Varas

Joskus kevättalvella 2021

Mä juoksin niin lujaa kuin mä pystyin. Mun koko kroppaan sattui ihan tuhottomasti, ja mä en ajoittain saanut edes hengitettyä tarpeeksi syvään jotta mä olisin voinut juosta vieläkin lujempaa. Se, miten pitkälle mä olin juossut ei ollut mulla tiedossa saati että olisinko mä juossut oikeaan suuntaan. Kiinni jääminen edellisessä kylässä ei todellakaan kuulunut mun suunnitelmiin. Luulin pystyväni karkaamaan joukolta, joka tuli päälleni mutta ne olikin mua viisaampia, ja mä olin saanut turpaani ihan kunnolla. 

Kun mä rämmin metsässä eteenpäin ilman suuntavaistoa mulla ei ollut tietoa siitä että mihin mä päätyisin. Mä olin alueella, jota mä en tuntenut millään tavalla ja mä olin yksin. Krishja ja Dezim olivat hylänneet mut keskellä yötä ja mä en tiennyt miksi. Meidän piti pitää toisistamme huolta mutta selkeästi se ei ollut tapahtunut tässä. Kai ne ajattelivat että mä olin liian heikko selviämään niiden matkassa tai että mä en muuten vain voisi olla avuksi. Toisaalta ensimmäisenä mun pitäisi todellakin löytää jotain syötävää. Mä en tiennyt että montako päivää oli mennyt siitä kun mä olin syönyt viimeksi jotain koska mä en edes tiennyt montako päivää kulunut siitä kun mut oli hylätty johonkin siperialaiseen perämetsään.

Pimeyden piti olla mun ystävä yrittäessäni varastaa ruokaa viimeisimmästä kylästä mutta silti mä olin jäänyt kiinni. Ensin mä olin vain luullut että rahahdukset joita kuului olivat vain tuulen aiheuttamia, mutta lopulta mun kimppuun käytiin jokaisesta mahdollisesta suunnasta ja mä jouduin tappelemaan niin reilusti että mä sekosin suunnissa ja iskuissa. Lopulta mä onnistuin karkaamaan tappelun tiimasta ja sen jälkeen mä vain juoksin. Mun juoksuni loppui vasta kun mä näin edessäni korkean aidan. Mä olin juossut jo puulinjan ohitse ennen kuin mä tajusin asian. Mä peruutin takaisin puuston suojiin ja lähdin seuraamaan sitä piilotellen varjoissa parhaani mukaan. En ollut ajatellut että metsän suojissa olisi vielä asutusta, mutta ilmeisesti mä olin väärässä. 

Löysin paikan, josta mun oli helppo seurata aidan takana tapahtuvaa elämää. Illan hämärtyessä mun suunnitelmani oli valmis (eli siis todellakaan mulla ei ollut minkäänlaista suunnitelmaa) ja mä lähdin liikkeelle. Mä olin riisunut kenkäni yrittäessäni liikkua mahdollisimman hiljaa ja heti vain kun mä totesin että tilaisuus olisi mahdollisimman paras, mä pistin uudelleen juoksuksi ja juoksin suoraan avoimesta portista sisään ja etsin paikan, johon piiloutua. Pimeyden laskeutumisen odottaminen oli todella vaikeaa vaikka samalla liikkumattomuus helpotti mun ruumistani vallanneita kipuja.

Täydellisen pimeyden laskeuduttua odotin vielä jonkin aikaa ennen kuin mä uskalsin lähteä liikkeelle. Pienet, pinnalliset henkäykset eivät sattuneet ihan niin paljoa kuin mitä pidemmät ja syvemmät hengenvedot sattuivat, mutta jouduin silti olemaan varovainen kaiken suhteen sillä en halunnut paljastaa asukkaille että heidän joukossaan oli tunkeilija. Pimeys sekä erinäiset rakennukset tarjosivat tarpeeksi suojaa jotta saatoin hiippailla niiden seinustoilla ilman että pelkäisin paljastuvani soihtujen loisteessa. Ajoittain jouduin kuitenkin pysähtymään ja kuuntelemaan ympärilläni kuuluvia ääniä.

Yritin saada hämärässä selkoa siitä, mitkä rakennuksista olisivat asuinrakennuksia ja mitkä saattaisivat olla tyhjillään. Vaikka pimeys ei helpottanut tutkimustani, sain silti nopeasti selville mikä rakennuksista oli todennäköisesti kyläpäällikön asumus ja tiesin kiertää sen kaukaa. Palasin samaa reittiä kuin mistä olin saapunutkin nykyiselle tarkkailu paikalleni. Lopulta tulin hieman pienemmän rakennuksen kulmalle ja pysähdyin kuuntelemaan hiljaisuutta ympärilläni. Varmistuttuani siitä etten aiheuttaisi varjoa pihaa valaisevien soihtujen loisteessa, kiersin niin läheltä rakennuksen seinää kuin oli mahdollista, kunnes tulin sen ovelle.

Näin kaukana sivistyksestä kukaan ei lukinnut rakennusten ovia kunnolla ja olin kuullut miten hämärän laskeutuessa portti oli suljettu. Tämä oli varmistanut minulle ajatuksen siitä että kyläläiset tunsivat olevansa turvassa suljetun portin takana ja että tällaisessa omanlaisessa lintukodossa ei voisi tapahtua mitään pahaa. Salpa aukesi äänettä ja silmänräpäyksessä olin sisällä rakennuksessa. Pidätin hengitystäni kuunnellessani kuulisinko talon asukkaan hengityksen tuon nukkuessa tai jotain muita ääniä, joka kertoisi minulle, että talossa asuttaisiin. Kuitenkaan en kuullut mitään, joten uskalsin lähteä liikkeelle. Hiivin edelleen hyvin varovaisesti eteenpäin kunnes löysin keittonurkkauksen. Pienen etsinnän jälkeen löysin muutaman leipäpalan sekä hieman kuivalihaa. Epäröimättä hetkeäkään sujautin ruokatarvikkeet reppuuni ja lähdin hiippailemaan ulos talosta. Olin juuri kääntymässä kulmalta kohti syvempää pimeyttä, kun tunsin miten minusta tartuttiin kiinni ja ennen kuin ehdin tehdä tai sanoa mitään, olin jo maassa.

Vaikka minua ei paiskattu edes lujaa maahan, keuhkoni tyhjenivät silti osin pahoinpidellyn ruumiini tömähtäessä kohmeiseen maahan. Haukkoessani henkeä, näin miten melkein suoraan yläpuolellani seisoi puna hiuksinen mies ja vaikka pimeys vaikeuttikin näkemistä, silmiini nousseen veden lisäksi, saatoin nähdä miten vihan lieskat vilahtivat miehen katseessa.

“Отец!” tytön unen painama ääni kuului jostain kauempaa. Taklaajani kädessä ollut miekka laskeutui hieman, mutta tiesin silti että minun pitäisi pelata korttini oikein jotta saattaisin selvitä tästä tilanteesta vähemmillä naarmuilla. 
“Älkää satuttako! En minä mitään pahaa ollut tekemässä. En ole syönyt päiviin joten en minä muuta meinannut kuin vähän ruokaa varastaa” pihisin ilman palatessa keuhkoihini ja puhumisen tullessa mahdolliseksi. Puna hiuksisen ilme leppyi ehkä millimetrin ja tuo otti muutaman askeleen taaksepäin. Nousin kyynärpäideni varaan jotta näkisin mitä olisi tapahtumassa, vaikka en uskaltanutkaan nousta ylös.

Ilmeisesti se tyttö, joka oli aiemmin huutanut, oli nyt saavuttanut taklaajani ja vaikka en kuullut mitä tuo sanoi, saatoin nähdä miten hän kuiskaili jotain. En tiennyt mitä minulle olisi tapahtumassa ja tytön lähtiessä askeltamaan luokseni, tarjoten lopulta kättään auttaakseen minut ylös, en tiennyt uskaltaisinko tarttua tarjoukseen. Pohdittuani asiaa muutaman hetken päätin että minulla ei olisi enää mitään menetettävää ja annoin auttaa itseni ylös. En voinut olla älähtämättä kivun aaltoillessani ruumiini lävitse, mutta lopulta minua lähdettiin taluttamaan johonkin. Ei minulla ollut mitään tietoa siitä tulisinko selviämään kylästä ikinä hengissä tai kaipaisiko kukaan minua jos jäisin tälle tielleni. Enää täytyisi vain toivoa parasta ja pelätä pahinta sekä yrittää pitää paras nöyryyspeli päällä, jos se auttaisi minua selviämään.

Päästessämme perille kylän laidalla olevaan taloon, minut istutettiin penkille. Lopulta se sama tyttö palasi mukanaan riepu ja vesikulho, jonka avulla tuo alkoi puhdistamaan kuivunutta verta kasvoiltani. En jaksanut välittää siitä että olin jäänyt kiinni jo toisen kerran ja että tällä kertaa todennäköisesti myös työ, joka edellisessä kylässä oltiin aloitettu, saatettaisiin loppuun. Pääni roikkui siten että sain lepuutettua leukaani rintaani vasten ja rukoilin mielessäni hiljaisesti että loppuni ei koittaisi vielä vaikka kohtalon pakoileminen ei näyttänytkään kovinkaan todennäköiseltä. Huolehtijani oli siirtynyt puhdistamaan käsissäni ja käsivarsissani olevia haavoja ja en uskaltanut edes katsoa toisen päälle. Olisin varmasti jo tarpeeksi syvässä liemessä muutenkin joten ehkä olisi paras vain olla kaivamatta kuoppaansa enään yhtään syvemmäksi.

”Mikä sinun nimesi on?” tyttö kysyi melkein kuiskaten. 
”Иван (ivan)” vastasin kuiskaamalla yhtä hiljaisesti, antaen pääni olla edelleen painuneena ja katseeni suunnattuna maahan. 

Kaikki hyvä on kuollut

Dzivia - Pamierlyja Božyšča

 Kun Tatyana ja babushka Galina palasivat etukäteen alamailta säikähtäneinä ja kuusenkerkkäkorit tyhjinä, palpattaen yhteen ääneen vieraista miehistä joita metsä oli täynnä, ei kulunut hetkeäkään kun Vecnon pihasta lähti joukko tutkimaan asiaa. Efimin sanojen mukaan he kävivät vain katsomassa, mutta vetäessään tabardia tunikansa päälle Iivari kyllä tiesi mihin valmistautua. Miksi muuten he pukeutuisivat Vecnon vihreään erottaakseen omat miehet toisista? Muutkin tuntuivat lukevan rivien välistä enemmän kuin ilmi annettiin, ja ilmassa väreili jännitys. Se näkyi hevosten levottomuutena ja kuolainten järsimisenä, jopa yleensä niin kylmähermoisessa Riariossa. 

Efimin karvalakin punaista sulkaa seurasi yhteensä kuusitoista miestä, osa ratsain, osa jalan. Epäilyttävän suuri joukko vain tarkastusta varten tarposi ohuessa hangessa rinnettä alas, kohti kuusikkoa jonka kaamoshämy sai näyttämään pimeältä luolalta. 

Runkojen lomasta vain vajaan virstan matkan päässä kajasti pieni valo jonka tunnisti helposti lähtevän nuotiosta. Hämärän turvin he lähestyivät ja löysivät tyhjän leirin. Tuli paloi niin iloisesti että sitä oli selkeästi vasta hetki sitten ruokittu, ja ympärillä oli taljoja joista erottui vielä istujien painautumat. Mutta missä he olivat nyt?

Jalkamiehet kiersivät leiriä ympäröiviä puita. Jäljistä päätellen babushka ei ollut normaalin tapansa mukaan tällä kertaa liioitellut: väkeä oli ollut vähintään tusinan verran. Töppösenpainaumien perusteella kaikki olivat myös poistuneet samaan suuntaan yhtenä joukkona.  

“Jatketaan jälkien perään ja katsotaan mitä löydetään. Pysykää val—”

Efimin lause jäi kesken kun nuori Anisim osoitti kohti puiden luomaa varjoa. Nuotion valon reunamille oli ilmestynyt ryhmä, joka tuijotti mitään sanomatta tunkeilijoita leirissään. Hetken aikaa joukkojen välillä vallitsi hiljaisuus: kumpainenkin tuntui hämmentyneen odottamattomasta kohtaamisesta yhtäläisen paljon. Oli pistettävä merkille kuinka kaikilla Vecnon maille tunkeutuneilla oli rengashaarniskatunikat: he eivät olleet pelkällä metsästysretkellä.

Alik tarttui miekkansa kahvaan ja veti sen vyöltä. Efimin pistävien silmien katse porautui eteenpäin. Tuntui kuin metsä heidän ympärillään vetäisi henkeä, tuulikaan ei puhaltanut.

Äkkinäisesti mutta sitäkin odotetummin vierailijat lähtivät vyörymään aseet tanassa kohti vecnolaisia solvauksia heittäen. Kaikki katsoivat Efimiä, jonka hetken epäröinti muuttui itsevarmuudeksi hyökkääjien tunnistauduttua Igzibin miehiksi. Häntä ei tunnettu väkivaltaisena eikä sotaisana persoonana, enemmänkin juuri päinvastoin, mutta nurkkaan ahdistettuna tämäkin jänis osasi purra. 

Elokuvissa näkyy huutavia ja miekoilla huitovia, toisiaan kohti vyöryviä massoja, mutta tosielämä oli aivan muuta. Lumi narskui jalkojen alla kun uhkaajat lähestyivät lähestymistään, osa heistä heitti herjaa, kaikki piti aseitaan valmiina turvattuina eteensä. Ei riehuen, ei huutaen. Vihreät tabardit pitivät paikkansa taisteluun valmiina, hipihiljaa.

Tai hiljaa ainakin niin kauan kunnes ensimmäinen metallinen kalahdus kävi Alikin juuri ja juuri ajalleen osuneesta torjunnasta. Miekan terä kävi pelottavan lähellä hänen vatsaansa, jolloin alla oleva Lyobek kavahti. 

Se oli kuin merkkilaukaus, ja pian pieni aukeama oli täynnä silkkaa kaaosta. Kaikkialta kuului huutoa, rautaisia iskuja, korskumista, laukka-askeleita lumella. Iivari oli päätynyt keskelle kiivasta taistelua — ja hän kun oli tullut Siperiaan rauhoittumaan! Kaamoskooman sijasta tuo löysi itsensä tasapainottelemasta polkevan Riarion satulasta, jakamasta iskuja oikealle ja vasemmalle, selviytymästä. Siitä oli hyvin pitkä aika kulunut kun Iivari oli viimeksi joutunut ratsastamaan (melkein) kirjaimellisesti henkensä edestä, mutta oppi kumpusi syvältä selkärangasta: älä jätä selustaa paljaaksi, kääntele ratsua, ole valmiina, jaksa vielä vähän lisää. Riario tepasteli paikallaan valmiustilassa: tässä, hyvät naiset ja herrat, oli syy miksi piaffe kuului aina hyvän sotaratsun arsenaaliin. Hetken aikaa kaiken muun välissä Iivarin mielessä kävi absurdi toive siitä, olisipa omat oppilaat nyt paikalla ottamassa oppia. Näkisi tämä höttöinen z-sukupolvi miksi siellä kotikentällä kouluratsastusta hiotaan — tässä vaiheessa oli todettava että onneksi oli Riarion kanssa kaikista vastoinkäymisistä huolimatta hiottukin. Piaffesta se olisi valmis sinkaisemaan mihin tahansa suuntaan tai liikkeeseen mikäli tilanne muuttuisi, ja nopeastihan se tietenkin myös muuttui. 

“No voi nyt perkele!” 

Iivarin kuuli hyvin harvoin kiroavan, siihen tarvittiin koko elopainolla ratsastajaa alas repivä jalkamies. Tuo ei irroittanut otetta vielä Riarion jyrätessä päällekään, ja Iivari tunsi valuvansa satulasta. Se olisi paha, todella paha asia. Riepojan miekka olisi pistänyt jo kylkeenkin mikäli hevonen ei olisi kavahtanut juuri oikealla hetkellä taaemmas, mutta eroon vainoajasta ratsukko ei päässyt. Adrenaliini kohisi suonissa.

Ilmassa kaikui surkea, hyytävä ääni, kun hevosen säikähtänyt huuto muuttui kurlaukseksi. Perään kuului raivoisaa äittelyä, älähdys ja hetken hiljaisuus. Riarion pyöriessä kuin hyrrä irroittaakseen tunkeilijan kimpustaan Iivari näki sivusilmällään maassa makaavan vaalean hevosen ja sen rinnalle kyykistyneen Efimin. 

“Anna sen hevosen olla, se meni jo!” Iivari huusi omien ongelmiensa lomasta nähdessään kuinka toinen kumartui sulkemaan sinisen silmän. Oliko Arturnov menettänyt järkensä? Näytti siltä kuin hän olisi unohtanut ympärillään käytävän taistelun. Hanska silitti elotonta poskea ennen kuin piirsi kaulasta pulpunneella verellä pienen raksin valkoiseen otsaan.

Iivari tunsi jalkansa vapautuvan, jolloin hän keräsi kaikki voimansa ja potkaisi niin lujaa kuin ikinä pystyi. Riario kavahti yläpystyyn tuntemattoman miehen kieriessä kavioiden lomaan, ja kaikki orin käytöksessä viittasi siihen ettei sen hermot kestäisi tätä menoa enää kauan. Painavasta rautarengaspaidasta huolimatta kaatunut väisteli talsivia kavioita kuin vaskitsa, jolloin Iivari lopulta kohotti vasemmalla kädellään (oikea oli jo väsytetty loppuun) raskaan miekkansa ja iski sen alas. Aluksi häntä oli kismittänyt vaihtaa oma kevyt terä vanhaan rautaiseen puolentoista käden vastaavaan, mutta nyt mielessä oli vain kiitos siitä kuinka kevyesti se halkaisi yhteenpunotut metallirenkaat ja niiden alla lymyävän ihon — siihen ei olisi rapiirimiekka kyennyt. 

“EFIM! Jatka vielä!” Iivari joutui kääntymään jo seuraavaa uhmaajaa kohti, mutta luotti siihen että ystävällä olisi vielä itsesuojeluvaistoa jäljellä. Typeriä rituaaleja ehtisi tekemään muulloinkin kuin keskellä taistelua, ellei sitten itse tahtonut jatkaa ratsunsa perässä.

~*~

Vecnon porteista raahautui kaksitoista miestä ja kahdeksan hevosta lähteneen kuudentoista ja yhdeksän sijaan. Kaikki lemusivat hieltä ja vereltä eikä yhdenkään kasvoilta paistanut muu kuin väsymys ja turtumus — sitä kutsuttiin selviytyjän taakaksi. Kenellä oli huuli halki, kuka ontui, kolmas piteli silmäänsä. Lyobek arkoi vasenta etustaan ja Pazuzun sieraimessa oli hyytyneitä veriklimppejä. Efim käveli ilman ratsua nyrkissään pelkät tyhjät suitset.

Tupa oli hiljainen, kenenkään ei tehnyt mieli puhua. Iivari nyt oli vain väsynyt koettelemuksesta, häntä kun ei kuolemanpelko kalvanut, mutta muut tunsivat kuin he olisivat menettäneet viimeisenkin illuusion turvasta. Heitä vastaan oli hyökätty, ja tämä oli vasta pientä: mitä varten selkeästi yhteenottoon varustautunut joukko oli lähestynyt Vecnoa? D’Yaakup tulisi varmasti pitämään lapsellisen, pitkävihaisen uhkauksensa.

Efim oli mietteliäs. Hän ei koskenutkaan leipäänsä, nojasi vain käteensä ja tuijotti tyhjyyteen. Ei hän Gepardia niin surrut: kyllähän hän oriaan kaipasi — se oli 20 vuotta sitten syntynyt melkein kirjaimellisesti hänen käsiinsä — siinä missä menettettyjä miehiäkin, mutta he kaikki olivat nyt jo jatkaneet matkaansa. Kuolema oli siirtymä, ei loppu. Oli ollut kauhistuttavaa seurata avuttomana vierestä kuinka terä pisti ratsun kaulan puhki ja katsoa miten ori kaatui koristen maahan, mutta nyt Gepard oli saanut sentäs rauhan.

Efim ei. Hän tunsi kaikkea muuta kuin rauhaa: epäreiluutta, levottomuutta ja ennen kaikkea vihaa. Ei riittänyt että hänestä levitettiin perättömiä puheita: Vecnon koskemattomuutta oli loukattu kirjaimellisesti verisesti. Ihmisiä oli kuollut. Efimin luottoratsu kaadettiin hänen altaan. Pinnalla oli tunteita joita tuo ei kuuna päivänä olisi tahtonut enää koskaan tuntea, tunteita jotka hän oli jättävinään edelliseen elämäänsä.

Efim Arturinpoika oli täynnä kostonhalua.

Ylisen ja alisen rajalla

Vikinää ja tuhinaa. Viiksikarvat kutittelivat poskia, pienet käpälät kasvoja. Efim hätkähti hereille ja ravisti päällään kiipeilleen rotan kauemmaksi, siristäen särkeviä silmiään hämärästä huolimatta. Kallon sisällä tuntui hakkaavan tikka: hänellä oli varmasti aivotärähdys kaikkien muiden tärskyjen joukossa. Vaikeasti mies raahustautui istuma-asentoon likaisella maalattialla päätä halkovasta kivusta huolimatta, jääden katselemaan haikeasti pientä valonsädettä joka karkasi puisen, lukitun oven alta. Oli varmasti päivä, mutta aamu vai ilta, siitä ei ollut tietoakaan. Saatika sitten siitä monesko päivä oli menossa: ajantaju oli kadonnut Efimin häilyessä unen ja valveen rajamailla. Hän ei tiennyt, oliko ollut lukittuna pieneen hökkeliin päivän vai viikon: ainoa tosiasia oli, että mies oli vangittu, nälkäinen, piesty ja odottamassa luultavasti kuolemaansa.

Kuolema itsessään ei Efimiä pelottanut. Tämä maailma oli vain yksi pysähdyspaikka monista, ja mies odotti enemmänkin uteliaana näkevänsä seuraavan etappinsa. Epäreiluus kalvoi häntä pelkoa enemmän: juorut, kuulopuheet ja ennen kaikkea vain huono tuuri koituisivat tuon kohtaloksi. Efimiä syytettiin tngrien kääntämisestä kylää vastaan, mikä oli jo lähtökohtaisesti naurettava ajatus: mikä syy hänellä olisi tehdä niin? Sitä ei vain kukaan tuntunut ajattelevan, vaan kaikki olivat ottaneet yhteiseksi syntipukiksi erakoituneen, ihmisvihaisen Efimin, joka myös paikan mukaan Taigan tai Tunturin Noitana tunnettiin. Vain näillä perusteilla tuosta oltiin väännetty pahantekijä siitäkin huolimatta ettei Efim ollut koskaan käyttänyt suhdettaan yliseen- ja aliseen maailmaan ikävyyksiin. "Olisinkin," mies jurputteli katkerana mielessään.

Petturuus särki päätä epäreiluuttakin enemmän. Efim ei ollut missään vaiheessa luottanut Ulyanaan, mutta hän ei silti osannut odottaa naisen tulleen vain tarkkailemaan häntä. Kaikki mitä vuoden sisään oli tapahtunut Kesäpäiväntasauksen ensikohtaamisesta tähän hetkeen, oli ollut vain johdattelua, tutkimista. Näin oltiin tuolle kerrottu, kasvokkain. Naurettavinta kaikessa oli se, että Ulyana oli laulanut kylän päämiehelle D'aakypille olevansa varma Efimin pahantahtoisuudesta. Millä perusteilla? Nainen oli olevinaan shamaani, joten hänen jos kenen tulisi tunnistaa voimat toisistaan. Joko tuo oli valehdellut kaiken itsestään myös kyläläisille, tai sitten hänellä oli vain jotain todella pahasti Efimiä vastaan. Kumpikin vaihtoehto tuntui erittäin mahdolliselta.

D'aakyp väitti Efimin saavan pitää puolustuspuheensa "puolueettomille korville", mutta se oli tietenkin ollut vain sanahelinää. Jos kaikki olisivat yhtä mieltä tuon syyllisyydestä, olisi Efim Arturinpojan päivät luetut. Kamalinta oli epätietoisuus: kuinka kauan hänen olisi vielä maattava tässä muutaman neliön mörskässä, ja millä tavoin esirippu laskeutuisi? Efim toivoi hartaasti kohtaavansa nopean terän tulen tai veden pitkän tuskan sijaan. Kaiken muun suhteen mies oli luovuttanut, sillä kaikissa kivuissaan hän ei jaksanut enää uskoa pelastukseen. Kuinka asiat olivat voineet päätyä tähän pisteeseen?

Se oli ollut aivan normaali, aurinkoinen kevätpäivä siihen asti kunnes Efim tajusi tulleensa väijytetyksi — ja tietenkin auttamattomasti liian myöhään. Taktika-tamma oli ensimmäistä kertaa tekemässä aivan oikeita töitä, ja se oli oma ikipirteä itsensä. Efim mietti juuri, jaksaisikohan nuori kantaa peräti neljä säkkiä tattarijauhoja paluumatkalla vai tyytyäkö kahteen, kun kuusentaimet polun ympärillä kahisivat. Sekä hän että ratsu tiesivät jonkin olevan hullusti, mutta ratsastaja ei ehtinyt ottaa edes miekkaa vyöltään kun tunsi tasapainonsa horjahtavan jykevän miehen vetäessä tuon alas satulasta. Taktika-reppana kiljahti säikähtäneenä toisen miehen tarttuessa ohjiin ja repäistessä ratsun syrjään, kun Efim makasi jo maassa. Hän yritti parhaansa mukaan kiemurrella pitelijänsä otteesta, mutta toivoa väkivahvan, rujon miehen alta pakenemisesta ei ollut. Järkäle vain nauroi pilkallisesti ja painoi polvellaan niin kovasti, että Efim tunsi kylkiluunsa murtuvan.

Kylään Efim pääsi kuten oli suunnitellutkin, mutta ei kuvittelemallaan tavalla jauhokaupoille — Taktikan selässä tuli kyllä saavuttua, mutta ennemmin hän olisi tehnyt sen pystypäin ratsastaen kuin sidottuna poikittain satulan päälle kuin pahinkin sotarikollinen. Olisipa voinut antaa edes kunnon vastuksen! Mutta ei: tarvittiin vain kaksi ratsutonta miestä suistamaan Efim Artunov satulasta, telomaan tuo puolustuskyvyttömäksi ja viemään vielä hevonenkin. Jo pelkkä ajatus siitä, että Karla kuulisi miten kämäisesti isänsä kohtasi loppunsa, kirveli itsetuntoa.

"Katsotaan kuka seuraavaksi näkee nälkää!" pilkallinen kommentti siivitti vankikopin lukitsemista. Tämäpä reilua: huono kausi kaadettiin hänen niskaansa. Eikö kukaan myöskään osannut yhdistää perheiden sairastumisia ravinnonpuutteeseen? Heikko keho kaatui sairauksiin, oli kyseessä sitten ihminen tai peura. Shamanismilla ei ollut mitään osuutta eikä asiaa siihen — voisi olla, mutta kun ei ollut. Efimiä ei kiinnostanut hankaloittaa muiden elämää, kunhan kukaan ei hankaloittanut hänen. Nyt siis mielipide voisi olla toinen...
Mies olisi tahtonut vastata vangitsijalleen yhtä piikikkäästi takaisin, mutta sen sijaan hänen silmänsä pyörähtivät kattoa kohden tajun karatessa toisille aavoille, palatakseen vasta rotan tahattomaan herättelyyn.

Efim räpytteli silmiään. Hän oli menettänyt tajuntansa muistellessaan kiinnijäämistään, ja havahtui nyt jyrsijän kuiskimiseen.
Paitsi että rotat eivät osanneet kuiskia. Mies kohotti päätään katsoakseen ympärilleen, antaen melkein ylen pahan olon velloessa myrskyn elkein aina kun pää hiemankaan liikahti.
"Efim! Efim! Oletko siellä?"
Ääni tuskin kuului, mutta se oli tuttu.
"Jos olet, anna merkki. Pian!"
Äänen lähdettä oli vaikea paikantaa, mutta Efim teki parhaansa. Hän repäisi luukorun kaulastaan ja nakkasi sen puista seinää vasten.
"Shh, ei niin kovaa!"

Efim ummisti silmänsä. Ehkä tämä oli unta. Tai ehkä pelastuisi oikeasti. Tai kenties joku tngreistä oli tullut hakemaan miehen eteenpäin. Aivan sama: multainen lattia tuntui niin kovin pehmeältä...

Valo poltti silmiä ummistettujen luomien lävitsekin, kun ovi aukesi hiljaa, narahtamatta. Karmien keskellä seisoi tuttu, lyhyt, jäntevä hahmo jalat tanassa ja leuku valmiina.
"Pystytkö ratsastamaan? Lujaa?"
Alik ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan astui sisään, nosti vaimeasti älähtävän Efimin olalleen ja puoliksi hiipi, puoliksi juoksi ulos. Hän oli ehkä vanha, mutta ei mikään raihnainen ukonrähjä!
Efim katsoi kyytiläisenä hölskyessään vankilaansa. Se oli ollut täysin rämä puuliiteeri, sellainen joka olisi kaatunut varmasti seuraavasta tuulenpuuskasta. Hänhän olisi päässyt vaikka seinän läpi jos olisi vain kyennyt. Suuttumus omaa voimattomuutta kohtaan oli suunnaton, varsinkin ollessaan itseään puoli päätä lyhyemmän vanhuksen olalla vatsallaan kannettavana kuin vastahakoinen vaimo. Että pitikin tämäkin kokea!

Alik näki jo puurajassa odottavan Karlan ja hevoset, kun ilman halkoi vihainen huuto. Pahus, olisivat huomanneet vaikka minuutinkin myöhemmin! Askel piteni, ja päästessään Gepardin selässä odottavan Karlan luokse Alik työnsi Efimin heti ensimmäisenä nuokkumaan tytön taakse.
"Huuda tai pyörry tai tee mitä tahansa muuta, mutta älä päästä Karlasta irti!"

Efim nyökkäsi tokkuraisena. Hän seurasi tapahtumia kuin teatterinäytelmää, jonka tiesi etäisesti kiinnostavan: kuinka vihaisia miehiä alkoi parveilemaan jokaiselta suunnalta; kuinka Alik kääntyi ja alkoi huitomaan liekullaan kuin viimeistä päivää; kuinka vanha mies kaatui näkymättömiin; myös kuinka helmenvalkoinen ratsu pyörähti kannoillaan ympäri ja ponkaisi havumetsän pimentoon ratsastajat kyydissään.

 Efim keskittyi vain pitämään kiinni Karlan vyötäisiltä, nojasi silmät ummessa tuon selkään. Hän ei huomannut kyyneleitä jotka vierivät Karlan kasvoilta, eikä Lyobekia joka laukkasi heidän rinnallaan ilman ratsastajaa.

"Mitä akka olet tehnyt?!"

Karlan sielu oli levoton. Levottomampi kuin yleensä, siis. Hän nojaili ajatuksiinsa uppoutuneena aitaan ja katseli kuinka pikkuinen Idili hyppeli emänsä ympärillä, ihaillen tamman lehmänhermoisuutta. Harvoin tuota termiä pääsi Ishtarin kohdalla käyttämään, mutta niin tyyneesti se ignoorasi ympärillään pärräävän, kaulaa vasten loikkivan hevoslapsen aterioidessaan, että kerrankin harvinainen kuvaus sopi herkkistammaan.

Hassuttelevan, emäänsä kiusaavan varsan katseleminen ei saanut kuitenkaan nuoren naisen mieltä tyyntymään, vaan ajatukset tulvivat päässä estoitta. Epäileväiset, negatiiviset, jopa vainoharhaiset ajatukset, sellaiset joita Karla ei kovin usein joutunut kokemaan. Nyt hänen huolikynnyksensä oli kuitenkin ylittynyt, sillä isä oli kateissa. Tai kateissa ja kateissa, ei hän yleensä ikinä kertonut minne meni sen tarkemmin kuin "kiertämään rajoja" tai "metsästämään", mutta aina Efim palasi kuitenkin ajallaan. Nyt hänestä ei ollut kuulunut kohta kahteen vuorokauteen, mikä ei ollut normaalia. Karla tunsi sisimmässään kalvavan pelon siitä mitä palaamattomuus voisi tarkoittaa. Hänen normaalistikin kovin heikko rationaalinen päättelynsä kärsi nyt alakynttä ikäviä aavistuksia vastaan.

Alik kantoi selkä vääränä hiilisäkkejä päätalolle. Karla heilautti kättään.
"Alik! Tiedätkö missä papa on?"
Lyhyt ukonrähjä pysähtyi pudistamaan päätään. Supikoiralakki valahti vinoon.
"En. Sen jälkeen kun hän lähti Taktikan kanssa käymään kylällä, ei juu ole näkynyt. Kumma että on niin nuoren hevosen kanssa näin pitkään reissussa. Toivottavasti ei ole käynyt kurjasti."
Ja niine hyvineen Alik jatkoi matkaansa suoristettuaan ensin karvahatun nenän ryystäyksen ryydittämänä. Karlan vatsa kiristyi solmulle: vanhuksen sanat vain vahvistivat pelkoja.

_____________________________________________________

Illalla päätalon pitkän pöydän ääressä söi pieni ja hiljainen joukko. Karla oli murehtiessaan unohtanut lisätä valmistuvaan illalliseen välillä vettä, ja talon kolme asukasta järsivät kuivaa, osittain palanutta lihapataa. Vaikka kukaan ei sanonut sanaakaan, kaikki ajattelivat luultavasti samaa asiaa: puuttuvaa neljättä syöjää. Efimin tyhjä tuoli näytti surkealta lepattavassa kynttilänvalossa, eikä Karlalla ollut nälkä sitä katsellessa. Hänellä ei ollut aina mitkään lämpimimmät välit isäänsä, mutta se ei tarkoittanut etteikö nuo välittäisi toisistaan. Karla ainakin välitti.

"Pitäisikö meidän lähteä etsimään isää?" Karla rikkoi painostavan hiljaisuuden kysymyksellään. Alik oli luultavasti vain helpottunut saadessaan tekosyyn sylkäistä jo pitkään jauhamansa kuiva, sitkas lihannökäre suustaan jotta saisi vastattua. Hän loi osittain säälivän, osittain hyssyttelevän katseen nuoreen.
"Ei nyt ainakaan yötä vasten. Jos hän ei ole aamulla palannut, katsotaan sitten uudestaan."
Ulyana hymähti pöydän päässä. "Turha odottaa, ei hänestä enää kuulu."
Sekä Karla että Alik loivat naiseen kysyvän, pöyristyneen katseen. Kylläpä julkesi vieras olla tyly!
"Mistä sen tiedät? Ehkä isällä on ollut hyvä syy jäädä kylälle. Taktika on voinut väsyä tai voida huonosti, tai ehkä ostoksia pitää odotella, tai jotain."
Ulyana hymyili hieman liian iloisesti tilanteen vakavuuteen nähden. Hän ei nostanut katsetta lautasesta sahatessaan vastustelevaa poronlihaa tylsällä veitsellä. Näky kylmäsi Karlan sydäntä enemmän kuin hän ymmärsi: Ulyana oli ainakin olevinaan ystävä. Miksei hän ollut sitten yhtään ymmärtäväisempi? Naisesta tuntui huokuvan aivan uudenlainen aura, epämiellyttävä ja kylmä sellainen. Vilunväreet juoksivat Karlan selkäpiissä pahojen aavistusten kerääntyessä korvien väliin.
"Tiedätkö asiasta meitä enemmän?" hän kysyi sovittelevasti.

Ulyana ei pitänyt mitään kiirettä vastata, vaan tuntui nauttivan saadessaan pitää kahta muuta jännityksessä. Hän puntaroi vaihtoehtoja mielessään: oli ikävä tuottaa Karlalle turhaa tuskaa, mutta toisaalta, mikä velvoittaisi tuota muka ajattelemaan teinin tunteita? Olihan heillä ollut hetkensä ja nuori oli mukava, teräväkin, mutta siinä se. Jos kaksikko olisi tavannut toisissa olosuhteissa, heidän ystävyydestään olisi voinut tulla pitkä ja tuottoisa. Maailma oli vain päättänyt nyt toisin.
"Ehkä."

Ulyanan ärsyttävän omahyväisellä hymyllä maustettu vastaus aikaansai ennenkuulumattoman tapahtumasarjan. Ennen kuin kukaan ehti kissaakaan sanomaan, oli Alik ponkaissut ylös tuoliltaan ja ampaissut suoraan kohti vierailijaa, hyvä ettei pöydän yli kiivennyt. Ulyana kerkesi säikähtäneenä nousta vasta jaloilleen, kun ikämies tarttui jo tuota riveleistä kiinni ja paiskasi tuvan hirsiseinää vasten. Karla ei ollut koskaan nähnyt Alikia niin vihaisena. Ja ripeänä. Pystyivätköhän vanhat luut murtumaan liian nopeista liikkeistä?

"Mitä akka olet tehnyt?!"
Ulyana vain hymyili kylmää hymyään päin miehen kasvoja, jotka olivat tuuman päässä hänen omistaan. Alik nosti naisen irti maasta ja iski uudestaan seinää vasteen niin että hirret paukkui. Hymy hyytyi aavistuksen, muttei kokonaan. Vastaustakaan ei kuulunut. Alik ärjäisi kuin karhu ja paiskasi riepoteltavansa maahan, painaen tuon heti perään nahkasaappaalla tiiviisti lattiaa vasten. Ulyana haukkoi henkeä, mutta ilkkuva hymy ei yhäkään karissut noilta teräviltä, kauniilta kasvoilta.
"Senhän sinä tahtoisit tietää..."
Karla katsoi tapahtumia puoliksi kauhuissaan, puoliksi ihaillen. Alik oli aina niin järkevä: oli pelottavaa nähdä hänet niin poissa tolaltaan, vihaisena, järkyttyneenä. Toisaalta pehtoorille oli nostettava hattua nuorekkaista liikkeistä ja voimista: tuota ukkoa ei paranisi nähtävästi viedä äärirajoille.

Alik potkaisi varoittamatta Ulyanaa kasvoihin. Veri purkaantui sieraimista nenän painuessa poskelle ja naisen hymy hyytyi vihdoinkin. Hän pärski ja siristeli silmiään pää pyörryksissä.
"Eikö sinulle ole opetettu että naisia ei ly—"
"EI KIINNOSTA!" Alik karjui päälle ja potkaisi vielä uudestaan. Papparaisen silmissä paloi sellainen palo ettei moista oltu aiemmin nähty.
"Ja minä vannon äitini haudan kautta, että tapan sinut tähän taloon jos et kerro mitä olet saanut aikaan, noita-akka!"
Paino Ulyanan rintakehällä lisääntyi viimeisten sanojen kohdalla. Hän haukkoi henkeä ja yritti käsin työntää jalkaa pois päältään, tuloksetta. Karla ei olisi tahtonut katsoa, muttei saanut käännyttyä pois vaikka tahtoikin. Pystyisikö Alik tappamaan? Teini toivoi sydämensä pohjasta ettei: kuinka hän voisi katsoa miestä enää koskaan samalla tavalla? Kykenisikö hän edes tämän hetken jälkeen?

Ulyana laski selkeästi mahdollisuuksiaan. Hän ei päässyt rimpuilemaan ylös, ja vanha ukko oli selkeästi tosissaan. Hullu äijänkäppänä. Naisen turvonneet silmät risteilivät pitkin huonetta ratkaisun toivossa. Hänen katse kohtasi Karlan: teini käänsi sen kyynelehtien pois. Silti Ulyana osoitti sanansa juuri hänelle.
"Tehtävänäni oli vain todistaa epäilyt. Isäsi kohtalo on muiden käsissä."
"Epäilyt? Mitkä epäilyt?"
"Kyläläisten mukaan Taigan Noita on kääntänyt tngrin heitä vastaan. Minun piti vain selvittää, kykenisikö Efim siihen."
"Ei voi olla totta."
"Näkemykseni mukaan hän on kykenevä keskustelemaan alaisten tngrien kanssa. Tiedän mistä puhun, usko pois."

Mustahiuksinen, mukiloitu Ulyana käytti sanojensa aikaansaaman hetken pysähdyneisyyden hyväkseen. Se pieni sekunti kun Alik käänsi kasvonsa kohdatakseen Karlan katseen, riitti. Altavastaava hänen jalkansa alla kurottautui ottamaan tylsän ruokaveitsen jonka oli aiemmassa rytäkässä tiputtanut lattialle, ja iski sen päällään olevaan sääreen niin kovaa kuin ikinä jaksoi. Alik ulvahti kivusta, jolloin Ulyana käytti tilaisuutensa ja ponkaisi ylös kaataen vanhuksen selälleen kuin pahaisen koppakuoriaisen. Veriklimppisten hiusten hulmahduksessa nainen oli jo ulko-ovella, jossa hän loi vielä viimeisen katseen paikalleen jähmettyneeseen Karlaan.
"Tein vain työni," jäivät Ulyanan viimeisiksi sanoiksi ennen kuin hän katosi oviaukosta pimeyteen.

Karla havahtui vasta Alikin vaikerointiin. Hän ravisti itsensä tolkkuihin ja kiirehti auttamaan vanhuksen ylös lattialta. Mies istuutui pitkälle puupenkille ja nykäisi voivotellen veitsen säärestään.
"Oletko kunnossa? Voi ei, voi ei, en tahdo menettää sinuakin..." Karla hätäili. Vanhuksen karhea käsi tarttui hänen omaansa.
"Ei hätää, se ei osunut isoihin suoniin."
Karla ei voinut sille mitään, vaan purskahti itkuun. Kyyneleet oli sekava mikstuura surua, vihaa, pettymystä ja helpotusta. Hän nojasi Alikin savunhajuista kylkeä vasten ja itki kaiken patoutuneen ulos.
"Etkä sinä menetä ketään," Alik lohdutti ja nousi ähisten, hieman ontuen, seisomaan. Hän tarjosi kätensä Karlalle, joka näytti tyrskiessään nuortunut ainakin kymmenen vuotta, nosti tuon ylös.
"Jaksatko ratsastaa tänään vielä pitkän matkan?" Alik kysyi. Karla pyyhki kyyneliä kämmenselkään, nyökäten.