Aiothan myös palata?

 Gyzma pärskähti niin että räkä roiskui. Karla pyyhki kasvoille lentänyttä hevonlimaa hihaan, mutta hymyili loppujen lopuksi kuitenkin.

“Minä sinulle niin avaudun ja tässä kiitos” hän tokaisi. Gyzmaa ei kiinnostanut, se jatkoi heinien puputtamista aivan kuin viereisen pilttuun Bahira voisi ne silkalla nälkäisellä katseella taikoa omaan suuhunsa. Nälkäkurki hörisi toiveikkaana naapuriaan harjaavalle tytölle ja kurkki väliseinän yli surullisena. “Ota sinäkin siitä,” Karla sääli ja antoi pienen tukollisen oman hevosensa kaukalosta.

Karla tunsi samaan aikaan suurta rakkautta ja haikeutta kumpaakin tammaa kohtaan — eritoten tietenkin Gyzmaan, mutta myös kuvankauniiseen ruunivoikkoon. Pian heidän tiensä eroaisi. Samalla Karla toteuttaisi yhden suurimmista haaveista: hän lähtee seuraavaksi vuodeksi kiertämään maailmaa, tai ainakin osaa siitä. Suunnitelmat seikkailla Gyzman kanssa kuitenkin kariutuivat siihen tosiasiaan ettei kantavan tamman kanssa ollut pitkälle lähteminen. Entä jos tulisi ongelmia? Ja varmasti Gyzma varsoisi mieluummin kotona, Bahirasta puhumattakaan. 

Tuleva jännitti sekä hyvässä että pahassa. Karla ei ollut koskaan ollut kovin pitkään poissa kotoa, ei ikinä ainakaan yksin. Nyt hän kulkisi Latviaan Dzelzainin vieraiden kanssa ja — niin, mitä sitten? Minne hän siitä jatkaisi? Mitään selvää suunnitelmaa ei ollut. Kohtalo johdatelkoot.

“Vieläkö sinä sitä hevosta puunaat? Tule auttamaan!” Alik mumisi hervottoman vuotakasan uumenista. Karla tiputti säämiskän ja pujotteli narujen alta ottamaan osansa ukon kantamuksista. Kylläpä ne painoivat.

“Mihin nämä viedään?”

“Talolle kursittavaksi, hevoset tarvitsevat vällyjä.”

Matka tallista kuistille oli harvoin yhtä pitkä kuin arvaillessa vuoren takaa missä kapea polku oikein kulki. Karla hukkasi askeleensa ja humpsahti paksuun hankeen polvilleen. 

“Ai tura! Ei tästä tule mitään” hän valitti ja keräili kantamuksia takaisin huojuvaan torniin.

“Höpölöpö, muutama kymmenen metriä enää.”

Karla huokaisi ja jatkoi taapertamista. Porstuassa hän luovutti ja rumpsautti koko kuorman lattialle Alikia matkien. Siitä matka kääntyi suitsait takaisin talliin, mikä sai apua pyytäneen vanhuksen tuskastumaan. 

“Taasko sinä menet, olisi nämä tupaan asti vietävä…”

“En näe hevosia kohta vuoteen, joten enköhän ihan oikeutetusti voi niistä nauttia vielä viimeiset hetket.”

“Kyllä se Gyzma täällä sinua odottaa, ja mistäs sitä tietää miten tykästyt matkaratsuusi.”

“Mihin?”

“Et kai sinä aio jalkapatikassa selvitä? Vieraillakin on ratsut mukana, kuvittele, tuollaiset höttöisät etelän pehmot osasivat tänne asti...”

“Mutta etkös sinä luvannut ajeluttaa minut ahkiossa junalle saakka? Ajoitte tokankin alangolle sitä varten.”

“En minä menomatkasta puhunutkaan, vaan paluusta. Ei kukaan osaa silloin sinua asemalta hakea, pitäähän sinun jotenkin päästä kantamuksinesi tänne takaisin.”

Karla tunsi olonsa tyhmäksi. Hän ei ollut ajatellut lainkaan milloin — ja miten — palaisi vaan höyrysi vain seikkailunsa alkamisesta. Oli ollut helppoa puhua itsensä Ilonan ja Iivarin siivellä Latviaan, josta suureen maailmaan suuntaminen oli huomattavasti helpompaa kuin täältä ei-mistään. Hän tarttuisi kaikkiin tilaisuuksiin, tekisi ruokapalkalla töitä, kiertäisi ihmisten mukana, näkisi uusia paikkoja ja kulttuureja. Pieneen mieleenkään ei ollut juolahtanut kuinka kotiin pääsisi. Vaikka Karla muistaisikin jäädä oikealla pysäkillä pois junasta, hänen pitäisi vielä siitä löytää tiensä oikeaan suuntaan ja kulkea useamman peninkulman tietön matka. Alik oli siinä oikeassa, ettei sellaista matkaa ainakaan huonossa kelissä leiritarpeitta kukaan hullu lähtenyt ilman ratsua tai poroa taivaltamaan… 

“Mistä minä juhdan itselleni taion? Ratsusta puhumattakaan,” Karla kysyi lannistuneena. Tähänkö se hänen matkansa päättyi, ennen alkamistaan.

“Häh, eikö isäsi ole puhunut sinulle? Teidän kommunikaationne on kyllä omaa luokkaansa…” Alik ihmetteli ja niiskaisi valuvaa nenää. “Kun vaihdatte junan Pietarissa, käyt Vecnon ratatallissa katsomassa sopivan hevosen valmiiksi ja tuot sitten myöhemmin mukanasi tänne. Sieltä on aina kauden päätteeksi huonoja juoksijoita lähdössä koiranruoaksi ja ruohonleikkureiksi, valitset niistä jonkun erälle sopivan. Ei mitään Ishtarin kaksoisolentoa siis, kiitos…”

Karla kohotti kulmiaan. Olipa suunnitelma! Eikä hänelle oltu hiiskuttu sanaakaan — siihen alkoi oikeastaan ikävästi jo tottumaan, tietojen pihtaamiseen.

“Pitääkö minun siis raahata sitä hevosta mukanani?”

“Ei, voit myös jättää sen Pietariin ja ottaa palatessasi mukaan.”

“Ja saan valita millaisen vain?”

“Tamma olisi paras, oreja täällä on kohta liikaa. Sellainen mikä pärjäisi ja olisi hyväpäinen. Kyllä sinä löydät oikean.”

Karla oli samaan aikaan sekä kiitollinen että hieman tuohtunut. Oli hyvä että joku oli suunnitellut näin pitkälle vaikkei matkantekijä sitä itse ollut osannut ajatella, mutta voisipa kaikesta sopia yhdessä… Miksi isän piti olla niin vaikea? Yhtenä hetkenä hän oli ymmärtäväinen ja myötämielinen, kunnes seuraavaksi Karla oli kurissa ja nuhteessa miettimässä miksi edes yrittää tulla toimeen. 

Perhe on pahin. Onneksi siitäkin kohta pääsee tauolle.

Alik sai jäädä aloittamaan vuotataistoansa yksin, sillä nyt jos koskaan Karla kaipasi hetkensä Gyzman kanssa. Hän palaisi talolle auttamaan kun on ensin saanut halata tarpeeksi pitkään tulipunaista, silkkikarvaista ystäväänsä.