Efim katseli pieniä kaukaisia hahmoja puunrajassa. Hän itse seisoi portilla pienaan nojaillen, mietteliäänä. Nuo etäiset pisteet olivat Alik ja Anisim Iivari välissään — viimeisenä mainittu oli päättänyt aloittaa kotimatkansa ehtiäkseen jouluksi takaisin Saulkrastiin. Ajoitus oli sinällänsä mainio, sillä Efimin ostama uusi työhevonen täytyisi muutenkin noutaa asemalta. Siellä tammareppana oli jo useamman päivän viipynyt “odotustilassa”, suoraan sanottuna siis vetoisessa ja hämärässä hökkelissä aivan kolistelevien junien vierellä. Aiemmin ostohevoset oli viety Igzibiin odottamaan, mutta ymmärrettävistä syistä Vecnolaiset väistivät kyseisen kylän nykyisin kaukaa kuin suutarimiinan.
Aluksi Efim oli kylläkin koittanut puhua Iivaria jäämään vielä toviksi, mutta von Hoffrén oli pitänyt tiukasti kiinni suunnitelmastaan ja livisti suorastaan kyseenalaisen nopeasti matkaan. Varmasti ei tietenkään voinut tietää, mutta tuntui siltä kuin jotakin olisi sattunut, ja koska Efimin aavistukset osuivat yleensä oikeaan, katseli hän nyt hieman pahaa enteillen kolmikon katoamista kaamossinen uumeniin. Edellisyön unessa musta pässi oli puskenut Efimin kumoon ja survonut kierresarvillaan rummun puhki. Sen päässä oli palanut lyhyt kynttilä, mikä monissa yhteyksissä kuvasi älyä, valaistumista ja itsetietoisuutta. Kuuma vaha valui kuitenkin pitkin villaa ja nysä oli palanut lähes loppuun. Symboliikkaa vilissyt uni oli saanut Efimin miettimään, mihin oli oikeasti sotkeutunutkaan Iivari von Hoffrénia auttaessaan.
Hänen oli vain luotettava siihen, että latvialaismies (vai ruotsalainenko hän oli? Suomalainen? Sitä sai miettiä) palaisi takaisin mikäli tarvitsisi lisää apua. Tosin niin varma taidoistaan kuin Efim olikin, ei hän uskaisi luvata enää mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti