Verhon takaa

 Osa Iivarin ja Ilonan matkakertomusta

Iivari tunsi olonsa hyvin harvoin typeräksi, eivätkä ne kerrat olleet koskaan päättyneet erityisen onnellisesti. Siksi hän oli tietyllä osin varautunut ottaessaan Karlalta vastaan kulhon, jonka sisältö näytti olevan jotain vihreän teen ja sappinesteen väliltä.

"Juo siitä nopealla huikalla."

Iivari pyöräytti astiaa käsissään ja nuuhkaisi sitä nyrpistellen. Hyh miten kitkerä katku. Hän tunsi kuinka täyteen ahdatun kodan jok'ikinen silmäpari tuijotti, jopa Efim, vaikkei hänen katsettaan voinutkaan paikallistaa kasvoja peittävän jouhiverhon alta. Hän löi taustameluksi suurta rumpua tasaisen kuudesosanuotin tahtiin.

"Nytkö?"

"Da."

Karla nyökkäsi kippoa kohden ja kohotti käsiään kuin nostaakseen näkymättömän astian huulilleen. Iivari vilkaisi vierellä istuvaa Ilonaa. Jos hän nauraisi puolikkaankaan hymyrypyn verran... Mutta nainen otti tilaisuuden huomattavasti juhlavammalla arvokkuudella kuin skeptisenä pälyilevä kumppaninsa, joka empi yhä höyryävän juoman kanssa. Hänen uskoaan oli horjutettu, venytetty ja muokattu suuntaan jos toiseenkin, mutta jostain syystä tämän yhteisön tarjoamaan maailmaan mielikuvitus ei yltänyt. Tngrit, luonnonhenget ja avustajat... Yhtä hyvin olisi voinut väittää tonttujen ja enkeleiden olevan totista totta. Yhtä vähän Iivari olisi uskonut.

Ja miksi kotaan oli pitänyt tunkea väkeä kissan kummin kaimoja myöten? Eikö tällaiset tilaisuudet olleet yleensä yksityisiä? Miksei kukaan sanonut sanaakaan, miksi kaikki vain tuijottivat? Ilona vihjasi vaivihkaisella katseella astiaa kohden: hörppää nyt. Rumpu täytti hiljaisuutta.

No, kerrankos sitä täällä ollaan. Iivari vältteli visusti katsekontaktia kenenkään kanssa nostaessaan astian suulleen ja kumosi liemen ennen kuin ehti katumaan. Ainakaan tee (?) ei ollutkaan niin pahaa mitä olisi voinut luulla.

"Eijei, älä juo kaikkea, siinä oli muillekin!" Karla parkaisi ja nykäisi kipon luisevista kourista ennen kuin pohjatkin katoaisivat. Joku nauraa röhähti, Iivari mulkaisi savun läpi. Rumpu ei tauonnut. Minuutit kuluivat, joku hyräili, kippo kiersi ringissä sillä vähällä tarjottavalla mitä jäljelle jäi. Efim aloitti hiljaisen laulun.

"Olisi ollut hyvä oppia etiketti etukäteen" kuului vaivihkainen jupina Ilonan suuntaan. "Jos olisin tiennyt että tänne sitä paitsi änkeytyy koko kylä, en..."

"Et mitä?"

"En... ..."

Varjot elivät seinää vasten omaa elämäänsä. Efim oli nostanut temmon kahdeksasosanuottiin, mutta näytti siltä kuin hänen varjonsa olisi jo tanssinut. Kiemurtelivatko shamaanin päähineeseen isketyt sarvet kuin käärmeet, vai kuvitteliko Iivari vain? Vai olivatko ne käärmeitä jotka vain näyttivät sarvilta...

Venäjä oli kielenä kuin hepreaa, mutta epävireinen jollotus kävi nyt oudolla tavalla järkeen. "Де високі гори я вільно лечу, де високі гори я вільно лечу, де високі гори я вільно лечу..." Iivari ei ymmärtänyt sanaakaan siitä kuinka Efim toisti "lentävänsä vapaana siellä missä vuoret olivat korkeita", mutta tuijotti silmiään räpäyttämättä edessään tapahtuvaa performanssia. Miten jouhet ja sulat liikkuivat kaikki kuin yhtenä aaltona: puvun varmasti sadat poronhampaat ja metalliset pienet eläimet kalisivat, kilisivät ja kilkkasivat yhteiseen kakofoniaan. Puukon lailla pistävät silmät tuijottivat jouhien takaa näkymättömistä, mutta niiden katseeseen ei voinut olla vastaamatta. Iivarin koko oleminen oli nyt kiinni tässä hetkessä.

"En..."

Se miten lause loppui jäi legendaksi. Yhä vain kiihtyvän tanssin pyörteissä jouhet väistyivät hetkeksi. Se oli lyhyt silmäys, ohimenevä.

Iivari kaatui suoraan taakse kuin häntä olisi lyöty tikarilla rintaan.

~*~

Missä hän oli?

Mikä hän oli?

...

Pilviä, niin paljon pilviä.

~*~

Porotko ne siellä ölisivät...

Maa keinui kuin he olisivat matkalla Hankalaan, merisairaus pystyi iskemään näinkin kaukana rannikosta.

"Huhuu? Iivari?"

Silmäluomet painoivat kilon kappaleelta, eikä niitä kyllä tarvinnutkaan avata. Sen verran kipeää teki jopa hiilloksen heikko loiste.

"Oliko hyvä matka?"

Ei se ollutkaan poro, vaan Ilona. Kurkkaus siristetyllä silmäkulmalla sen kertoi, ennen kuin luomet painuivat taas kiinni. Mikäs kiire tässä nyt taas oli.

~*~

"Huomenta!"

Iivarista tuntui kuin hän olisi kokenut tämän joskus aiemminkin. Silmät aukesivat varovaisesti tunnustellen, mutta nyt kynttilöistä kajastava valo ei tuntunut neulanpistoilta. Räpsyttely pisti nesteet liikkeelle ja tarkensi kuivan, sumuisan näkymän hämärästä kammarista. Ilona istui lattialla öljyämässä miekkaansa tumpulla ja hymyili miehelle joka yritti istumaan ennen kuin totesi kyynärpäihin nojaamisen olevan tarpeeksi hyvä. Maailma ei enää pyörinyt.

"Miten olet noin pirteä..." Iivarin kysyi vaisusti ja hieroi otsaansa. Hänellä ei ollut pienintäkään muistikuvaa siitä kuinka oli päässyt takaisin taloon, eikä oikeastaan mistään muustakaan.

"Koska ryystit itse ainoana juomaa puolen ringin edestä," Ilona vastasi ja jätti kohteliaasti lisäämättä loppuun "urpo" vaikka se sinne olisikin sopinut. Hän tihrusti huonossa valossa ja käänteli terää kädessään miettiessään sen teroittamista. "Ainakin pääsit heti vauhtiin."

Iivari hautasi kasvot käsiinsä ja puhalsi, hän ei tahtonut tietää. Joskus muistamattomuus oli hyve.

Sitten niitä alkoikin tihkumaan kuin vesipisaroita huonosti kyllästetyn kankaan läpi, muistoja. Iivari puraisi hermostuneena huuleensa käydessään niitä läpi. Hänen kasvot olisivat käyneet kalpeiksi ellei ne olisi jo valmiiksi olleet niin kelmeät, ja pään selvittäminen ravistamalla ei karistanut sekavia kuvia pois vaan sotki vain hiestä klimppiintyneet hiukset kahta kauheammin. Ilona kohotti katseen aseesta.

"Mitä sinä näit?"

Iivari ei halunnut vastata, vaikka tiesiki näkyjen perkaamisen olevan vielä edessä — muutenhan hänen koettelemuksensa olisivat olleet kaikki turhia. Ilona olisi elementissään päästessään tulkitsemaan unikuvia, mutta se hetki ei ollut juuri nyt. "Kerron myöhemmin, nyt tarvitsen vettä", hän kuittasi samalla kun vääntäytyi ylös.

"Pöydällä on astia."

"Enhän nolannut itseäni mitenkään?"

Ilonan kryptinen "et minun nähdäkseni" ei tuonut lohtua.