Päästyään lopulta rinteen loppuun parivaljakko pysähtyi vetämään henkeä. Ulyana silitteli kimoa karvaa kiitoksena, hevosesta hohkaava lämpö tuntui nahkarukkasenkin läpi. Pazuzu pärski ja ravisteli niskaansa niin voimalla että hihnassa roikkuvat jänikset hakkasivat kantajansa selkää.
Länsitaivas hohkasi vielä viimeisten auringonsäteiden jälkikaikua. Ulyana katsoi ristiriitaisin tuntein valonäytöstä varjostavia pieniä savuhahtuvia, joita kohosi pihan päärakennuksen räppänöistä. Hän oli kotiutunut ehkä hieman liiankin hyvin Vecnoon: päämääriensä tavoittamiseksi ei paranisi lähentyä liikaa pihan väen kanssa, mutta niin oli päässyt silti tapahtumaan. Tai no, Efim karsasti naista edelleen, mikä olikin hyvä, mutta varsinkin Karlan kanssa Ulyana huomasi viihtyvänsä niin hyvin että joutui välillä muistuttamaan itseään miksi oli saapunut. Tehtävä olisi vaikea jos ihmisiin loi kiintymyssuhteita.
Sen sijaan eläimiin hän tutustui mieluusti. Muutkin olivat huomanneet Ulyanan taidon tulla toimeen hankalimpienkin karvakuontaloiden kanssa, oli noilla jaloissa sitten kaviot, koparat tai tassut. Varsinkin pahanmoisena pidetty ori Pazuzu oli ottanut naisen nopeasti ystäväkseen, josta Karla oli keksinyt tuolle talon tavan mukaan lisänimen "Pirunkesyttäjä". Se tietenkin kismitti Efimiä suunnattomasti, mikä taasen sai Ulyanan lisäämään vain vettä myllyyn. Niinpä hän aivan tietoisesti otti ratsukseen aina Pazuzun kun oli tuon vuoro käydä katsomassa lähiansat — kuten nyt. Kaksi jäniksenkalmoa roikkui kintereistään hihnassa: eväät olivat laihat, mutta päivä kerrallaan Vecno sinnitteli kohti tulevaa kesää.
Ulyana mietti, olisiko silloin vielä joukkiossa mukana. Kenties, mutta Efim luultavasti ei.
Lepotauko oli ohi. Kevyellä pohkeella ratsu lähti tarpomaan kohti hirsiportteja.
