Samettitakki Siperiassa

Iivari von Hoffrén tunsi itsensä harvoin altavastaajaksi, mutta nyt kyseinen harvinainen tilanne oli käsillä. Ratsu hänen allaan kiemurteli kuin lattaritanssija, oksat tarttuivat pitkiin mustiin jouhiin ja juurakot olivat korkeita kuin muurit. Sammal vuoron lipsui ja vuoron petti kavioiden alla. Edellä kulkeva langanlaiha ori sen sijaan puikkelehti kevyesti ja varmajalkaisesti pitkin harmaata syysmetsää. Ahaltek — Pazuzu sen nimi taisi olla— oli selkeästi omalla maallaan, siinä missä barokkimallisella Riariolla oli täysi työ ja tuska pitää tasapainonsa. Näissä oloissa levaden hallitseminen oli yhtä tärkeää kuin lämpötyyny saunassa.

Efim vilkuili olkansa yli vaikkei sille ollut tarvettakaan: hänen vieraansa rymisteli ratsuineen perässä kuin Hannibalin sotanorsut. Jos nuo olisivat jääneet jälkeen, sen olisi kyllä huomannut hiljaisuudesta... Metsälle ei Efim ainakaan noita mukaan ottaisi! Hän ei rehellisesti sanottuna ymmärtänyt, mitä moinen kermaperse teki keskellä erämaata: Iivari ei samettitakissaan ja sipsuttelevalla destrierillään pärjäisi viikkoakaan yksin luonnossa, mikäli he nyt jälkeen jäisivät. Oli hyvä että Efim oli ottanut tuon ensin mukaansa vain lyhyelle kierrokselle: ei reppana kestäisi vettyneissä vaatteissaan edes puolen päivän ansakierrosta.

"Ennen kuin alamme suunnitella yhtään mitään, meidän täytyy opetella muutama perustaito, mister," venakko muotoili pieni iva sanoihinsa kätkettynä. Iivarin posket punottivat pienoisesta häpeästä: hän tunsi olonsa typeräksi. Mitä hän oli odottanut Siperian olevan? Kylmällä, märällä ja karulla maalla ei ollut tarvetta koreilla, eikä Efim todellakaan ollut sellainen henkilö johon tehtäisiin vaikutus esittelemällä materiaa. Samettisten ja kaniininnahkaisten vaatteidensa sijaan hän olisi voinut satsata villaan ja turkiksiin, silloin hänen ei olisi nytkään tarvinnut palella ja vaikuttaa samalla täysin idiootilta.
"Tämä ei ole mikään lomakohde" Efim lisäsi loppuun ikään kuin puolivahingossa. Iivari vastasi vain vaimealla tuhahduksella.


__________________________________________________

Vain muutamaa päivää aiemmin Iivari oli saanut matkansa päätökseen, seisoen Vecnon honkapuisten porttien edessä uuvuksissa, nälissään ja kylmissään. Hän oli suunnitellut matkaansa jo kauan, mutta ei ollut ottanut huomioon kuinka kaukana Vecno tosiaan oli: Latviasta ei ollut hankala päästä Siperiaan, mutta siellä sitä maata sitten riittikin. Kaiken huipuksi Iivari ei ottanut omaa ratsuaan Dukea mukaan, vaan päätti matkallaan käydä hakemassa jo jonkin aikaa haaveilemansa spanish norman-orin mukaansa. Fiksuna hän olisi vain katsonut, missä asti hevonen oikeasti olikaan myynnissä: kävipä nimittäin ilmi, että siinä missä Vecno sijaitsee pohjoisessa napapiirin toisella puolen, oli Riario-ori kaupan Tomskissa, yli 1200 km etelämpänä... Pitkän junamatkan jälkeen Tunguskan lävitse, oli vielä usean vuorokauden matka kylään, josta sitten vielä päivän verran täytyi taivaltaa kinttupolkua pitkin Vecnoon.

Moiseen matkaan ei Iivari ollut varautunut, joten ymmärrettävästi hän oli täysin puhki saadessaan matkansa vihdoinkin päätökseen. Hän oli odottanut vierailua pitkään, mutta totuus oli iskenyt turhan rajusti vasten kasvoja heti alkuunsa: tämä ei tulisi todellakaan olemaan mikään huviretki.