sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

Neulaset jalkojen alla

Efim makasi vuoteessa selällään. Silmät seisoivat päässä, tuijottivat tyhjinä kattoa. Hän oli voipunut, mutta hyvällä tavalla: juhlittuaan koko yön kesäpäiväntasausta sietikin olla väsynyt. Keskikesän juhla oli vuoden riennoista suurin ja riehakkain siitäkin huolimatta että Efim oli aina joutunut juhlimaan sitä yksin siitä hyvästä syystä ettei muita juhlijoita ollut. Moraalisista syistä hän ei todellakaan voisi ottaa juhlaan mukaan tytärtään Karlaa, eikä Efim ollut luonut siteitä muihin kuin pieneen perheeseensä. Mies siis katosi kasvot maalattuina peuransarviin koristautuneena yksin metsään tanssimaan ja soittamaan yleensä astetta vahvemman teen voimin, nauttimaan luonnon ihmeistä ja nautinnoista, laskemattomasta auringosta.

Mutta nyt fyysinen väsymys ei ollut ainoa asia mikä Efimiä kaihersi. Yksinäisen juhlinnan aikana oli tapahtunut jotain, mitä hän ei olisi koskaan voinut kuvitella tapahtuvan. Mies huokasi haikeasti, oljet pistelivät täkänän läpi nahkaa jota kirjoi edelleen eilisiltaiset nokipiirrokset.

__________________________

Vain 12 tuntia aikaisemmin hän oli juonut rauhassa ritarinkannusteetä saviastiasta nuotion piirissä, ottanut rumpunsa ja sulkenut silmänsä. Sitä mukaa kun tee vaikutti kiihtyi rummutus yöttömässä yössä: osa linnuista lehahti kauemmaksi, loput liittyivät kakofoniseen soittoon. Efim pälyili ympärilleen villin näköisenä soittaessaan, sydän pamppaillen, katse harhaillen. Hän otti hiipuvasta hiilloksesta hiilenkäppyrän, puristi sitä kädessään poltteesta huolimatta, huutaen. Sotki samalla nokisilla käsillään kasvonsa ja vaivoin piirtämänsä viivat.

Hänen oli juostava. Efim ei tiennyt miksi, mutta paikalleen tuo ei voinut jäädä: tuntui kuin hänen selkärankansa olisi kiemurrellut paikallaan. Korppi raakkui puunlatvassa hulluutta kun alaston mies juoksi pitkin mättäitä kuin maailmanloppu olisi tullut. Neulaset ja kävyt pistelivät jalkapohjia, mutta sitä Efim ei edes huomannut. Sen sijaan hän kuuli oman hengityksensä, sydämensykkeensä, selvempänä kuin koskaan. Tuuli ravisti oksia, neulaset ja lehdet kahisivat toisiaan vasten, ilma oli tiheänä yöauringon säteissä loistavia polttiaisia. Korppi tuntui nauravan miehelle. Tum tum tum, juoksu vei häntä kohti vuorenkuvetta. Hyppy kaatuneen kelon yli, tum tum tum, päämäärätön matka jatkui. Suuresta kuusesta oikealle, kallionnyppylästä vasemmalle. Minne ja miksi Efim juoksi, sitä hän ei tiennyt, mutta jokin veti tuota metsäläistä puoleensa. Ehkä ritarinkannus tiesi paremmin.

Aivan yhtä arvaamatta kuin riento oli alkanutkin, se myös päättyi. Efim löysi itsensä pieneltä heinäiseltä aukealta, joen suvannosta, joka kylpi keskikesän laskemattoman auringon valossa. Sarvipää seisoi paikallaan, nojasi käsillä jalkoihinsa ja puuskutti. Veri kohisi korvissa niin kovaa ettei tuultakaan olisi kuulunut ellei se olisi juuri tyyntynyt. Vedettyään henkeä Efim korjasi ryhtiään ja katsoi ympärilleen: sen tarkemmin miettimättä hän kohotti peurannahkaisen rumpunsa jatkaen kiihkeää soittoaan uudessa sijainnissaan. Kuvitteliko hän, vai soiko rumpu entistä kumeammin? Joen vesi kannatteli ääntä kauniisti.

Oksat risahtelivat liian selkeästi sen ollakseen tuulen tai pienen eläimen aiheuttamaa. Villin tanssinsa lomassa Efim käänsi katseensa kohti äänen lähdettä, puiden lomasta pilkistävää auringonkehrää. Tuo pysähtyi ja laski rumpukätensä.

 Efim ei tiennyt mitä olisi tehnyt. Hän katsoi kummissaan aluskasvillisuuden seasta ilmestynyttä naishahmoa joka askelsi pehmeästi kuin kissa suoraan miehen luokse työntäen puskia pois tieltään. Ei kysymyksiä, ei sananvaihtoa; vain määrätietoinen ote ranteesta ja yllättävä suudelma huulille.

Ei, Efim ei tiennyt kuka nainen oli. Hän ei ollut tunnistanut tuon silhuettia, eikä tunnistanut nyt lähietäisyydeltäkään. Kasvot olivat pitkät ja katse pistävä, otteet pehmeät mutta päättäväiset. Seremoniallisesta asusta ja käytöksestä päätellen kumpainenkin juhli samaa juhlaa, mutta miksi he eivät olleet kuulleet toisistaan? Vai tunsiko nainen miehen jota vasten painautui? Mitä Efimiltä oli mennyt ohi?



Luultavasti paljonkin, sillä seuraavana päivänä sängyssään päätä selvittäessään Efim huomasi eilisillan tarinassaan olevan paljon aukkoja: siitä oli lienee kiittäminen tujakkaa juomaa. Hän ei muistanut minne oli jättänyt rumpunsa; oliko hän koskaan sammuttanut nuotiota kunnolla; minne hän ylipäätänsä oli tehnyt tulen ja jättänyt vaatteensa, aseensa ja astiansa? Jaa-a. Kotiin hän ei niitä ollut ainakaan tuonut, sillä aamulla juhlija oli löytänyt itsensä makaamasta hevosten heinissä ilkosillaan, nokipiirrokset sotkussa ja peuransarvet yhä päässään. Ainoastaan pieniä pätkiä aiemmasta oli tarttunut Efimin muistiin, kuten korpin raakunta; suuren juhlarummun syvä bassoääni joenmutkassa; naisen rastoittuneet, karheat hiukset; suovalta tuoksuva pehmeä iho...

"Isä!" Karlan korkea ääni sai Efimin pään särkemään lisää. Mies vaikersi ja peitti kasvonsa kun hänen teini-ikäinen tyttönsä avasi enempiä kyselemättä huoneen oven.
"Mitä kaikkea teit kun olet tuossa kunnossa? Sinun piti mennä katsomaan Alikin kanssa ansoja."
"Mmm, älä puhu niin kovalla äänellä. Enkä voi lähteä mukaan kuitenkaan, puukkoni ja jouseni jäi metsään muiden tavaroiden kanssa."
"Ai, etkö ottanut niitä mukaan?"
"En."
"Miksi sinun rumpusi, vaatteesi ja muut tavarasi ovat sitten portilla?"

Oli nainen kuka tahansa, hän myös selkeästi tiesi missä Efim piti majaansa. Oliko se hyvä asia, se selviäisi varmasti ennemmin tai myöhemmin. Nyt mies vain tyytyi murehtimaan jyskyttävää päänsärkyään... Asia kerrallaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ilonsäteitä

Karla hymyili leveästi. Hymyili siitäkin huolimatta, että hevonen hänen allaan pomppi, steppasi ja kavahteli vuoroin vasemmalle, vuoroin o...