Viikko takaperin Vecnon pihan hirsiporteille ilmestyi vieras. Kukaan ei tuntenut tuota mystistä naista, joka pyysi suojaa nousevalta puhurilta. Erämaan käytännön mukaan turvaa annettiin kuitenkin kaikille sitä pyytäville, joten hänet päästettiin sisään poroineen.
Nyt myräkkä oli kuitenkin laantunut, eikä pelkäksi Ulyanaksi itsensä esitellyt nainen ollut tehnyt elettäkään lähteäkseen. Tietoa ei ollut herunut lisää kuin muutamia nokareita, ja nekin varsin tyhjänpäiväisiä: hänen sukunsa oli evenkejä, "porokansaa", takkahärän nimi oli Uglerod ja määränpäätä matkalleen ei ollut muuten kuin "kohti pohjoista". Karla sosiaaliperhosena tuli heti hyvin toimeen Ulyanan kanssa, mutta Efim ei lämmennyt yhtä nopeasti. Tummapiirteinen nainen osasi olla mukava ja hurmaava, mikä oli enimmäkseen epäilyttävää: Efimin kokemuksen mukaan kukaan, joka oli heti liian hyvä, ei voinut olla kantamatta pimeämpää salaisuutta sisällään.
Lisäksi Ulyanassa oli jotain todella, todella tuttua, mutta mitä? Ajatus piinasi Efimiä päivätolkulla, kunnes sumuiset muistikuvat kesäkuisesta juhlinnasta välähtivät hänen silmiensä takaa kesken illallisen.
Kylmät väreet juoksivat pitkin selkärankaa: se ei ollut ikinä hyvä etiäinen. Efimillä oli entistä vahvempi tunne siitä, ettei Ulyanasta seuraisi mitään hyvää. Se pieni hiljainen ääni päässä, joka uteliaana olisi tahtonut tietää naisesta lisää, sen Efim vaimensi suruitta. Hän viittoi vaivihkaa Alikin lähemmäksi ja nyökkäsi huomaamattomasti kohti pitkän pöydän reunassa istuvaa vierasta.
Efim nousi pöydästä ja katosi sanaakaan sanomatta tuvasta nopeasti kuin lumihiutale uuninkupeelta.
Alik jäi kylpemään vaivaantuneisuudessa.
