tiistai 24. elokuuta 2021

Tulkoon valkeus

 Kylläpä aurinko väreili. Miksei se paistanut tasaisesti? 

... 

Efim avasi silmänsä. Luomien läpi kajastanut hohka ei lähtenytkään auringosta. Paksu lasi päästi punaista valoa läpi, ja hetkessä pahat aavistukset valtasivat mielen. Sängyn oljet pölisivät kun nukkuja kimposi ikkunalle todistamaan apokalyptista näkyä: Piha oli ilmiliekeissä. 

Ei henkäisyä, ei silmän räpäystäkään, hetken aikaa Efim vain tuijotti eteensä kuin ei suostuisi uskomaan silmiään. Muu talo sen sijaan reagoi: huutoa, juoksuaskeleita, ovien paukkumista. 

"Isä! Isä! Pihalla palaa!" Karan kimeä ääni kantautui ovelta, aivan kuin ikkunalla seisova Efim tarvitsisi selontekoa näkemästään. Se kuitenkin sai hänet takaisin toimintaan, ja kuin napista painaen mies kääntyi ja ryntäsi tyttärensä perästä ulos yövaattesillaan. 

Kuistilla odotti kaaos. Paksu savu peittosi maan, liekit nielivät jo eteläpuolen hirsivallia ja rakennuksia, ne kurottelivat kitaansa lähemmäksi ja lähemmäksi. Ihmiset, koirat, hevoset, kaikki juoksivat sikin sokin toisiinsa törmäillen. Joku oli jo lähtenyt tekemään kaivolta ketjua, osa tamppasi tulta märillä kankailla, loput olivat vain tiellä. Horkka paiskautui vasten kasvoja. Mustaa taivasta vasten parveilevat kipinät olivat väärällä tavalla kauniita.

Efim kohotti katseensa. Tuli kurkotteli jo tallin kurkihirren ylitse.



~*~


Aamuinen näky oli lohduton. Mustuneet hirret savusivat yhä, eikä pihalla ollut enää eteläpäätyä. Valli oli sortunut, eikä viereisistä rakennuksista ollut jäljellä kuin tummia rankoja. Maa oli vuoroin sammutusveden vellittämää, vuoroin karrelle palanutta ja halkeilevaa. Kaikki pinnoista kasvoihin oli noessa. Ilmassa leijui kitkerä käry, jota edes nouseva länsituuli ei saanut työnnettyä pois: siltä ei käynyt suojautuminen edes märillä liinoilla, joilla raunioita penkovat ihmiset itseään suojasivat. 

Karla itki Tatyanan kanssa tuholta ihmeen kaupalla säästyneen päätalon ovella. He olivat auttaneet sammutustöissä ja raivauksessa, ainakin niin kauan kunnes Karlan palaneeksi kattopalkiksi luullut kasa kääntyikin hiiltyneeksi hevosenraadoksi.

Suurin osa eläimistä oli yhä ylängöllä laiduntamassa, mutta ne onnettomat jotka olivat jääneet erinäisistä syistä yöksi talliin… Karla ei tahtonut muistella, kenelle oli toivottanut hyvää yötä sulkiessaan viimeisenä oven. Kuka oli vielä hörähtänyt kerjätessään santsikierroksen apetta? 

Sinänsä he olivat päässeet vähällä. Tuli ei ollut päässyt leviämään pidemmälle pihaan, ja mikäli tallia, pikkuaittaa ja karjasuojaa ei laskettu, olivat kaikki rakennukset säästyneet korkeintaan nokikuorruttuneina. Ihmishenkiä ei menetetty ja kanalakin säästyi. Kaksi hevosta oli karauttanut portista ulos liekkien lyödessä laipioita, ja toivo heräsi kun Karla ymmärsi jättäneensä Gyzman aitaukseen eikä sisälle karsinaan. Ehkä se kirmasi jossain tuolla, kauhuissaan ja väsyneenä, mutta elossa kuitenkin.

Babushka vollotti. Anisim juoksenteli sankojen kanssa varmistelemassa kyteviä pisteitä, Efim haahuili yhä yöpaidassaan sen näköisenä ettei ollut mukana tässä maailmassa muuten kuin pikkurillin verran. Koirat kiertelivät raunioita.

“Olihan Lyobek laiduntamassa?” Tatyana kysyi vaisuna nojaten ystävänsä olkaan.

Hiljaisuus.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Öte-Salkyn

Kalterit kolisivat kun keltaiset hampaat iskeytyivät niitä vasten vierailijoiden kävellessä pahaa-aavistamattomina karsinan ohi. Ruunikko ta...