamoihin. Sinun on helppo puhua, olet asunut Moskovassa ja Pietarissa ja hyvä ettet kuussakin, mutta minä olen aina vain kykkinyt täällä, ensin äidin kanssa, sitten sinun..."
Äänen värinä kaipasi taukoa, Karla loi katseen maahan ja hautautui syvemmälle taljan uumeniin. Häntä nolotti jälleen silmissä polttelevat kyyneleet. Itkupilli!
"Mistä tiedän miten arvostaa kotia, jos en ole koskaan kaivannut sinne?"
Yllätykseksi käsi laskeutui Karlan selälle. Efim veti hänet kainaloon. Isä ei ollut koskaan aiemmin antanut edes puolikasta halausta.
"Sitten sinun on varmasti lähdettävä. Mutta tiedä että minne menetkin ja mitä teetkin, mitä ikinä tapahtuukin, täällä on sinulla aina koti odottamassa."
Karla jäi sanattomaksi, mutta hänen katseensa kertoi sitäkin enemmän. Silmät tuikkivat kilpaa taivaan tähtien kanssa.
"Jos tunturihaukka ei avaa siipiään, se kuihtuu. Minä en tahdo näivettää omaani," Efim lisäsi ja kohotti oman pistävän katseensa taivaalle. Pohjantähti pilkahteli kiristyvän pakkasen merkiksi.
