Öte-Salkyn

Kalterit kolisivat kun keltaiset hampaat iskeytyivät niitä vasten vierailijoiden kävellessä pahaa-aavistamattomina karsinan ohi. Ruunikko tamma näytti siltä että voisi tappaa jonkun jos vain pääsisi käsiksi. Luojalle kiitos massiivisista seinistä — ne lie olivat tarkoituksella korkeudessaan. 

Karla kurkisteli karsinoihin nyt huomattavasti varovaisemmin. Dariy, pieni ja vanttera mies jonka vastuulla Vecnon laukkapiste oli ollut jo vuosia, käveli edellä. Milloin hän viittoi oikealle, milloin vasemmalle: "tämä juoksi hyvin mutta SI-nikamiin tuli luutumaa, tällä ei ollut vauhtia, tämä taas voittikin paljon mutta on liian vanha, jalostusarvoa ei ole kun en voi todistaa puhdasrotuiseksi. Ja tämä, tätä älä edes harkitse, se vain puree ja potkii..." 

Koko käytävä oli yksi murheen ja surkeuden galleria. Kaikki hevoset — orit oikealla, tammat vasemmalla — oli syrjäytetty radoilta. Jokainen kaunis, vinttikoiramainen atleetti seisoi kuolemansellissään: jos uutta kotia ei löytynyt kahdessa kuukaudessa radoilta poistumisen jälkeen, oli seuraavana pysäkkinä teurastamo. Piste. Ei hempeilyä eikä sääliä, vain pelkkää raakaa ruplientakomista. Ja näistä kaikista surkeista kohtaloista Karlan täytyisi valita yksi, YKSI, joka pelastaa.

Hän yritti kovettaa itsensä samalle kylmän rationaaliselle linjalle millä ratatallikin eli — ei tunteilua vaan järkeilyä. Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Jopa taaempana arvokkaasti partnerinsa vierellä asteleva Iivari von Hoffrén tunsi pienen piston katsellessaan siroja hevosia, jotka vauhkoista ilmeistään päätellen tiesivät kai itsekin kohtalonsa. Vai olivatko ne kenties aina tällaisia? Ehkä kuolema onkin armahdus...

"Hevosen täytyy olla sellainen että se pärjäisi pohjoisessa, lähinnä luonteeltaan. Loimia kyllä riittää, mutta pitää olla tietty asenne. Ja tammaa toivoivat mieluiten," Karla esitti vaatimuksia. Dariy näytti siltä että hänellä olisi muutakin tekemistä kuin etsiä Siperian talvelle uutta uhria. Hyvän lihan haaskausta. Hän niisti nenäänsä kyllästyneenä ja huitaisi käytävän päätä kohden. 

"Kolmanneksi viimeinen karsina vasemmalta."

Karla kipitti, kurkkasi sitten hampaisiin varautuen karsinaan. Siellä odottikin kaunis vaalea naama joka kääntyi kysyvästi ovea kohden. Toinen korva oli hörössä, toinen varauksellisesti hieman takana. Tamma ei selvästi tiennyt miten suhtautua ihmiseen, mutta se tuntui positiivisen toiveikkaalta. Ehkä oli ruoka-aika? 

"Öte-Salkynin ainoa vika on että se ei tahdo olla muista hevosista erossa. Se juoksi viimeksi 16. päivä, jäi viimeiseksi lähdössään — kuten arvattua. Sillä on uusi suku mistä isäsi varmasti pitää, ja kiltti luonne. Kisatikissäkin vielä, jaksaa varmasti kulkea siis pitkänkin matkan."

Karla ei kysynyt lupaa kun jo avasi karsinan oven rakoselleen ja pujahti sisään. Jokin Salkynin ilmeessä lupasi että se ei kävisi päälle. Mantelinmuotoiset tummat silmät olivat rotuisekseen lempeät, ja kapeareunaiset sieraimet väristen se ojensi kaulaansa tutkiakseen tulijan käsiä. Kun herkkua ei löytynyt, tamma vetäytyi. Ilme oli kuitenkin yhä kirkas — sen luottamusta ei oltu vielä säretty. 

Myöhemmin Karla väitti Dariyn puheen vakuuttaneen valinnasta, mutta tosiasiassa karsinaan astuessaan hän heitti järjellä vesilintua ja teki päätöksen tunteella. Oli vain hyvä sattuma että kimo osui kriteereihin. 

"Tämä, tämä se on!" Karla henkäisi hieman turhan kovaan ääneen. Hevoset luimistivat korviaan ja tyttö itsekin punastui huomattuaan viereistä karsinaa hiljaa putsanneen työntekijän paheksuvan katseen: Karla tajusi vaikuttavansa hemmotellulta hopealusikkalapselta joka ilmoitti oligarkki-isälleen minkä ratsun hänelle voisi seuraavaksi ostaa tästä rikkaiden karkkikaupasta. Mielikuvaa ei helpottanut Iivarin jähmeä kysymys: "Varmasti? Vain yksi on valittava."

"Kyllä minä tiedän mitä kotiin kaivataan, tämä se on," Karla vastasi topakasti. Hän ei pitänyt alentavasta sävystä jolla samettiin kääriytynyt hujoppi häntä aina puhutteli, joten kääntyi mieluummin kohti Dariytä. "En osaa sanoa milloin palaan, mutta jos säästätte suitset, päitset ja jonkun huovan siihen asti niin pärjäämme niillä. Jos voin pyytää niin Öte-Salkynille tekisi varmasti hyvää karaistua olemalla joitakin öitäkin ulkona, jos se vain mahdollista on..."

"Ei ole," Dariy vastasi suorasukaisesti. "Tältä käytävältä yhdellekään ei ole tarhapaikkaa, koska kukaan ei tallia muutamaa kuukautta pidempään kuluta. Öte-Salkynin kohdalla tilanne on toki toinen, se saa pitää karsinan kunnes lähtee matkaasi."

"Senkö pitäisi seisoa kuukausikaupalla tallissa?" Karla kysyi epäuskoisena. Dariy kohautti harteitaan näin meillä tehdään-tyyliin. Karsinoissa nähdyt pyörivät, oireilevat, vihaiset ja sulkeutuneet hevoset kävivät nyt paljon paremmin järkeen. 

"Eikö Öte-Salkyn voisi tehdä poikkeusta? En edes tiedä mihin lähden, minne minä hevosen majoittaisin..."

"Ei. Tonttia ei ole muutenkaan tarpeeksi tälle hevosmäärälle, oikeasti jotain tuottavat juoksijat menevät etusijalle. Eivät nekään aina ehdi olemaan ulkona kolmea tuntia pidempään."

Karla oli neuvoton. Hän ei tiennyt miten voisi raahata hevosta mukanaan, mutta hän ei voinut jättää tammaa seisomaan karsinaan parhaimmillaan yli vuodeksi. Se oli ainoa asia mistä sydän ja aivot olivat tänään samaa mieltä: sydän sanoi ettei se ollut hevosen elämää, ja aivot nyökyttelivät lisäten että siinä vaiheessa koko luuska olisi niin kuihtunut ettei se selviäsi luultavasti edes junamatkasta, puhumattakaan viimeisestä vaelluksesta. Kuin lisätäkseen hetken vaikeutta silmätkin alkoivat puskemaan kyyneliä, kuten aina suurten tunteiden kohdalla Karlalle tuppasi käymään. Nyt tunnecocktailissa oli pettymystä, surua, hippunen pelkoakin.

Tähän saakka hiljaa pysytellyt Ilona avasi suunsa ensimmäisen kerran talliin astumisen jälkeen. Luultavasti kaiken käytävän reunoilta pursuavan hädän järkyttämänä hän ei ollut pukahtanutkaan, minkä tunteen varmasti muuten niin epäsuhtaisen kolmikon kaksi muutakin jäsentä pystyi itsessäänkin tunnistamaan. Hän astui Iivarin viereltä ja katsoi pehmeästi Karlaa. Ilona oli aina ollut niin ystävällinen — matka olisi ollut kamala ilman häntä. 

"Mistä on kyse? En ymmärrä venäjää, mutta näytät niin surkealta" Ilona kysyi sujuvalla englannilla. Karla pureskeli posken sisäpintaa padotakseen värinän pois äänestä ennen vastaustaan. Typerät, typerät tunteet. Huomattavasti tökerömmin hän selitti ongelman, muistaen katsoa välillä syyttävästi Dariytä. Lyhyt mies ei huomannut tai ei tahtonut tehdä niin.

"Kaikella on aina tapana järjestyä" Ilona totesi. Ensin Karlaa ärsytti ympäripyöreä vastaus, mutta kun hän näki millä ilmeellä nainen kääntyi Iivaria kohden, pilkahti ilmassa toivo.

"Kyllähän meidän matkaan mahtuu kolmas hevonen, eikö?" äänenpaino kertoi hiotusta taidosta puhua juuri tälle miehelle. Sillä aikaa kun Iivari koitti muotoilla pätevää syytä kieltäytyä kohteliaasti, ladottiin viimeisetkin porsaanreiät umpeen. "Myyntitallissa on varmasti tilaa muutamaksi viikoksi."

Karla seurasi sivusta lyhyttä keskustelua jonka kieli vaihtui nopeasti englannista latviaksi ja siitä suomeksi. Iivari ei ehtinyt pistämään paljoa väliin kun Ilona jo aloitti uutta taivuttele-uhkaile-lahjo-kierrostaan, ja sävystä päätellen ensimmäisenä mainittu oli alakynnessä. Viimeisten voittavien sanojen sisällöstä Karla ei pystynyt kieltä osaamattomana kertoa mitään, mutta kasvot kertoivat kaiken tarpeellisen. Ilona hymyili ensin tyytyväisenä saadessaan Iivarin poskiin vihdoinkin vähän normaalia väriä — se oli solmiota oikovan maitonaaman tapa punastua —, ennen kuin kääntyi julistamaan lopputuleman.

"Pakkaa varusteet mukaan niin lähdetään etsimään Öte-Salkynille kyytiä asemalle. Herra von Hoffrén tarjoaa avokätisesti kyydin ja majapaikan tallistaan."

Karla olisi voinut halata Ilonaa. 

Mutta muita hevosia hän ei tahtonut edes katsoa taluttaessaan teräksenharmaata tammaa ulos tallista. Korviin kantautui seinien pauke ja surkea karsinanaapurin hirnahdus, johon kuolemantuomiosta pelastunut vastasi hyvästinsä.

Maailmalla tavataan

 "Pidä mielesi avoinna ja sydämesi suurena."

Näillä sanoilla Efim lähetti ainoan lapsensa maailmalle. Nopea halaus, katseiden kohtaaminen, ja sitten tyttö jo istuikin ahkiossa kotipihan jäädessä kauas taakse. Hän ei kääntynyt katsomaan pelätessään murtuvan silkasta koti-ikävästä. Lähtöaamu oli koittanut paljon nopeammin kuin olisi uskonut. 

Kun tunteja myöhemmin myös Alik kääntyi poroineen takaisin ja jätti Karlan latvialaisen seurueensa kanssa Nizinan surkealle asemalle, oli kyyneleet lähellä. Niitä tulisi luultavasti vierimään tällä matkalla vielä paljon, mutta ei tässä nyt heti tarvinnut aloittaa... Ei ainakaan kun Iivari tuntui pelottelevan jäätävällä katseellaan putoamista harkitsevatkaan pisarat takaisin kanaviinsa. Teini käänsi kasvonsa pois: oli vaikea olla seurassa joka vaivaantui hänen vahvoista tunteistaan. Vieraat vedet alkoivat tästä.

Vanha juna kolisteli laiturille. Kimot orit eivät värähtäneetkään, ne olivat tähän kaikkeen jo tottuneet. Toisin oli Karlan laita, joka puristi kapsäkkejä rystyset valkoisina astuessaan kabinettiin pariskunnan perästä. Iivari ja Ilona näyttivät tietävän mitä tekivät. Karla koitti matkia heitä parhaansa mukaan.

Oli hän Vecnon hevosasioiden nimissä pistäytynyt joskus Pietarin ratatallilla, ylittänyt Norjanmeren käydessään isänsä kanssa Hankalan linnan vieraana hevoskaupoilla, ollut vähän siellä sun täällä esittämässä Vecnon hevosia. 

Mutta tämä oli jotain aivan uutta. 

Tämä oli Karlan ikioma seikkailu, jonka kulusta hän päättäisi itse. Ajatuksena se oli samaan aikaan sekä kutkuttava että kammottava.

Aiothan myös palata?

 Gyzma pärskähti niin että räkä roiskui. Karla pyyhki kasvoille lentänyttä hevonlimaa hihaan, mutta hymyili loppujen lopuksi kuitenkin.

“Minä sinulle niin avaudun ja tässä kiitos” hän tokaisi. Gyzmaa ei kiinnostanut, se jatkoi heinien puputtamista aivan kuin viereisen pilttuun Bahira voisi ne silkalla nälkäisellä katseella taikoa omaan suuhunsa. Nälkäkurki hörisi toiveikkaana naapuriaan harjaavalle tytölle ja kurkki väliseinän yli surullisena. “Ota sinäkin siitä,” Karla sääli ja antoi pienen tukollisen oman hevosensa kaukalosta.

Karla tunsi samaan aikaan suurta rakkautta ja haikeutta kumpaakin tammaa kohtaan — eritoten tietenkin Gyzmaan, mutta myös kuvankauniiseen ruunivoikkoon. Pian heidän tiensä eroaisi. Samalla Karla toteuttaisi yhden suurimmista haaveista: hän lähtee seuraavaksi vuodeksi kiertämään maailmaa, tai ainakin osaa siitä. Suunnitelmat seikkailla Gyzman kanssa kuitenkin kariutuivat siihen tosiasiaan ettei kantavan tamman kanssa ollut pitkälle lähteminen. Entä jos tulisi ongelmia? Ja varmasti Gyzma varsoisi mieluummin kotona, Bahirasta puhumattakaan. 

Tuleva jännitti sekä hyvässä että pahassa. Karla ei ollut koskaan ollut kovin pitkään poissa kotoa, ei ikinä ainakaan yksin. Nyt hän kulkisi Latviaan Dzelzainin vieraiden kanssa ja — niin, mitä sitten? Minne hän siitä jatkaisi? Mitään selvää suunnitelmaa ei ollut. Kohtalo johdatelkoot.

“Vieläkö sinä sitä hevosta puunaat? Tule auttamaan!” Alik mumisi hervottoman vuotakasan uumenista. Karla tiputti säämiskän ja pujotteli narujen alta ottamaan osansa ukon kantamuksista. Kylläpä ne painoivat.

“Mihin nämä viedään?”

“Talolle kursittavaksi, hevoset tarvitsevat vällyjä.”

Matka tallista kuistille oli harvoin yhtä pitkä kuin arvaillessa vuoren takaa missä kapea polku oikein kulki. Karla hukkasi askeleensa ja humpsahti paksuun hankeen polvilleen. 

“Ai tura! Ei tästä tule mitään” hän valitti ja keräili kantamuksia takaisin huojuvaan torniin.

“Höpölöpö, muutama kymmenen metriä enää.”

Karla huokaisi ja jatkoi taapertamista. Porstuassa hän luovutti ja rumpsautti koko kuorman lattialle Alikia matkien. Siitä matka kääntyi suitsait takaisin talliin, mikä sai apua pyytäneen vanhuksen tuskastumaan. 

“Taasko sinä menet, olisi nämä tupaan asti vietävä…”

“En näe hevosia kohta vuoteen, joten enköhän ihan oikeutetusti voi niistä nauttia vielä viimeiset hetket.”

“Kyllä se Gyzma täällä sinua odottaa, ja mistäs sitä tietää miten tykästyt matkaratsuusi.”

“Mihin?”

“Et kai sinä aio jalkapatikassa selvitä? Vieraillakin on ratsut mukana, kuvittele, tuollaiset höttöisät etelän pehmot osasivat tänne asti...”

“Mutta etkös sinä luvannut ajeluttaa minut ahkiossa junalle saakka? Ajoitte tokankin alangolle sitä varten.”

“En minä menomatkasta puhunutkaan, vaan paluusta. Ei kukaan osaa silloin sinua asemalta hakea, pitäähän sinun jotenkin päästä kantamuksinesi tänne takaisin.”

Karla tunsi olonsa tyhmäksi. Hän ei ollut ajatellut lainkaan milloin — ja miten — palaisi vaan höyrysi vain seikkailunsa alkamisesta. Oli ollut helppoa puhua itsensä Ilonan ja Iivarin siivellä Latviaan, josta suureen maailmaan suuntaminen oli huomattavasti helpompaa kuin täältä ei-mistään. Hän tarttuisi kaikkiin tilaisuuksiin, tekisi ruokapalkalla töitä, kiertäisi ihmisten mukana, näkisi uusia paikkoja ja kulttuureja. Pieneen mieleenkään ei ollut juolahtanut kuinka kotiin pääsisi. Vaikka Karla muistaisikin jäädä oikealla pysäkillä pois junasta, hänen pitäisi vielä siitä löytää tiensä oikeaan suuntaan ja kulkea useamman peninkulman tietön matka. Alik oli siinä oikeassa, ettei sellaista matkaa ainakaan huonossa kelissä leiritarpeitta kukaan hullu lähtenyt ilman ratsua tai poroa taivaltamaan… 

“Mistä minä juhdan itselleni taion? Ratsusta puhumattakaan,” Karla kysyi lannistuneena. Tähänkö se hänen matkansa päättyi, ennen alkamistaan.

“Häh, eikö isäsi ole puhunut sinulle? Teidän kommunikaationne on kyllä omaa luokkaansa…” Alik ihmetteli ja niiskaisi valuvaa nenää. “Kun vaihdatte junan Pietarissa, käyt Vecnon ratatallissa katsomassa sopivan hevosen valmiiksi ja tuot sitten myöhemmin mukanasi tänne. Sieltä on aina kauden päätteeksi huonoja juoksijoita lähdössä koiranruoaksi ja ruohonleikkureiksi, valitset niistä jonkun erälle sopivan. Ei mitään Ishtarin kaksoisolentoa siis, kiitos…”

Karla kohotti kulmiaan. Olipa suunnitelma! Eikä hänelle oltu hiiskuttu sanaakaan — siihen alkoi oikeastaan ikävästi jo tottumaan, tietojen pihtaamiseen.

“Pitääkö minun siis raahata sitä hevosta mukanani?”

“Ei, voit myös jättää sen Pietariin ja ottaa palatessasi mukaan.”

“Ja saan valita millaisen vain?”

“Tamma olisi paras, oreja täällä on kohta liikaa. Sellainen mikä pärjäisi ja olisi hyväpäinen. Kyllä sinä löydät oikean.”

Karla oli samaan aikaan sekä kiitollinen että hieman tuohtunut. Oli hyvä että joku oli suunnitellut näin pitkälle vaikkei matkantekijä sitä itse ollut osannut ajatella, mutta voisipa kaikesta sopia yhdessä… Miksi isän piti olla niin vaikea? Yhtenä hetkenä hän oli ymmärtäväinen ja myötämielinen, kunnes seuraavaksi Karla oli kurissa ja nuhteessa miettimässä miksi edes yrittää tulla toimeen. 

Perhe on pahin. Onneksi siitäkin kohta pääsee tauolle.

Alik sai jäädä aloittamaan vuotataistoansa yksin, sillä nyt jos koskaan Karla kaipasi hetkensä Gyzman kanssa. Hän palaisi talolle auttamaan kun on ensin saanut halata tarpeeksi pitkään tulipunaista, silkkikarvaista ystäväänsä. 

Verhon takaa

 Osa Iivarin ja Ilonan matkakertomusta

Iivari tunsi olonsa hyvin harvoin typeräksi, eivätkä ne kerrat olleet koskaan päättyneet erityisen onnellisesti. Siksi hän oli tietyllä osin varautunut ottaessaan Karlalta vastaan kulhon, jonka sisältö näytti olevan jotain vihreän teen ja sappinesteen väliltä.

"Juo siitä nopealla huikalla."

Iivari pyöräytti astiaa käsissään ja nuuhkaisi sitä nyrpistellen. Hyh miten kitkerä katku. Hän tunsi kuinka täyteen ahdatun kodan jok'ikinen silmäpari tuijotti, jopa Efim, vaikkei hänen katsettaan voinutkaan paikallistaa kasvoja peittävän jouhiverhon alta. Hän löi taustameluksi suurta rumpua tasaisen kuudesosanuotin tahtiin.

"Nytkö?"

"Da."

Karla nyökkäsi kippoa kohden ja kohotti käsiään kuin nostaakseen näkymättömän astian huulilleen. Iivari vilkaisi vierellä istuvaa Ilonaa. Jos hän nauraisi puolikkaankaan hymyrypyn verran... Mutta nainen otti tilaisuuden huomattavasti juhlavammalla arvokkuudella kuin skeptisenä pälyilevä kumppaninsa, joka empi yhä höyryävän juoman kanssa. Hänen uskoaan oli horjutettu, venytetty ja muokattu suuntaan jos toiseenkin, mutta jostain syystä tämän yhteisön tarjoamaan maailmaan mielikuvitus ei yltänyt. Tngrit, luonnonhenget ja avustajat... Yhtä hyvin olisi voinut väittää tonttujen ja enkeleiden olevan totista totta. Yhtä vähän Iivari olisi uskonut.

Ja miksi kotaan oli pitänyt tunkea väkeä kissan kummin kaimoja myöten? Eikö tällaiset tilaisuudet olleet yleensä yksityisiä? Miksei kukaan sanonut sanaakaan, miksi kaikki vain tuijottivat? Ilona vihjasi vaivihkaisella katseella astiaa kohden: hörppää nyt. Rumpu täytti hiljaisuutta.

No, kerrankos sitä täällä ollaan. Iivari vältteli visusti katsekontaktia kenenkään kanssa nostaessaan astian suulleen ja kumosi liemen ennen kuin ehti katumaan. Ainakaan tee (?) ei ollutkaan niin pahaa mitä olisi voinut luulla.

"Eijei, älä juo kaikkea, siinä oli muillekin!" Karla parkaisi ja nykäisi kipon luisevista kourista ennen kuin pohjatkin katoaisivat. Joku nauraa röhähti, Iivari mulkaisi savun läpi. Rumpu ei tauonnut. Minuutit kuluivat, joku hyräili, kippo kiersi ringissä sillä vähällä tarjottavalla mitä jäljelle jäi. Efim aloitti hiljaisen laulun.

"Olisi ollut hyvä oppia etiketti etukäteen" kuului vaivihkainen jupina Ilonan suuntaan. "Jos olisin tiennyt että tänne sitä paitsi änkeytyy koko kylä, en..."

"Et mitä?"

"En... ..."

Varjot elivät seinää vasten omaa elämäänsä. Efim oli nostanut temmon kahdeksasosanuottiin, mutta näytti siltä kuin hänen varjonsa olisi jo tanssinut. Kiemurtelivatko shamaanin päähineeseen isketyt sarvet kuin käärmeet, vai kuvitteliko Iivari vain? Vai olivatko ne käärmeitä jotka vain näyttivät sarvilta...

Venäjä oli kielenä kuin hepreaa, mutta epävireinen jollotus kävi nyt oudolla tavalla järkeen. "Де високі гори я вільно лечу, де високі гори я вільно лечу, де високі гори я вільно лечу..." Iivari ei ymmärtänyt sanaakaan siitä kuinka Efim toisti "lentävänsä vapaana siellä missä vuoret olivat korkeita", mutta tuijotti silmiään räpäyttämättä edessään tapahtuvaa performanssia. Miten jouhet ja sulat liikkuivat kaikki kuin yhtenä aaltona: puvun varmasti sadat poronhampaat ja metalliset pienet eläimet kalisivat, kilisivät ja kilkkasivat yhteiseen kakofoniaan. Puukon lailla pistävät silmät tuijottivat jouhien takaa näkymättömistä, mutta niiden katseeseen ei voinut olla vastaamatta. Iivarin koko oleminen oli nyt kiinni tässä hetkessä.

"En..."

Se miten lause loppui jäi legendaksi. Yhä vain kiihtyvän tanssin pyörteissä jouhet väistyivät hetkeksi. Se oli lyhyt silmäys, ohimenevä.

Iivari kaatui suoraan taakse kuin häntä olisi lyöty tikarilla rintaan.

~*~

Missä hän oli?

Mikä hän oli?

...

Pilviä, niin paljon pilviä.

~*~

Porotko ne siellä ölisivät...

Maa keinui kuin he olisivat matkalla Hankalaan, merisairaus pystyi iskemään näinkin kaukana rannikosta.

"Huhuu? Iivari?"

Silmäluomet painoivat kilon kappaleelta, eikä niitä kyllä tarvinnutkaan avata. Sen verran kipeää teki jopa hiilloksen heikko loiste.

"Oliko hyvä matka?"

Ei se ollutkaan poro, vaan Ilona. Kurkkaus siristetyllä silmäkulmalla sen kertoi, ennen kuin luomet painuivat taas kiinni. Mikäs kiire tässä nyt taas oli.

~*~

"Huomenta!"

Iivarista tuntui kuin hän olisi kokenut tämän joskus aiemminkin. Silmät aukesivat varovaisesti tunnustellen, mutta nyt kynttilöistä kajastava valo ei tuntunut neulanpistoilta. Räpsyttely pisti nesteet liikkeelle ja tarkensi kuivan, sumuisan näkymän hämärästä kammarista. Ilona istui lattialla öljyämässä miekkaansa tumpulla ja hymyili miehelle joka yritti istumaan ennen kuin totesi kyynärpäihin nojaamisen olevan tarpeeksi hyvä. Maailma ei enää pyörinyt.

"Miten olet noin pirteä..." Iivarin kysyi vaisusti ja hieroi otsaansa. Hänellä ei ollut pienintäkään muistikuvaa siitä kuinka oli päässyt takaisin taloon, eikä oikeastaan mistään muustakaan.

"Koska ryystit itse ainoana juomaa puolen ringin edestä," Ilona vastasi ja jätti kohteliaasti lisäämättä loppuun "urpo" vaikka se sinne olisikin sopinut. Hän tihrusti huonossa valossa ja käänteli terää kädessään miettiessään sen teroittamista. "Ainakin pääsit heti vauhtiin."

Iivari hautasi kasvot käsiinsä ja puhalsi, hän ei tahtonut tietää. Joskus muistamattomuus oli hyve.

Sitten niitä alkoikin tihkumaan kuin vesipisaroita huonosti kyllästetyn kankaan läpi, muistoja. Iivari puraisi hermostuneena huuleensa käydessään niitä läpi. Hänen kasvot olisivat käyneet kalpeiksi ellei ne olisi jo valmiiksi olleet niin kelmeät, ja pään selvittäminen ravistamalla ei karistanut sekavia kuvia pois vaan sotki vain hiestä klimppiintyneet hiukset kahta kauheammin. Ilona kohotti katseen aseesta.

"Mitä sinä näit?"

Iivari ei halunnut vastata, vaikka tiesiki näkyjen perkaamisen olevan vielä edessä — muutenhan hänen koettelemuksensa olisivat olleet kaikki turhia. Ilona olisi elementissään päästessään tulkitsemaan unikuvia, mutta se hetki ei ollut juuri nyt. "Kerron myöhemmin, nyt tarvitsen vettä", hän kuittasi samalla kun vääntäytyi ylös.

"Pöydällä on astia."

"Enhän nolannut itseäni mitenkään?"

Ilonan kryptinen "et minun nähdäkseni" ei tuonut lohtua.