Verhon takaa

 Osa Iivarin ja Ilonan matkakertomusta

Iivari tunsi olonsa hyvin harvoin typeräksi, eivätkä ne kerrat olleet koskaan päättyneet erityisen onnellisesti. Siksi hän oli tietyllä osin varautunut ottaessaan Karlalta vastaan kulhon, jonka sisältö näytti olevan jotain vihreän teen ja sappinesteen väliltä.

"Juo siitä nopealla huikalla."

Iivari pyöräytti astiaa käsissään ja nuuhkaisi sitä nyrpistellen. Hyh miten kitkerä katku. Hän tunsi kuinka täyteen ahdatun kodan jok'ikinen silmäpari tuijotti, jopa Efim, vaikkei hänen katsettaan voinutkaan paikallistaa kasvoja peittävän jouhiverhon alta. Hän löi taustameluksi suurta rumpua tasaisen kuudesosanuotin tahtiin.

"Nytkö?"

"Da."

Karla nyökkäsi kippoa kohden ja kohotti käsiään kuin nostaakseen näkymättömän astian huulilleen. Iivari vilkaisi vierellä istuvaa Ilonaa. Jos hän nauraisi puolikkaankaan hymyrypyn verran... Mutta nainen otti tilaisuuden huomattavasti juhlavammalla arvokkuudella kuin skeptisenä pälyilevä kumppaninsa, joka empi yhä höyryävän juoman kanssa. Hänen uskoaan oli horjutettu, venytetty ja muokattu suuntaan jos toiseenkin, mutta jostain syystä tämän yhteisön tarjoamaan maailmaan mielikuvitus ei yltänyt. Tngrit, luonnonhenget ja avustajat... Yhtä hyvin olisi voinut väittää tonttujen ja enkeleiden olevan totista totta. Yhtä vähän Iivari olisi uskonut.

Ja miksi kotaan oli pitänyt tunkea väkeä kissan kummin kaimoja myöten? Eikö tällaiset tilaisuudet olleet yleensä yksityisiä? Miksei kukaan sanonut sanaakaan, miksi kaikki vain tuijottivat? Ilona vihjasi vaivihkaisella katseella astiaa kohden: hörppää nyt. Rumpu täytti hiljaisuutta.

No, kerrankos sitä täällä ollaan. Iivari vältteli visusti katsekontaktia kenenkään kanssa nostaessaan astian suulleen ja kumosi liemen ennen kuin ehti katumaan. Ainakaan tee (?) ei ollutkaan niin pahaa mitä olisi voinut luulla.

"Eijei, älä juo kaikkea, siinä oli muillekin!" Karla parkaisi ja nykäisi kipon luisevista kourista ennen kuin pohjatkin katoaisivat. Joku nauraa röhähti, Iivari mulkaisi savun läpi. Rumpu ei tauonnut. Minuutit kuluivat, joku hyräili, kippo kiersi ringissä sillä vähällä tarjottavalla mitä jäljelle jäi. Efim aloitti hiljaisen laulun.

"Olisi ollut hyvä oppia etiketti etukäteen" kuului vaivihkainen jupina Ilonan suuntaan. "Jos olisin tiennyt että tänne sitä paitsi änkeytyy koko kylä, en..."

"Et mitä?"

"En... ..."

Varjot elivät seinää vasten omaa elämäänsä. Efim oli nostanut temmon kahdeksasosanuottiin, mutta näytti siltä kuin hänen varjonsa olisi jo tanssinut. Kiemurtelivatko shamaanin päähineeseen isketyt sarvet kuin käärmeet, vai kuvitteliko Iivari vain? Vai olivatko ne käärmeitä jotka vain näyttivät sarvilta...

Venäjä oli kielenä kuin hepreaa, mutta epävireinen jollotus kävi nyt oudolla tavalla järkeen. "Де високі гори я вільно лечу, де високі гори я вільно лечу, де високі гори я вільно лечу..." Iivari ei ymmärtänyt sanaakaan siitä kuinka Efim toisti "lentävänsä vapaana siellä missä vuoret olivat korkeita", mutta tuijotti silmiään räpäyttämättä edessään tapahtuvaa performanssia. Miten jouhet ja sulat liikkuivat kaikki kuin yhtenä aaltona: puvun varmasti sadat poronhampaat ja metalliset pienet eläimet kalisivat, kilisivät ja kilkkasivat yhteiseen kakofoniaan. Puukon lailla pistävät silmät tuijottivat jouhien takaa näkymättömistä, mutta niiden katseeseen ei voinut olla vastaamatta. Iivarin koko oleminen oli nyt kiinni tässä hetkessä.

"En..."

Se miten lause loppui jäi legendaksi. Yhä vain kiihtyvän tanssin pyörteissä jouhet väistyivät hetkeksi. Se oli lyhyt silmäys, ohimenevä.

Iivari kaatui suoraan taakse kuin häntä olisi lyöty tikarilla rintaan.

~*~

Missä hän oli?

Mikä hän oli?

...

Pilviä, niin paljon pilviä.

~*~

Porotko ne siellä ölisivät...

Maa keinui kuin he olisivat matkalla Hankalaan, merisairaus pystyi iskemään näinkin kaukana rannikosta.

"Huhuu? Iivari?"

Silmäluomet painoivat kilon kappaleelta, eikä niitä kyllä tarvinnutkaan avata. Sen verran kipeää teki jopa hiilloksen heikko loiste.

"Oliko hyvä matka?"

Ei se ollutkaan poro, vaan Ilona. Kurkkaus siristetyllä silmäkulmalla sen kertoi, ennen kuin luomet painuivat taas kiinni. Mikäs kiire tässä nyt taas oli.

~*~

"Huomenta!"

Iivarista tuntui kuin hän olisi kokenut tämän joskus aiemminkin. Silmät aukesivat varovaisesti tunnustellen, mutta nyt kynttilöistä kajastava valo ei tuntunut neulanpistoilta. Räpsyttely pisti nesteet liikkeelle ja tarkensi kuivan, sumuisan näkymän hämärästä kammarista. Ilona istui lattialla öljyämässä miekkaansa tumpulla ja hymyili miehelle joka yritti istumaan ennen kuin totesi kyynärpäihin nojaamisen olevan tarpeeksi hyvä. Maailma ei enää pyörinyt.

"Miten olet noin pirteä..." Iivarin kysyi vaisusti ja hieroi otsaansa. Hänellä ei ollut pienintäkään muistikuvaa siitä kuinka oli päässyt takaisin taloon, eikä oikeastaan mistään muustakaan.

"Koska ryystit itse ainoana juomaa puolen ringin edestä," Ilona vastasi ja jätti kohteliaasti lisäämättä loppuun "urpo" vaikka se sinne olisikin sopinut. Hän tihrusti huonossa valossa ja käänteli terää kädessään miettiessään sen teroittamista. "Ainakin pääsit heti vauhtiin."

Iivari hautasi kasvot käsiinsä ja puhalsi, hän ei tahtonut tietää. Joskus muistamattomuus oli hyve.

Sitten niitä alkoikin tihkumaan kuin vesipisaroita huonosti kyllästetyn kankaan läpi, muistoja. Iivari puraisi hermostuneena huuleensa käydessään niitä läpi. Hänen kasvot olisivat käyneet kalpeiksi ellei ne olisi jo valmiiksi olleet niin kelmeät, ja pään selvittäminen ravistamalla ei karistanut sekavia kuvia pois vaan sotki vain hiestä klimppiintyneet hiukset kahta kauheammin. Ilona kohotti katseen aseesta.

"Mitä sinä näit?"

Iivari ei halunnut vastata, vaikka tiesiki näkyjen perkaamisen olevan vielä edessä — muutenhan hänen koettelemuksensa olisivat olleet kaikki turhia. Ilona olisi elementissään päästessään tulkitsemaan unikuvia, mutta se hetki ei ollut juuri nyt. "Kerron myöhemmin, nyt tarvitsen vettä", hän kuittasi samalla kun vääntäytyi ylös.

"Pöydällä on astia."

"Enhän nolannut itseäni mitenkään?"

Ilonan kryptinen "et minun nähdäkseni" ei tuonut lohtua.

Tämä ei ollut tässä

 Efim katseli pieniä kaukaisia hahmoja puunrajassa. Hän itse seisoi portilla pienaan nojaillen, mietteliäänä. Nuo etäiset pisteet olivat Alik ja Anisim Iivari välissään — viimeisenä mainittu oli päättänyt aloittaa kotimatkansa ehtiäkseen jouluksi takaisin Saulkrastiin. Ajoitus oli sinällänsä mainio, sillä Efimin ostama uusi työhevonen täytyisi muutenkin noutaa asemalta. Siellä tammareppana oli jo useamman päivän viipynyt “odotustilassa”, suoraan sanottuna siis vetoisessa ja hämärässä hökkelissä aivan kolistelevien junien vierellä. Aiemmin ostohevoset oli viety Igzibiin odottamaan, mutta ymmärrettävistä syistä Vecnolaiset väistivät kyseisen kylän nykyisin kaukaa kuin suutarimiinan. 

Aluksi Efim oli kylläkin koittanut puhua Iivaria jäämään vielä toviksi, mutta von Hoffrén oli pitänyt tiukasti kiinni suunnitelmastaan ja livisti suorastaan kyseenalaisen nopeasti matkaan. Varmasti ei tietenkään voinut tietää, mutta tuntui siltä kuin jotakin olisi sattunut, ja koska Efimin aavistukset osuivat yleensä oikeaan, katseli hän nyt hieman pahaa enteillen kolmikon katoamista kaamossinen uumeniin. Edellisyön unessa musta pässi oli puskenut Efimin kumoon ja survonut kierresarvillaan rummun puhki. Sen päässä oli palanut lyhyt kynttilä, mikä monissa yhteyksissä kuvasi älyä, valaistumista ja itsetietoisuutta. Kuuma vaha valui kuitenkin pitkin villaa ja nysä oli palanut lähes loppuun. Symboliikkaa vilissyt uni oli saanut Efimin miettimään, mihin oli oikeasti sotkeutunutkaan Iivari von Hoffrénia auttaessaan. 

Hänen oli vain luotettava siihen, että latvialaismies (vai ruotsalainenko hän oli? Suomalainen? Sitä sai miettiä) palaisi takaisin mikäli tarvitsisi lisää apua. Tosin niin varma taidoistaan kuin Efim olikin, ei hän uskaisi luvata enää mitään.

Neulaset jalkojen alla

Efim makasi vuoteessa selällään. Silmät seisoivat päässä, tuijottivat tyhjinä kattoa. Hän oli voipunut, mutta hyvällä tavalla: juhlittuaan koko yön kesäpäiväntasausta sietikin olla väsynyt. Keskikesän juhla oli vuoden riennoista suurin ja riehakkain siitäkin huolimatta että Efim oli aina joutunut juhlimaan sitä yksin siitä hyvästä syystä ettei muita juhlijoita ollut. Moraalisista syistä hän ei todellakaan voisi ottaa juhlaan mukaan tytärtään Karlaa, eikä Efim ollut luonut siteitä muihin kuin pieneen perheeseensä. Mies siis katosi kasvot maalattuina peuransarviin koristautuneena yksin metsään tanssimaan ja soittamaan yleensä astetta vahvemman teen voimin, nauttimaan luonnon ihmeistä ja nautinnoista, laskemattomasta auringosta.

Mutta nyt fyysinen väsymys ei ollut ainoa asia mikä Efimiä kaihersi. Yksinäisen juhlinnan aikana oli tapahtunut jotain, mitä hän ei olisi koskaan voinut kuvitella tapahtuvan. Mies huokasi haikeasti, oljet pistelivät täkänän läpi nahkaa jota kirjoi edelleen eilisiltaiset nokipiirrokset.

__________________________

Vain 12 tuntia aikaisemmin hän oli juonut rauhassa ritarinkannusteetä saviastiasta nuotion piirissä, ottanut rumpunsa ja sulkenut silmänsä. Sitä mukaa kun tee vaikutti kiihtyi rummutus yöttömässä yössä: osa linnuista lehahti kauemmaksi, loput liittyivät kakofoniseen soittoon. Efim pälyili ympärilleen villin näköisenä soittaessaan, sydän pamppaillen, katse harhaillen. Hän otti hiipuvasta hiilloksesta hiilenkäppyrän, puristi sitä kädessään poltteesta huolimatta, huutaen. Sotki samalla nokisilla käsillään kasvonsa ja vaivoin piirtämänsä viivat.

Hänen oli juostava. Efim ei tiennyt miksi, mutta paikalleen tuo ei voinut jäädä: tuntui kuin hänen selkärankansa olisi kiemurrellut paikallaan. Korppi raakkui puunlatvassa hulluutta kun alaston mies juoksi pitkin mättäitä kuin maailmanloppu olisi tullut. Neulaset ja kävyt pistelivät jalkapohjia, mutta sitä Efim ei edes huomannut. Sen sijaan hän kuuli oman hengityksensä, sydämensykkeensä, selvempänä kuin koskaan. Tuuli ravisti oksia, neulaset ja lehdet kahisivat toisiaan vasten, ilma oli tiheänä yöauringon säteissä loistavia polttiaisia. Korppi tuntui nauravan miehelle. Tum tum tum, juoksu vei häntä kohti vuorenkuvetta. Hyppy kaatuneen kelon yli, tum tum tum, päämäärätön matka jatkui. Suuresta kuusesta oikealle, kallionnyppylästä vasemmalle. Minne ja miksi Efim juoksi, sitä hän ei tiennyt, mutta jokin veti tuota metsäläistä puoleensa. Ehkä ritarinkannus tiesi paremmin.

Aivan yhtä arvaamatta kuin riento oli alkanutkin, se myös päättyi. Efim löysi itsensä pieneltä heinäiseltä aukealta, joen suvannosta, joka kylpi keskikesän laskemattoman auringon valossa. Sarvipää seisoi paikallaan, nojasi käsillä jalkoihinsa ja puuskutti. Veri kohisi korvissa niin kovaa ettei tuultakaan olisi kuulunut ellei se olisi juuri tyyntynyt. Vedettyään henkeä Efim korjasi ryhtiään ja katsoi ympärilleen: sen tarkemmin miettimättä hän kohotti peurannahkaisen rumpunsa jatkaen kiihkeää soittoaan uudessa sijainnissaan. Kuvitteliko hän, vai soiko rumpu entistä kumeammin? Joen vesi kannatteli ääntä kauniisti.

Oksat risahtelivat liian selkeästi sen ollakseen tuulen tai pienen eläimen aiheuttamaa. Villin tanssinsa lomassa Efim käänsi katseensa kohti äänen lähdettä, puiden lomasta pilkistävää auringonkehrää. Tuo pysähtyi ja laski rumpukätensä.

 Efim ei tiennyt mitä olisi tehnyt. Hän katsoi kummissaan aluskasvillisuuden seasta ilmestynyttä naishahmoa joka askelsi pehmeästi kuin kissa suoraan miehen luokse työntäen puskia pois tieltään. Ei kysymyksiä, ei sananvaihtoa; vain määrätietoinen ote ranteesta ja yllättävä suudelma huulille.

Ei, Efim ei tiennyt kuka nainen oli. Hän ei ollut tunnistanut tuon silhuettia, eikä tunnistanut nyt lähietäisyydeltäkään. Kasvot olivat pitkät ja katse pistävä, otteet pehmeät mutta päättäväiset. Seremoniallisesta asusta ja käytöksestä päätellen kumpainenkin juhli samaa juhlaa, mutta miksi he eivät olleet kuulleet toisistaan? Vai tunsiko nainen miehen jota vasten painautui? Mitä Efimiltä oli mennyt ohi?

Luultavasti paljonkin, sillä seuraavana päivänä sängyssään päätä selvittäessään Efim huomasi eilisillan tarinassaan olevan paljon aukkoja: siitä oli lienee kiittäminen tujakkaa juomaa. Hän ei muistanut minne oli jättänyt rumpunsa; oliko hän koskaan sammuttanut nuotiota kunnolla; minne hän ylipäätänsä oli tehnyt tulen ja jättänyt vaatteensa, aseensa ja astiansa? Jaa-a. Kotiin hän ei niitä ollut ainakaan tuonut, sillä aamulla juhlija oli löytänyt itsensä makaamasta hevosten heinissä ilkosillaan, nokipiirrokset sotkussa ja peuransarvet yhä päässään. Ainoastaan pieniä pätkiä aiemmasta oli tarttunut Efimin muistiin, kuten korpin raakunta; suuren juhlarummun syvä bassoääni joenmutkassa; naisen rastoittuneet, karheat hiukset; suovalta tuoksuva pehmeä iho...

"Isä!" Karlan korkea ääni sai Efimin pään särkemään lisää. Mies vaikersi ja peitti kasvonsa kun hänen teini-ikäinen tyttönsä avasi enempiä kyselemättä huoneen oven.
"Mitä kaikkea teit kun olet tuossa kunnossa? Sinun piti mennä katsomaan Alikin kanssa ansoja."
"Mmm, älä puhu niin kovalla äänellä. Enkä voi lähteä mukaan kuitenkaan, puukkoni ja jouseni jäi metsään muiden tavaroiden kanssa."
"Ai, etkö ottanut niitä mukaan?"
"En."
"Miksi sinun rumpusi, vaatteesi ja muut tavarasi ovat sitten portilla?"

Oli nainen kuka tahansa, hän myös selkeästi tiesi missä Efim piti majaansa. Oliko se hyvä asia, se selviäisi varmasti ennemmin tai myöhemmin. Nyt mies vain tyytyi murehtimaan jyskyttävää päänsärkyään... Asia kerrallaan.

Lyobek Verikarva

“Tervetuloa laumaan.”

Lyobek, verenpunainen ori, käänteli korviaan epäluuloisesti Efimin vetäessä sormeaan pitkin hevosen pitkää päätä. Öljy-veriseos valui lämpimänä kasvoja pitkin, mutta Lyobek pysyi paikallaan, mulkoillen vain hieman epäilevästi edessään seisovaa miestä. Tuulenpuuska kahisutti aroheinää kaksikon ympärillä auringon viimeisten säteiden kurkotellessa vuorien takaa, ilmassa tuoksui kesä. 

“Nimesi on Lyobek Verikarva,” Efim lausui, painaen punaisen kädenkuvan ahalteken rintaan. Hän toisti saman omaan rintakehäänsä, katsoen oria niin silmiin kuin hevosta ikinä pystyi. Pähkinänruskea, eläväinen katse. 

“Minkä sinä tunnet, minä tunnen. Minkä sinä näet, minä näen. Minkä sinä kuulet, minä kuulen. Mitä kohtaat, minä kohtaan.”

Tuulenpuuska tarttui Efimin nahkavaatteen helmaan, saaden pienet messinkikellot kilahtelemaan toisiaan vasten. Se oli merkki päätöksestä. Hetken aikaa kaksikko seisoi vielä paikallaan, mies ruohotupsuja hamuavaa hevosta silitellen ja hyväillen. Kun viimeisetkin auringonsäteet painuivat horisontin taa, keräsi Efim saviastian ja lähti kävelemään takaisin kotia kohti. Hetken hän ehti vaeltaa yksin, kun kuuli takaansa heinien kahinaa ja kevyitä täysverisen laukka-askeleita. Hän tiesi Lyobekin saavuttaneen tuntiessaan lämpimän puhalluksen niskassaan.

He olisivat nyt yhtä ja samaa: Efim ja kaikki hänen armaat hevosensa.