"Pidä mielesi avoinna ja sydämesi suurena."
Näillä sanoilla Efim lähetti ainoan lapsensa maailmalle. Nopea halaus, katseiden kohtaaminen, ja sitten tyttö jo istuikin ahkiossa kotipihan jäädessä kauas taakse. Hän ei kääntynyt katsomaan pelätessään murtuvan silkasta koti-ikävästä. Lähtöaamu oli koittanut paljon nopeammin kuin olisi uskonut.
Kun tunteja myöhemmin myös Alik kääntyi poroineen takaisin ja jätti Karlan latvialaisen seurueensa kanssa Nizinan surkealle asemalle, oli kyyneleet lähellä. Niitä tulisi luultavasti vierimään tällä matkalla vielä paljon, mutta ei tässä nyt heti tarvinnut aloittaa... Ei ainakaan kun Iivari tuntui pelottelevan jäätävällä katseellaan putoamista harkitsevatkaan pisarat takaisin kanaviinsa. Teini käänsi kasvonsa pois: oli vaikea olla seurassa joka vaivaantui hänen vahvoista tunteistaan. Vieraat vedet alkoivat tästä.
Vanha juna kolisteli laiturille. Kimot orit eivät värähtäneetkään, ne olivat tähän kaikkeen jo tottuneet. Toisin oli Karlan laita, joka puristi kapsäkkejä rystyset valkoisina astuessaan kabinettiin pariskunnan perästä. Iivari ja Ilona näyttivät tietävän mitä tekivät. Karla koitti matkia heitä parhaansa mukaan.
Oli hän Vecnon hevosasioiden nimissä pistäytynyt joskus Pietarin ratatallilla, ylittänyt Norjanmeren käydessään isänsä kanssa Hankalan linnan vieraana hevoskaupoilla, ollut vähän siellä sun täällä esittämässä Vecnon hevosia.
Mutta tämä oli jotain aivan uutta.
Tämä oli Karlan ikioma seikkailu, jonka kulusta hän päättäisi itse. Ajatuksena se oli samaan aikaan sekä kutkuttava että kammottava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti