Viimeinen etappi?

Yö tuntui olevan ainut aika kun Ivan saattoi hengittää vapaasti. Vaikka päivät eivät olleet enää nuorelle niin vaikeita ja vihamielisiä, oli tuo edelleen hieman jaloillaan liikkuessaan kyläläisten keskuudessa. Kaikki eivät olleet enää niin vihamielisiä arpikasvoista poikaa kohtaan ja Ivan oli yrittänyt osoittaa olevansa vaaraton jakamalla ylimääräistä saalistaan kylän vanhimpien asukkaiden kanssa. Kuitenkin muutamat kylän asukkaista silti saivat Ivanin pysymään hieman varpaillaan. Varsinkin kylän päämies, Efim, sai Ivanin niskakarvat hieman pystyyn edelleen vaikka poika olikin yrittänyt tehdä kaikkensa jotta olisi saanut voitettua kylän päällikön puolelleen.

Kuitenkaan Ivan ei useinkaan liikkunut valoisaan aikaan, ainakaan jos poika ei tuntenut oloaan kovinkaan varmaksi, sillä ajoittain tuo vakuutti itselleen että poikaa ei haluttaisi Vecnoon. Kerättyään voimiaan menneen kesän ajan, Ivan oli pohtinut matkansa jatkamista. Nuorella ei ollut tarkkaa tietoa siitä, missä Vecnon tilukset tarkalleen ottaen sijaitsivat joten tarkkaa suunnitelmaa ei Ivan voinut tehdä siitä, minnepäin tuon matka jatkuisi. Kulkemisesta tulisi myös hidasta toisen ollessa jalkamiehenä ja joutuessaan tehdä matkaa kävellen sen jälkeen kun tuo päättäisi Vecnosta lähteä.

Nuoren ajatuksena oli ollut lähteä tekemään jonkinlainen lyhyt vaellus ja kokeilemaan miten tuo voisi pärjätä matkallaan kohti tuntematonta. Hiipiessään ulos pienestä asumuksesta jossa poika oli saanut majailla erään vanhan miehen kanssa, tuo luuli nähneensä tumman vilahduksen aidan vierellä. Kuitenkin poika uskotteli itselleen että se olisi vain joku uneton joka olisi ehkä kävelemässä hieman ennen kuin painuisi pehkuihin. Odotettuaan että piha olisi taas hiljainen toinen tarkisti että olisi varmasti pakannut kaikki mitä tuo saattaisi tarvita pitkällä vaelluksella ja antaessaan katseensa kiertää vielä kerran Vecnon pihassa ja kääntäessään katsettaan kohti tallia, poika näki punaisen oranssin loisteen ennen kuin tuo tajusi niiden lähtevän liekeistä.

Tiputettuaan reppunsa sekä jousensa maahan ja käveltyään lähemmäs tallia liekkien tuottama lämpö alkoi lämmittämään toisen kasvoja. Ymmärtäessään mitä oli tapahtumassa, tuo kääntyi kannoillaan ja juoksi muutaman lähimmän talon luokse, hakaten ovia nyrkeillään ja herättäen niin monta ihmistä ennen kuin tuo kääntyi ympäri ja etsi jostain käsiinsä sangon ja kävi täyttämässä sen vedellä. Vaikka liekkien lämpö sai Ivanin miettimään kääntymistä takaisin, tuo juoksi silti lähemmäs liekkejä jotta sai heitettyä vesisankonsa sisällön liekkien juureen ja lähteä hakemaan seuraavaa.

Jokainen kierros jonka teini juoksi lähelle liekkejä sai savun polttamaan keuhkoissa ja mitä korkeammaksi ja voimakkaammaksi liekit kasvoivatkaan, sitä pahemmin ne polttivat pojan kasvoja sekä käsiä. Kuitenkin kerta toisensa jälkeen poika juoksi aivan palavan rakennuksen äärelle, kunnes paluumatkallaan tuo alkoi yskimään niin pahasti että tuon tasapaino petti. Yskiessään keuhkojaan pihalle poika tunsi miten vahvat kädet auttoivat tuon ylös ja taluttivat hieman sivummalle. Vaikka Ivan olisi halunnutkin palata takaisin sammutustöihin heti, poikaa pideltiin aloillaan sen verran että toinen ei enää yskinyt niin pahasti, vaikka palatessaan apuun sammutustöissä savun aiheuttama polte palasikin toisen keuhkoihin melkein samoin tein.

Liekkien talttuessa yö oli vaihtunut aamuun ja pihaa koristivat hiiltyneet rauniot. Istuessaan maassa, mihin tuo oli todennäköisesti yskänpuuskan vavisuttamana kaatunut, poika tajusi että tuolla ei ollut enää tietoa siitä, missä reppu, saati jousi olivat. Antaessaan katseensa kiertää kaaoksesta tyyntyvässä pihassa, Ivan tajusi menettäneen viimeisetkin keinonsa menestyä yksin, eikä pojalla ollut mitään tietoa miten ja milloin tuo saattaisi saada mahdollisuuden pystyä rakentamaan itselleen uuden jousen, saati jonkinlaisen puukon joiden avulla tuo voisi taas hankkia elantonsa. Poika pelkäsi että jos tuo ei saisi nopeastikin hankittua tarvikkeita uuden jousen rakentamiseen, tuo joutuisi takaisin kiertolaiseksi ja silloin varmasti lähestyvä talvi olisi viimeinen jonka poika näkisi.

Päätöksiä

Ivan oli uuden edessä. Taakse jääneiden, jo elettyjen 13 vuoden aikana poika ei muistanut että kukaan olisi pitänyt tuosta huolta. Karattuaan kolme vuotta aikaisemmin lastenkodista, oli tuo sattuman kaupalla törmännyt Krishjaan ja Dezimiin ja nuo olivat opettaneet Ivanille taitoja selviytyä. Kolmikon oli ollut tarkoitus pitää yhtä mutta tuo lupaus oli rikottu ja nyt Ivan oli aivan yksin.

Ensimmäisinä päivinään poika ei ollut uskaltanut luottaa kehenkään ja vaikka tuo oli ollut miten nälissään, ei poika ollut uskaltanutkaan koskea tuolle tuotuihin ruokiin. Lopulta se tyttö, Karla, oli vakuuttanut pojalle että ruokaa olisi turvallista syödä ja aloitettuaan ei mennytkään montaa hetkeä että se vähäinen määrä ruokaa, jota pojalle oli kehdattu antaa, oli kadonnut. Tuosta hetkestä meni vielä muutama päivä jotta poika tunsi olevansa tarpeeksi vahva noustakseen ylös. Tuo liikkui varjoissa ja seinän vierillä, kyläläisten katseiden ollessa halveksivia ja ehkä jopa hieman pelokkaita.

Ivan ei halunnut kuitenkaan tiennyt mitä hänen tulisi tehdä. Poika ei halunnut olla taakaksi kyläläisille mutta ei myöskään tiennyt olisiko paras vain jatkaa matkaansa ja jos tuo jatkaisi, mihin hän menisi. Ivanilla ei ollut tietoa siitä missä hän oli ja miten kauan, saati millä, tuo pääsisi johonkin pieneen kaupunkiin. Poika oli tehnyt muutamia retkiä hirsi vallien ulkopuolelle ja tuo oli löytänyt tarvikkeita, joilla oli saanut rakennettua itselleen jonkinlaisen jousen sekä muutaman nuolen. Pojan metsästystarvikkeet eivät olleet mitenkään hyvät tai edes ehkä käyttökelpoiset, mutta vuosien aikana tuo oli oppinut pärjäämään kaikenlaisilla välineillä ja tiesi, että haettuaan hieman tuntumaa jousitekeleeseensä, tuon pitäisi pystyä toivottavasti metsästämään sen avulla.

Ivan oli piilottanut varusteensa metsän siimekseen sillä poika ei uskaltanut tuoda niitä mukanaan Vecnoon. Poika käytti päiviä, ehkä jopa viikkoja siihen että tuo oppi metsästämään jousellaan paremmin. Ne vähäiset saaliit, joita poika oli onnistunut metsästämään, tuo kantoi kaiken mukanaan ryysyyntynessä repussaan. Poika ei ollut kuitenkaan mikään metsästäjä joten tuo joutui opettelemaan kaiken itse, sillä tuo ei tiennyt keneltä olisi voinut pyytää apua ja neuvoa. Mitä paremmin poika oppi selviämään omillaan, sitä enemmän tuo alkoi pohtimaan olisiko parempi jättää pieni kylä taakseen, vai voisiko pojan olla kannattavampaa jäädä Vecnoon ja voisiko joku mahdollisesti joskus opettaa tuota selviämään paremmin?

Varas

Joskus kevättalvella 2021

Mä juoksin niin lujaa kuin mä pystyin. Mun koko kroppaan sattui ihan tuhottomasti, ja mä en ajoittain saanut edes hengitettyä tarpeeksi syvään jotta mä olisin voinut juosta vieläkin lujempaa. Se, miten pitkälle mä olin juossut ei ollut mulla tiedossa saati että olisinko mä juossut oikeaan suuntaan. Kiinni jääminen edellisessä kylässä ei todellakaan kuulunut mun suunnitelmiin. Luulin pystyväni karkaamaan joukolta, joka tuli päälleni mutta ne olikin mua viisaampia, ja mä olin saanut turpaani ihan kunnolla. 

Kun mä rämmin metsässä eteenpäin ilman suuntavaistoa mulla ei ollut tietoa siitä että mihin mä päätyisin. Mä olin alueella, jota mä en tuntenut millään tavalla ja mä olin yksin. Krishja ja Dezim olivat hylänneet mut keskellä yötä ja mä en tiennyt miksi. Meidän piti pitää toisistamme huolta mutta selkeästi se ei ollut tapahtunut tässä. Kai ne ajattelivat että mä olin liian heikko selviämään niiden matkassa tai että mä en muuten vain voisi olla avuksi. Toisaalta ensimmäisenä mun pitäisi todellakin löytää jotain syötävää. Mä en tiennyt että montako päivää oli mennyt siitä kun mä olin syönyt viimeksi jotain koska mä en edes tiennyt montako päivää kulunut siitä kun mut oli hylätty johonkin siperialaiseen perämetsään.

Pimeyden piti olla mun ystävä yrittäessäni varastaa ruokaa viimeisimmästä kylästä mutta silti mä olin jäänyt kiinni. Ensin mä olin vain luullut että rahahdukset joita kuului olivat vain tuulen aiheuttamia, mutta lopulta mun kimppuun käytiin jokaisesta mahdollisesta suunnasta ja mä jouduin tappelemaan niin reilusti että mä sekosin suunnissa ja iskuissa. Lopulta mä onnistuin karkaamaan tappelun tiimasta ja sen jälkeen mä vain juoksin. Mun juoksuni loppui vasta kun mä näin edessäni korkean aidan. Mä olin juossut jo puulinjan ohitse ennen kuin mä tajusin asian. Mä peruutin takaisin puuston suojiin ja lähdin seuraamaan sitä piilotellen varjoissa parhaani mukaan. En ollut ajatellut että metsän suojissa olisi vielä asutusta, mutta ilmeisesti mä olin väärässä. 

Löysin paikan, josta mun oli helppo seurata aidan takana tapahtuvaa elämää. Illan hämärtyessä mun suunnitelmani oli valmis (eli siis todellakaan mulla ei ollut minkäänlaista suunnitelmaa) ja mä lähdin liikkeelle. Mä olin riisunut kenkäni yrittäessäni liikkua mahdollisimman hiljaa ja heti vain kun mä totesin että tilaisuus olisi mahdollisimman paras, mä pistin uudelleen juoksuksi ja juoksin suoraan avoimesta portista sisään ja etsin paikan, johon piiloutua. Pimeyden laskeutumisen odottaminen oli todella vaikeaa vaikka samalla liikkumattomuus helpotti mun ruumistani vallanneita kipuja.

Täydellisen pimeyden laskeuduttua odotin vielä jonkin aikaa ennen kuin mä uskalsin lähteä liikkeelle. Pienet, pinnalliset henkäykset eivät sattuneet ihan niin paljoa kuin mitä pidemmät ja syvemmät hengenvedot sattuivat, mutta jouduin silti olemaan varovainen kaiken suhteen sillä en halunnut paljastaa asukkaille että heidän joukossaan oli tunkeilija. Pimeys sekä erinäiset rakennukset tarjosivat tarpeeksi suojaa jotta saatoin hiippailla niiden seinustoilla ilman että pelkäisin paljastuvani soihtujen loisteessa. Ajoittain jouduin kuitenkin pysähtymään ja kuuntelemaan ympärilläni kuuluvia ääniä.

Yritin saada hämärässä selkoa siitä, mitkä rakennuksista olisivat asuinrakennuksia ja mitkä saattaisivat olla tyhjillään. Vaikka pimeys ei helpottanut tutkimustani, sain silti nopeasti selville mikä rakennuksista oli todennäköisesti kyläpäällikön asumus ja tiesin kiertää sen kaukaa. Palasin samaa reittiä kuin mistä olin saapunutkin nykyiselle tarkkailu paikalleni. Lopulta tulin hieman pienemmän rakennuksen kulmalle ja pysähdyin kuuntelemaan hiljaisuutta ympärilläni. Varmistuttuani siitä etten aiheuttaisi varjoa pihaa valaisevien soihtujen loisteessa, kiersin niin läheltä rakennuksen seinää kuin oli mahdollista, kunnes tulin sen ovelle.

Näin kaukana sivistyksestä kukaan ei lukinnut rakennusten ovia kunnolla ja olin kuullut miten hämärän laskeutuessa portti oli suljettu. Tämä oli varmistanut minulle ajatuksen siitä että kyläläiset tunsivat olevansa turvassa suljetun portin takana ja että tällaisessa omanlaisessa lintukodossa ei voisi tapahtua mitään pahaa. Salpa aukesi äänettä ja silmänräpäyksessä olin sisällä rakennuksessa. Pidätin hengitystäni kuunnellessani kuulisinko talon asukkaan hengityksen tuon nukkuessa tai jotain muita ääniä, joka kertoisi minulle, että talossa asuttaisiin. Kuitenkaan en kuullut mitään, joten uskalsin lähteä liikkeelle. Hiivin edelleen hyvin varovaisesti eteenpäin kunnes löysin keittonurkkauksen. Pienen etsinnän jälkeen löysin muutaman leipäpalan sekä hieman kuivalihaa. Epäröimättä hetkeäkään sujautin ruokatarvikkeet reppuuni ja lähdin hiippailemaan ulos talosta. Olin juuri kääntymässä kulmalta kohti syvempää pimeyttä, kun tunsin miten minusta tartuttiin kiinni ja ennen kuin ehdin tehdä tai sanoa mitään, olin jo maassa.

Vaikka minua ei paiskattu edes lujaa maahan, keuhkoni tyhjenivät silti osin pahoinpidellyn ruumiini tömähtäessä kohmeiseen maahan. Haukkoessani henkeä, näin miten melkein suoraan yläpuolellani seisoi puna hiuksinen mies ja vaikka pimeys vaikeuttikin näkemistä, silmiini nousseen veden lisäksi, saatoin nähdä miten vihan lieskat vilahtivat miehen katseessa.

“Отец!” tytön unen painama ääni kuului jostain kauempaa. Taklaajani kädessä ollut miekka laskeutui hieman, mutta tiesin silti että minun pitäisi pelata korttini oikein jotta saattaisin selvitä tästä tilanteesta vähemmillä naarmuilla. 
“Älkää satuttako! En minä mitään pahaa ollut tekemässä. En ole syönyt päiviin joten en minä muuta meinannut kuin vähän ruokaa varastaa” pihisin ilman palatessa keuhkoihini ja puhumisen tullessa mahdolliseksi. Puna hiuksisen ilme leppyi ehkä millimetrin ja tuo otti muutaman askeleen taaksepäin. Nousin kyynärpäideni varaan jotta näkisin mitä olisi tapahtumassa, vaikka en uskaltanutkaan nousta ylös.

Ilmeisesti se tyttö, joka oli aiemmin huutanut, oli nyt saavuttanut taklaajani ja vaikka en kuullut mitä tuo sanoi, saatoin nähdä miten hän kuiskaili jotain. En tiennyt mitä minulle olisi tapahtumassa ja tytön lähtiessä askeltamaan luokseni, tarjoten lopulta kättään auttaakseen minut ylös, en tiennyt uskaltaisinko tarttua tarjoukseen. Pohdittuani asiaa muutaman hetken päätin että minulla ei olisi enää mitään menetettävää ja annoin auttaa itseni ylös. En voinut olla älähtämättä kivun aaltoillessani ruumiini lävitse, mutta lopulta minua lähdettiin taluttamaan johonkin. Ei minulla ollut mitään tietoa siitä tulisinko selviämään kylästä ikinä hengissä tai kaipaisiko kukaan minua jos jäisin tälle tielleni. Enää täytyisi vain toivoa parasta ja pelätä pahinta sekä yrittää pitää paras nöyryyspeli päällä, jos se auttaisi minua selviämään.

Päästessämme perille kylän laidalla olevaan taloon, minut istutettiin penkille. Lopulta se sama tyttö palasi mukanaan riepu ja vesikulho, jonka avulla tuo alkoi puhdistamaan kuivunutta verta kasvoiltani. En jaksanut välittää siitä että olin jäänyt kiinni jo toisen kerran ja että tällä kertaa todennäköisesti myös työ, joka edellisessä kylässä oltiin aloitettu, saatettaisiin loppuun. Pääni roikkui siten että sain lepuutettua leukaani rintaani vasten ja rukoilin mielessäni hiljaisesti että loppuni ei koittaisi vielä vaikka kohtalon pakoileminen ei näyttänytkään kovinkaan todennäköiseltä. Huolehtijani oli siirtynyt puhdistamaan käsissäni ja käsivarsissani olevia haavoja ja en uskaltanut edes katsoa toisen päälle. Olisin varmasti jo tarpeeksi syvässä liemessä muutenkin joten ehkä olisi paras vain olla kaivamatta kuoppaansa enään yhtään syvemmäksi.

”Mikä sinun nimesi on?” tyttö kysyi melkein kuiskaten. 
”Иван (ivan)” vastasin kuiskaamalla yhtä hiljaisesti, antaen pääni olla edelleen painuneena ja katseeni suunnattuna maahan. 

Kaikki hyvä on kuollut

Dzivia - Pamierlyja Božyšča

 Kun Tatyana ja babushka Galina palasivat etukäteen alamailta säikähtäneinä ja kuusenkerkkäkorit tyhjinä, palpattaen yhteen ääneen vieraista miehistä joita metsä oli täynnä, ei kulunut hetkeäkään kun Vecnon pihasta lähti joukko tutkimaan asiaa. Efimin sanojen mukaan he kävivät vain katsomassa, mutta vetäessään tabardia tunikansa päälle Iivari kyllä tiesi mihin valmistautua. Miksi muuten he pukeutuisivat Vecnon vihreään erottaakseen omat miehet toisista? Muutkin tuntuivat lukevan rivien välistä enemmän kuin ilmi annettiin, ja ilmassa väreili jännitys. Se näkyi hevosten levottomuutena ja kuolainten järsimisenä, jopa yleensä niin kylmähermoisessa Riariossa. 

Efimin karvalakin punaista sulkaa seurasi yhteensä kuusitoista miestä, osa ratsain, osa jalan. Epäilyttävän suuri joukko vain tarkastusta varten tarposi ohuessa hangessa rinnettä alas, kohti kuusikkoa jonka kaamoshämy sai näyttämään pimeältä luolalta. 

Runkojen lomasta vain vajaan virstan matkan päässä kajasti pieni valo jonka tunnisti helposti lähtevän nuotiosta. Hämärän turvin he lähestyivät ja löysivät tyhjän leirin. Tuli paloi niin iloisesti että sitä oli selkeästi vasta hetki sitten ruokittu, ja ympärillä oli taljoja joista erottui vielä istujien painautumat. Mutta missä he olivat nyt?

Jalkamiehet kiersivät leiriä ympäröiviä puita. Jäljistä päätellen babushka ei ollut normaalin tapansa mukaan tällä kertaa liioitellut: väkeä oli ollut vähintään tusinan verran. Töppösenpainaumien perusteella kaikki olivat myös poistuneet samaan suuntaan yhtenä joukkona.  

“Jatketaan jälkien perään ja katsotaan mitä löydetään. Pysykää val—”

Efimin lause jäi kesken kun nuori Anisim osoitti kohti puiden luomaa varjoa. Nuotion valon reunamille oli ilmestynyt ryhmä, joka tuijotti mitään sanomatta tunkeilijoita leirissään. Hetken aikaa joukkojen välillä vallitsi hiljaisuus: kumpainenkin tuntui hämmentyneen odottamattomasta kohtaamisesta yhtäläisen paljon. Oli pistettävä merkille kuinka kaikilla Vecnon maille tunkeutuneilla oli rengashaarniskatunikat: he eivät olleet pelkällä metsästysretkellä.

Alik tarttui miekkansa kahvaan ja veti sen vyöltä. Efimin pistävien silmien katse porautui eteenpäin. Tuntui kuin metsä heidän ympärillään vetäisi henkeä, tuulikaan ei puhaltanut.

Äkkinäisesti mutta sitäkin odotetummin vierailijat lähtivät vyörymään aseet tanassa kohti vecnolaisia solvauksia heittäen. Kaikki katsoivat Efimiä, jonka hetken epäröinti muuttui itsevarmuudeksi hyökkääjien tunnistauduttua Igzibin miehiksi. Häntä ei tunnettu väkivaltaisena eikä sotaisana persoonana, enemmänkin juuri päinvastoin, mutta nurkkaan ahdistettuna tämäkin jänis osasi purra. 

Elokuvissa näkyy huutavia ja miekoilla huitovia, toisiaan kohti vyöryviä massoja, mutta tosielämä oli aivan muuta. Lumi narskui jalkojen alla kun uhkaajat lähestyivät lähestymistään, osa heistä heitti herjaa, kaikki piti aseitaan valmiina turvattuina eteensä. Ei riehuen, ei huutaen. Vihreät tabardit pitivät paikkansa taisteluun valmiina, hipihiljaa.

Tai hiljaa ainakin niin kauan kunnes ensimmäinen metallinen kalahdus kävi Alikin juuri ja juuri ajalleen osuneesta torjunnasta. Miekan terä kävi pelottavan lähellä hänen vatsaansa, jolloin alla oleva Lyobek kavahti. 

Se oli kuin merkkilaukaus, ja pian pieni aukeama oli täynnä silkkaa kaaosta. Kaikkialta kuului huutoa, rautaisia iskuja, korskumista, laukka-askeleita lumella. Iivari oli päätynyt keskelle kiivasta taistelua — ja hän kun oli tullut Siperiaan rauhoittumaan! Kaamoskooman sijasta tuo löysi itsensä tasapainottelemasta polkevan Riarion satulasta, jakamasta iskuja oikealle ja vasemmalle, selviytymästä. Siitä oli hyvin pitkä aika kulunut kun Iivari oli viimeksi joutunut ratsastamaan (melkein) kirjaimellisesti henkensä edestä, mutta oppi kumpusi syvältä selkärangasta: älä jätä selustaa paljaaksi, kääntele ratsua, ole valmiina, jaksa vielä vähän lisää. Riario tepasteli paikallaan valmiustilassa: tässä, hyvät naiset ja herrat, oli syy miksi piaffe kuului aina hyvän sotaratsun arsenaaliin. Hetken aikaa kaiken muun välissä Iivarin mielessä kävi absurdi toive siitä, olisipa omat oppilaat nyt paikalla ottamassa oppia. Näkisi tämä höttöinen z-sukupolvi miksi siellä kotikentällä kouluratsastusta hiotaan — tässä vaiheessa oli todettava että onneksi oli Riarion kanssa kaikista vastoinkäymisistä huolimatta hiottukin. Piaffesta se olisi valmis sinkaisemaan mihin tahansa suuntaan tai liikkeeseen mikäli tilanne muuttuisi, ja nopeastihan se tietenkin myös muuttui. 

“No voi nyt perkele!” 

Iivarin kuuli hyvin harvoin kiroavan, siihen tarvittiin koko elopainolla ratsastajaa alas repivä jalkamies. Tuo ei irroittanut otetta vielä Riarion jyrätessä päällekään, ja Iivari tunsi valuvansa satulasta. Se olisi paha, todella paha asia. Riepojan miekka olisi pistänyt jo kylkeenkin mikäli hevonen ei olisi kavahtanut juuri oikealla hetkellä taaemmas, mutta eroon vainoajasta ratsukko ei päässyt. Adrenaliini kohisi suonissa.

Ilmassa kaikui surkea, hyytävä ääni, kun hevosen säikähtänyt huuto muuttui kurlaukseksi. Perään kuului raivoisaa äittelyä, älähdys ja hetken hiljaisuus. Riarion pyöriessä kuin hyrrä irroittaakseen tunkeilijan kimpustaan Iivari näki sivusilmällään maassa makaavan vaalean hevosen ja sen rinnalle kyykistyneen Efimin. 

“Anna sen hevosen olla, se meni jo!” Iivari huusi omien ongelmiensa lomasta nähdessään kuinka toinen kumartui sulkemaan sinisen silmän. Oliko Arturnov menettänyt järkensä? Näytti siltä kuin hän olisi unohtanut ympärillään käytävän taistelun. Hanska silitti elotonta poskea ennen kuin piirsi kaulasta pulpunneella verellä pienen raksin valkoiseen otsaan.

Iivari tunsi jalkansa vapautuvan, jolloin hän keräsi kaikki voimansa ja potkaisi niin lujaa kuin ikinä pystyi. Riario kavahti yläpystyyn tuntemattoman miehen kieriessä kavioiden lomaan, ja kaikki orin käytöksessä viittasi siihen ettei sen hermot kestäisi tätä menoa enää kauan. Painavasta rautarengaspaidasta huolimatta kaatunut väisteli talsivia kavioita kuin vaskitsa, jolloin Iivari lopulta kohotti vasemmalla kädellään (oikea oli jo väsytetty loppuun) raskaan miekkansa ja iski sen alas. Aluksi häntä oli kismittänyt vaihtaa oma kevyt terä vanhaan rautaiseen puolentoista käden vastaavaan, mutta nyt mielessä oli vain kiitos siitä kuinka kevyesti se halkaisi yhteenpunotut metallirenkaat ja niiden alla lymyävän ihon — siihen ei olisi rapiirimiekka kyennyt. 

“EFIM! Jatka vielä!” Iivari joutui kääntymään jo seuraavaa uhmaajaa kohti, mutta luotti siihen että ystävällä olisi vielä itsesuojeluvaistoa jäljellä. Typeriä rituaaleja ehtisi tekemään muulloinkin kuin keskellä taistelua, ellei sitten itse tahtonut jatkaa ratsunsa perässä.

~*~

Vecnon porteista raahautui kaksitoista miestä ja kahdeksan hevosta lähteneen kuudentoista ja yhdeksän sijaan. Kaikki lemusivat hieltä ja vereltä eikä yhdenkään kasvoilta paistanut muu kuin väsymys ja turtumus — sitä kutsuttiin selviytyjän taakaksi. Kenellä oli huuli halki, kuka ontui, kolmas piteli silmäänsä. Lyobek arkoi vasenta etustaan ja Pazuzun sieraimessa oli hyytyneitä veriklimppejä. Efim käveli ilman ratsua nyrkissään pelkät tyhjät suitset.

Tupa oli hiljainen, kenenkään ei tehnyt mieli puhua. Iivari nyt oli vain väsynyt koettelemuksesta, häntä kun ei kuolemanpelko kalvanut, mutta muut tunsivat kuin he olisivat menettäneet viimeisenkin illuusion turvasta. Heitä vastaan oli hyökätty, ja tämä oli vasta pientä: mitä varten selkeästi yhteenottoon varustautunut joukko oli lähestynyt Vecnoa? D’Yaakup tulisi varmasti pitämään lapsellisen, pitkävihaisen uhkauksensa.

Efim oli mietteliäs. Hän ei koskenutkaan leipäänsä, nojasi vain käteensä ja tuijotti tyhjyyteen. Ei hän Gepardia niin surrut: kyllähän hän oriaan kaipasi — se oli 20 vuotta sitten syntynyt melkein kirjaimellisesti hänen käsiinsä — siinä missä menettettyjä miehiäkin, mutta he kaikki olivat nyt jo jatkaneet matkaansa. Kuolema oli siirtymä, ei loppu. Oli ollut kauhistuttavaa seurata avuttomana vierestä kuinka terä pisti ratsun kaulan puhki ja katsoa miten ori kaatui koristen maahan, mutta nyt Gepard oli saanut sentäs rauhan.

Efim ei. Hän tunsi kaikkea muuta kuin rauhaa: epäreiluutta, levottomuutta ja ennen kaikkea vihaa. Ei riittänyt että hänestä levitettiin perättömiä puheita: Vecnon koskemattomuutta oli loukattu kirjaimellisesti verisesti. Ihmisiä oli kuollut. Efimin luottoratsu kaadettiin hänen altaan. Pinnalla oli tunteita joita tuo ei kuuna päivänä olisi tahtonut enää koskaan tuntea, tunteita jotka hän oli jättävinään edelliseen elämäänsä.

Efim Arturinpoika oli täynnä kostonhalua.

Nuolen huomaa vasta kun se uppoaa

Metsäjänis kiljaisee kovaa kuollessaan, mikäli vain ehtii. Kimeä alisen maailman huuto säikäyttää varomattomat kuulijansa luultavasti melkein yhtä pahanpäiväisesti kuin kalman kylmä verho eläinparan itsensäkin.

Sitä edeltää kuitenkin usein täysi hiljaisuus. Kun jänis keskeyttää puputuksensa käännelläkseen korviaan pahaenteisissä aavistuksissaan, on se jo myöhässä. Kuuluu vain lehtien kahahdus kun terä uppoaa nahkaan, huuto jos se vain ehtii ristihuulilta karkaamaan, minkä jälkeen tyhjyys kietoutuu tietoisuuden ympärille ja vie sen mukanaan. Tämä elämä oli tullut päätökseensä. Jatkaako se taivaltaan jossain muualla, sitä ei ole kukaan tullut vielä takaisin kertomaan, mutta saaliiseensa tarttuneiden käsien omistaja uskoi niin vahvasti. Mielessä kävi sanaton kiitos jänikselle, anteeksipyyntö, ennen kuin sirot sormet nykäisivät yllättävän riuskasti pienen nuolen kapeasta kyljestä. Verenlasku oli nopea, minkä perään koukku lävisti kintereet kun se ripustettiin selkähihnaan roikkumaan muiden kaltaistensa kanssa. Ainakin kolme paria tyhjiä silmiä tuijotti jonnekin minne yksikään kuolevainen ei ollut katsonut.

Karlan elämä pyöri kuitenkin paljon maallisemmissa asioissa. Hän katsahti taivaanrantaan: aurinko pilkotteli aavistuksen matalammalla kuin vielä viikko sitten. Kesä oli vielä kuumimmillaan (ja millainen kuumuus tätä osaa Siperiaa olikaan koetellut!), mutta lähestyvän syksyn aisti jo hiipivän kohti. Hiljaa ja huomaamatta se soluttautuisi päiviin mukaan, yksi kellastuva lehti siellä, toinen punainen marja tuolla, kunnes jossakin vaiheessa sitä huomaisi kaikkien alamaiden puiden kylpevän väriloistossaan, ylänköjen paljakoiden pistäessä perässä parastaan kituisella kasvustollaan. 

Juuri vuodenkierto oli saanut Karlankin metsälle. Heillä ei ollut puutetta ruoasta, mutta koskaan ei tulevasta talvesta voinut tietää. Oli aina parasta varautua kaikkeen — Alik oli hieman naureskellut nuoren tytön innolle jänistää jousella, mutta eipä hän varmasti kuuden kuukauden päästä valittaisi järsiessään Karlan itse suolaamaa kuivalihaa nälkäänsä. Sitä paitsi, pystyikö parempaa ammuntaharjoitusta keksimään kuin jänisjahdin? Pieni, maastoutuva ja ketterä otus oli kinkkinen saalistettava, sillä päästäkseen kantomatkan päähän oli oltava kärsivällinen ja pysyttävä hiljaa. Kaato oli saatava heti ensimmäisellä yrityksellä: muuten säikähtänyt jänis pötkisi pakoon ja jättäisi saalistajan nuolemaan näppejään. Itseensä tyytyväisenä Karla myhäili sille, että viidestä yrityksestä vain kaksi oli päättynyt pitkäkorvan pakoon. Muut riippuivat kurjina koivistaan todisteena ampujan taidoista.

Ratsua Karlalla ei ollut mukana: se vain kuitenkin säikäyttäisi maalin pakosalle huonosti ajoitetuilla pärskäisyillään tai lehvistöä kahisuttamalla. Taivalta takaisin Vecnoon ei kuitenkaan ollut kuin korkeintaan kuutisen kilometriä, joten eipä hevoselle ollut tarvettakaan. 

Hyräilyn tahdittamana Karla asteli pirtsakoin askelin pitkin tuttua riistapolkua. Näin matalalla puut olivat vielä suuria ja synkkiä, ja niin kauan kuin ne pienenivät ja kituuntuivat, tiesi nuori olevansa oikeassa suunnassa. Hänen kotinsa oli sopivassa risteyskohdassa: aivan ylängön alareunalla, josta oli lyhyt matka metsämaille, solan välisen aron vierellä, pohjoisten vuorten suojatessa pahimmilta sääilmiöiltä joita Itä-Siperian Meri joskus heille asti puhalsi. Lähellä kaikkea mutta silti ei missään. 

Matkaa oli taittunut muutama kilometri, kun Karla pysähtyi. Hän jähmettyi paikalleen, refleksinomaisesti kyykistyi lohkareen taa, terästi kaikki aistinsa. Oliko se vain kuvitelmaa, vai kuuluiko jostain puhetta?

Ei se ollut. Äänessä oli selkeästi mies, toinenkin. Sävy oli kiihkeä ja aavistuksen kärttyinen, sanoista ei saanut selvää tuulen humistessa mutta vaikutti siltä kuin käynnissä olisi jonkinlainen selitys, joka oli toistettu jo niin moneen kertaan ettei sitä pystynyt enää uusimaa ilman huokaisuja ja äkäisiä murahduksia.

Pärskähdys, aluskasvillisuus kahisi. Ahaa, heillä oli hevosia. Jostakin syystä Karla ei silti ollut varma, että kulkijat olivat Vecnosta, vaikka äänenkulusta päätellen samaan suuntaan olivatkin matkalla. Teini syöksähti seuraavan lohkareen taa, sen jälkeen ikivanhan kuusen runkoon kiinni. Hän vilkaisi nopeasti, henkäisi ja vetäytyi takaisin havupuun suojelukseen.

D’yaakup.

Pitkistä viiksistä ja hiustupsusta ei voinut erehtyä. Karlan päässä risteili sata ja yksi laskutoimitusta samaan aikaan: oli tuo pahanmaineinen mies mistä tahansa syystä liikkeellä, niin hyvää se ei takuuvarmasti tiennyt. Miksi muuten hänellä olisi joukko karpaaseja mukanaan? Karla syöksähti kauemmas piiloon, siitä seuraavan rungon taa, siitä vielä seuraavan, kunnes oli varma turvallisesta välimatkasta. Sitten hän pisti juoksuksi nahkatossut vinkuen: kotiin olisi ehdittävä ennen kuin olisi myöhäistä.

***

Kun Vecnon pihaa ympäröivät hirsivallit ilmestyivät viimein D’Yaakupin silmien eteen, rumensi näkymää vastaanottokomitea. Uhmakkaana Efim istui Gepardin selässä toinen käsi miekalla, vierellään aivan yhtä ylevänä Alik ruunikon Lyobek-orhin kannateltavana. Vasemmalla puolella ratsailla istuva mies sai vierailijan kasvot vääristymään epäreiluudesta, katkeruudesta,vihastakin: Anisim, mokoma petturi, oli aikanaan vannonut uskollisuuttaan Igzibin kylälle. Lurjus. 

“Saavun rauhassa” D’Yaakup julisti nostaen vakuutena tyhjät kätensä ilmaan. “Tulin vain hakemaan omani pois.”

Se oli arvattavissa, totta kai. Sen perusteella mitä saapuneet olivat päälliköstään puhuneet, ei häneltä noin vain viety mitään — ei edes “vastahakoisia, resuisia ö-luokan kyläläisiä” kuten Anisim oli itseironisesti heitä kuvaillut. Tietenkin mies oli tullut noutamaan heitä takaisin. Tai niin hän ainakin kuvitteli.

“Vai niin,” Efim totesi ykskantaan ilmekään värähtämättä. “Haluaako joku teistä palata?” hän kysyi olkansa yli rehvakkaan avoimien porttien takana seisovalle pienelle joukolle. Hiiskaustakaan ei kuulunut.

“Asian laita taitaa olla, että lähdet takaisin samalla miesluvulla kuin saavuitkin.”

D’Yaakupin luihut kasvot kiristyivät hienoisesti. 

“Tämä ei ole tahdonalainen asia. Sinulla on mahdollisuutesi antaa ryöstämästi takaisin vielä ilman seuraamuksia, mutta pitkää siimaa en anna.”

“Ryöstämäni? Luvatta voi ottaa vain toisen omistamaa, eikä tietääkseni kenenkään henki kuulu yhdellekään toiselle kuin kantajalle itselleen. Omistatko tuulet tunturissa?”

Efim kallisti päätään melkein jopa kiusoittelevasti. Moni kuvitteli hänen olevan hiljainen ja vetäytyvä, mutta se ei pitänyt paikkaansa. Mies ei vain tuntenut tarvetta avata suutaan ellei sille ollut oikeaa syytä, ja nyt toden totta oli. 

Ilmassa väreilevää jännitettä olisi voinut kosketella paljain käsin: tuntui kuin väärään aikaan vedetty hengitys olisi voinut laukaista pommin. D’Yaakupin ote pienen jakuttihevosen ohjista kiristyi, ja hetken aikaa miehen katseessa oli löydettävissä halu pistää miekalla edessään ärsyttävästi virnuileva pörrötukka kylmäksi. Kylänpäälliköstä näki kuinka hän ensin laski kymmeneen pitääkseen petollisen tyynen pintansa, jonka jälkeen hän muotoili sanansa niin ilkeästi tihkuviksi ettei porttien takana kyhjöttävä puolikuuro babushkakaan olisi voinut olla sitä huomaamatta.

“Kenties omistankin. Miten on, luovutatko väkeni takaisin? Tämä on viimeinen kaunis pyyntöni, seuraavaksi käsken.”

“En.”

Hetken näytti siltä kuin D’Yaakup olisi syöksynyt suoraan päälle, mutta näkymättömät voimat — järki, kenties — pitelivät häntä paikallaan. Kasvot punehtuivat ja vääristyivät suuttumuksesta, mulkoilivat ylimielistä sikaa joka niin muikeana katseli viemäänsä omaisuutta takanaan piilotellen. Vaan mieli oli maltettava, vielä. Sormet pääsisivät vielä kuristamaan oikeaa kaulaa, mutta sen hetki ei ollut nyt.

“Itsepähän valintasi teet” D’Yaakup ärähti kääntäessään kavahtavan ratsunsa ympäri. Hän antoi viimeisen katseensa valella pelkoa ja vaaraa ennen kuin pölypilven saattelemana kannusti pienine joukkoineen hevoset ravilla pois. Laukalla he eivät niin jyrkkään, kituiseen alamäkeen uskaltaneet karauttaa. 

Käännytys porteilla oli rauhanomaisuudessaan pelkkää tyyntä myrskyn edellä. Sen tiesivät kaikki kumpaiseltakin puolelta.

Ryysyläiset ovellani

Gepard roikotti alahuulta puomin ääressä auringon paahtaessa sen silkkistä karvaa. Kevät oli kääntynyt alkukesäksi silmänräpäyksessä: vain muutamat lumenviipymät jaksoivat sitkeästi muistuttaa alati uhkaavasta talvesta, joka tuntui olevan aina lähellä, katsoi sitä sitten ajassa taakse- tai eteenpäin. Myös ympäröivä luonto tuntui olevan tietoinen kasvukauden lyhyydestä, ja vehreys oli suorastaan räjähtänyt käsiin heti kun lämpötilat jäivät pysyvästi plussan puolelle. Mannerilmaston kuuma kesä oli jo aivan kulman takana, mistä tämänpäiväinenkin suoranainen helle lupaavasti ilmoitti. Helmenhohtoinen ori raotti hieman sinisiä silmiä huomatessaan hahmon ilmestyvän vierelleen, mutta sulki ne taas tunnistettuaan tulijan Efimiksi. Ahaltek nautti selkeästi olostaan: hellekausi sopi aavikkoveriselle ratsulle huomattavasti paremmin kuin Siperian tappavat pakkaset, joiden yli nuo ohutnahkaiset aarteet selvisivät vain taljakerrosten ja hiililämmityksen voimin. Aivan kuten kaikki muukin siinä jumalanhylkäämässä paikassa, oli myös hevosten otettava kaikki hyöty irti kesästä. Jopa piinaava räkkä oli juhlaa verrattuna -40 celsiuksen pakkaslukemiin ja monimetrisiin nietoksiin. Efim harjasi laiskoin vedoin hevostaan, tunnelmat olivat kumpaisellakin siis samansuuntaiset. Ainoa ääni pihalla oli Gepardin satunnaiset pärskähdykset ja hännänhuiskautukset. Muuten oli suorastaan aavemaisen hiljaista. Liiankin hiljaista.

Vecnossa ei koskaan ollut majaillut paljoakaan asukkaita, mutta tällä hetkellä Efimin ollessa kaksin tyttönsä kanssa, tuntui hirsiset tilukset kaikuvan tyhjyyttään. Ulyana, mokoma petollinen käärme, häntä ei ollut ikävä, mutta vasta nyt Alikin ollessa poissa osasi Arturinpoika arvostaa vanhan miehen olemassaoloa. Efim ei ollut koskaan tajunnut kuinka paljon töitä tuo ukonrähjä oli päivittäin tehnyt, ennen kuin joutui tekemään kaiken itse. Eikä tässä vielä kaikki, sillä kausi oli helpoin hevosten laiduntaessa Taivasjärven rannoilla. Talvella taloudenhoidon lisäksi olisi huolehdittava päivittäin myös kymmenistä, herkkähipiäisistä hevosista. Vasta nyt Alikin naljailuun piilotettu kommentti vaihtaa ahalteket jakutianhevosiin kävi järkeen. Efimillä oli ikävä ystäväänsä. Alik oli ollut tuolle aina kuin oman mielen jatke, luotettu mies, ja se että hän viimeisenä tekonaan pelasti Efimin lynkkaamiselta ei helpottanut oloa lainkaan. Varmuutta Alikin itsensä kohtalosta ei ollut, mutta olosuhteet viittasivat kovasti siihen että mies oli vaihtanut oman henkensä vapauttamaansa. Jos Alik olisi hengissä, tai edes kunnossa, kai hän olisi jo palannut takaisin?

Efim itse ei muista omasta paluustaan paljoakaan. Hän tiesi Karlan ratsastaneen Gepardilla kuin tuulispää ja roikkuneensa itse kuin ihmeen kaupalla tyttärensä satulan takana, luojalle kiitos ahalteken pehmeistä askelista. Lyobek oli kiitänyt rinnalla ilman omaa ratsastajaansa, ja Taktika-parka oli jäänyt kylään. Efim ei voinut kuin toivoa siitä pidettävän hyvää huolta: itse hänellä ei ollut sillä hetkellä mahdollisuuksia lähteä tammaansa takaisin lunastamaan. Kyllähän se mielessä oli käynyt, mutta Karlaa ei ollut jättäminen yksin. Nuori oli ottanut Alikin todennäköisen kuoleman hyvin raskaasti, ja pelkäsi nyt selkeästi jäävänsä kokonaan orvoksi jos päästäisi isänsä vielä kerrankin pois näkyvistä. Efim ei pystynyt lähtemään edes lyhyelle kierrokselle ilman Karlan ilmiselvää hätäännystä ja anelua päästä mukaan, mikä taasen ei käynyt päinsä talonvahdin puutteessa. Ei ansojen tyhjennystä, ei liharuokaa. Juurikkaat alkoivat pursuamaan jo ulos korvista.

Karla oli huolehtinut nääntyneestä, kuumeisesta isästään paluun jälkeiset päivät, mistä oli syytä olla kiitollinen. Ikäisekseen hän oli kuitenkin joutunut kantamaan liikaa vastuuta, mikä näkyi nyt silmäpusseina teinin silmien alla. Huolikin pilkisti aina katseessa. Omatunto kolkutti Efimiä, mutta tätä se elämä oli. Ylä- ja alamäkiä. Nykyisin lähinnä vain jälkimmäisiä. Tällä hetkellä Karla oli tarkistamassa tammoja varsoineen, joten olisiko tässä tilaisuus livahtaa nopeasti katsomaan olisiko edes puurajan nyöriansaan jäänyt mitään syömäkelpoista? Efim oli kääntymäisillään hakemaan juoksujalkaa satulan, kun Gepard varoittamatta kohotti päätään täysin valveilla. Sen pitkä kaula näytti jatkuvan pilviin saakka, sieraimet olivat laajat, korvat kääntyilivät kuin pienet tutkat keräten ääniä ympäriltään. Hetken aikaa vaikutti siltä kuin ori olisi nähnyt jotain mitä ihmissilmä ei kyennyt havainnoimaan, kun Vecnon porteille johtavalta kinttupolulta alkoi kuulumaan askelia. Useita sellaisia. Hevonenkinko siellä korskui?

Efim pingottautui valmiuteen salamannopeasti. Oliko lynkkausjoukko tullut suorittamaan työnsä loppuun? Katse kierteli pihaa hätäisesti: miekka oli sisällä, Gepard varustamaton, miehen itsensä päällä vain kevyt rohdinpellavainen tunika ja ainoana aseentapaisena vyöllä oleva tylsähkö puukko. Ainoa valoisa puoli oli Karlan puuttuminen: mutta mikä näky tyttöparkaa odottaisi laitumilta palatessaan, juuri kun hän uskalsi olla edes hetken yksin…

Taistelutta Efim ei kuitenkaan antautuisi. Hän lähtisi tyylillä. Täysiin voimiinsa mies ei ollut palautunut lyhyen mutta raskaan vankeutensa jälkeen, mutta kyllä hän muutaman hampaan saisi varmasti taottua irti nyrkeillään ennen kuin tipahtaisi itse maahan. Gepard huomasi isäntänsä mielentilan, kevyt ori steppasi paikoillaan levottomana. Kunnes se hirnui. Tuttu, kimeä ja suloinen hirnahdus vastasi hirsivallin takaa. Voiko se olla…? Oli se. Taktika. Hetkeksi Efim suivaantui röyhkeydestä: kyllä toisilla oli otsaa tulla uhoamaan hänen hevosensa selästä! Ratsastajan nähtyään hänen vihansa kuitenkin vaihtui hämmennykseen. Kukapa muukaan satulassa istui kuin itse vanha ukko Alik. “Efim!” harmaahapsi huudahti, ratsasti reipasta ravia puulla päähän lyödyn ystävänsä luo, hyppäsi alas ennen kuin ruunivoikko tamma ehti edes pysähtymään ja otti itseään melkein päätä pidemmän ja melkein tuplasti nuoremman Arturnovin karhunhalaukseen. Jälkimmäinen ei saanut sanaa suustaan, mutta oikosulussaankin hän osasi sentäs vastata halaukseen taputtamalla leveää selkää tuttavallisesti.

Miehet etääntyivät toisistaan, jolloin Efimillä oli tilaisuus tutkailla toista tarkemmin. Alik hymyili leveästi. Hän oli puhdas, ehkä jopa tanakampi kuin viimeksi, ja ainoa särö näyssä oli vielä haaleasti mustunut vasen silmä. Lausumattomat kysymykset olivat niin selkeitä, että Alik osasi tarttua niihin ilman sananvaihtoa. Ensin hän kuitenkin viittoi takanaan seisovaan joukkoon ihmisiä. “Toin sinulle asukkaita,” mies totesi nauravaisesti. Efim katseli portilla kyhjöttävää joukkoa ensimmäistä kertaa tarkemmin: heitä oli muutama tusina, miehiä, naisia, lapsia. Kaikkia yhdisti samanlainen pelokas katse, jota osa yritti turhaan peittää uhmakkuuden särmällä. Osa kantoi mukanaan nyssäköitä, joillakin oli vain vaatteet päällään.

“Katsos kun,” Alik aloitti, “juttu on niin että menit sitten suututtamaan kotikyläni.” “En minä ketään suututtanut, he itse päättelivät mitä pää—” Efim koitti huomauttaa väliin, mutta tuli vain tylysti keskeytetyksi. “Juu juu et, mutta ymmärtänet kyllä. Joka tapauksessa, minulla on vielä ystäviä tallessa, sellaisia ketkä kokivat velvollisuudekseen taata minulle oikeudenmukaisen käsittelyn ja tyynnyttää raivokasta väkeä. En loppujen lopuksi ehtinyt saamaan mustan silmän, haljenneen huulen ja pudonneen hampaan lisäksi enempää osumaa, kun tulin jo johdatetuksii kylään.” Totta tosiaan, nyt vasta Alikin sekavassa purukalustossa näkyi tyhjä kolo puuttuvan etuhampaan kohdalla. “Sain paljon paremman kohtelun kuin sinä. Majoituin vanhan tuttavani Anisimin kotiin odottamaan päätöstä rangaistuksestani, ja siinä samalla päivien aikana tuli selväksi etteivät vallan kaikki Izgibin asukkaista olleet tyytyväisiä D’aakypin olemattomiin tapoihin hoitaa kylänsä etua. Hän kiristi veroa, otti jokaisesta kaadosta ja satokilosta lähes puolet. Samalla kun muut näkivät nälkää, D’aakypini perhekunta eleli leveästi. Kun kerroin tontistasi ja ylistin ylänköelämää, minua ryhdyttiin vuoron perään piilottelemaan taloissa kunnes saimme suunnitelman valmiiksi.” Efim ei tiennyt miten reagoida. Hän ei ollut koskaan tahtonut tiluksilleen ainuttakaan ylimääräistä ihmistä, ja nyt Alik oli luvannut nopealla laskennalla ainakin yli kahdellekymmenelle hengelle kodin Vecnosta. Millä resursseilla heidät elätettäisiin? Artunov pudisti pienesti päätään, muttei ehtinyt esittämään poikkipuolista sanaa kun teräsvanhus jo jatkoi tarinaansa.

“Muistan D’aakypin olleen jo nuorena kelju ottamaan huonoja uutisia vastaan, ja nytkin hän ehkäisi pelkäämäänsä kapinaa enemmän kepillä kuin porkkanalla, joten mieleen ei tullutkaan vain sanoa heippa ja lähteä. Teimme siis oikean pakosuunnitelman: kaikki odottaisivat lauantaiaamuna tärkeimmät kantamukset mukanaan merkkiä. Kaksi uskalikkoa — Anisim ja tämä Mefodiy tässä — sytyttivät vilja-aitan palamaan, ja hälinän turvin lähdimme helposti kuin koirat veräjästä. Kukaan ei edes estellyt minua kun kävin hakemassa muina miehinä Taktikan karjasuojasta. Että ei tarvitse kiittää, mutta tässä tammasi!”

Sanojensa päätteeksi Alik ojensi kulahtaneet nahkaohjat Efimin käsiin. Jälkimmäinen ei tiennyt mitä sanoa, katseli vain hämmentyneenä vahingoittumattoman näköistä kasvattiaan, sitten Alikia ja tuon takana orpoina seisovia ihmisiä. Kymmenen minuuttia sitten hän oli ollut varma vanhuksen kuolemasta ja Taktikan menettämisestä D’aakypin käyttöön, ja tässä kumpainenkin nyt seisoi elämänsä kunnossa. Hetken Efim muotoili sanoja mielessään, pyöritellen samalla pujopartaa mietteliäästi sormien välissä.

“Sinä se jaksat vain aina yllättää, vaan eipä ole äijää karvoihin katsominen. Olen toki iloinen paluustasi, ja kiitos myös Taktikasta, mutta mitä minä tälle väelle teen? En voi jokaista vastaantulevaa ottaa syöttilääksi, vaikka kuinka vetoaisit moraaliini. Sitä paitsi jos Ulyanasta jotain opin, niin koskaan enää en yhteenkään vieraaseen ihmiseen luota.” Lausuessaan naisen nimen Efim sylkäisi kuin saadakseen kitkerän maun pois suustaan. Hän ei voinut ymmärtää, miksi Alik kuvitteli Vecnon olevan oikea paikka aliravituille, likaisille kyläläisille, jotka resuisesta ulkonäöstään päätellen olivat Izgibin pohjasakkaa. Nyt he olisivat tulossa Efimin taakaksi — ei kiitos.

Vanhus oli selkeästi perillä ystävänsä mietteistä. Hän heilautti karheaksi parkkiintunutta kättään jälleen joukkoa kohden. “Eivät he elätettäviksi tule, vaan töitä tekemään! Mietipä sitä. Kuinka paljon helpompaa elämä sitten olisi, kun taakka jakaantuisi useammille hartioille? He kyllä hankkivat itse elantonsa, ja jotka eivät siihen kykene, saavat apua muilta. Meidän ei tarvitsisi kuin taata heille turvallinen tila, ja kaikki voittavat. Voitko muka kieltäytyä?”

Säälittävä ihmismassa näytti laumalta säikkyjä, käsittelemättömiä ja huonosti hoidettuja villipeuroja, katseissakin oli jotain samaa noiden sarvipäiden kanssa. Efim ei ollut edelleenkään innostunut ajatuksesta, jossa kaikki nuo tuntemattomat ryysyläiset pyörisivät hänen tiluksillaan, mutta toisaalta Alikin perustelut olivat toimivia. “Ehdoin ettei meille koidu ongelmia, jääkööt. Mutta pienestäkin rikkeestä saa kengänkuvan persauksille, minulla ei ole kärsivällisyyttä lähteä opettamaan ketään tavoille.” Alik nauroi, viittilöi ihmiset astumaan porteista sisään ja taputti Efimin olkaa niin että luut rutisi. Kyllä tässä olisi Karlalle selitettävää.

Ylisen ja alisen rajalla

Vikinää ja tuhinaa. Viiksikarvat kutittelivat poskia, pienet käpälät kasvoja. Efim hätkähti hereille ja ravisti päällään kiipeilleen rotan kauemmaksi, siristäen särkeviä silmiään hämärästä huolimatta. Kallon sisällä tuntui hakkaavan tikka: hänellä oli varmasti aivotärähdys kaikkien muiden tärskyjen joukossa. Vaikeasti mies raahustautui istuma-asentoon likaisella maalattialla päätä halkovasta kivusta huolimatta, jääden katselemaan haikeasti pientä valonsädettä joka karkasi puisen, lukitun oven alta. Oli varmasti päivä, mutta aamu vai ilta, siitä ei ollut tietoakaan. Saatika sitten siitä monesko päivä oli menossa: ajantaju oli kadonnut Efimin häilyessä unen ja valveen rajamailla. Hän ei tiennyt, oliko ollut lukittuna pieneen hökkeliin päivän vai viikon: ainoa tosiasia oli, että mies oli vangittu, nälkäinen, piesty ja odottamassa luultavasti kuolemaansa.

Kuolema itsessään ei Efimiä pelottanut. Tämä maailma oli vain yksi pysähdyspaikka monista, ja mies odotti enemmänkin uteliaana näkevänsä seuraavan etappinsa. Epäreiluus kalvoi häntä pelkoa enemmän: juorut, kuulopuheet ja ennen kaikkea vain huono tuuri koituisivat tuon kohtaloksi. Efimiä syytettiin tngrien kääntämisestä kylää vastaan, mikä oli jo lähtökohtaisesti naurettava ajatus: mikä syy hänellä olisi tehdä niin? Sitä ei vain kukaan tuntunut ajattelevan, vaan kaikki olivat ottaneet yhteiseksi syntipukiksi erakoituneen, ihmisvihaisen Efimin, joka myös paikan mukaan Taigan tai Tunturin Noitana tunnettiin. Vain näillä perusteilla tuosta oltiin väännetty pahantekijä siitäkin huolimatta ettei Efim ollut koskaan käyttänyt suhdettaan yliseen- ja aliseen maailmaan ikävyyksiin. "Olisinkin," mies jurputteli katkerana mielessään.

Petturuus särki päätä epäreiluuttakin enemmän. Efim ei ollut missään vaiheessa luottanut Ulyanaan, mutta hän ei silti osannut odottaa naisen tulleen vain tarkkailemaan häntä. Kaikki mitä vuoden sisään oli tapahtunut Kesäpäiväntasauksen ensikohtaamisesta tähän hetkeen, oli ollut vain johdattelua, tutkimista. Näin oltiin tuolle kerrottu, kasvokkain. Naurettavinta kaikessa oli se, että Ulyana oli laulanut kylän päämiehelle D'aakypille olevansa varma Efimin pahantahtoisuudesta. Millä perusteilla? Nainen oli olevinaan shamaani, joten hänen jos kenen tulisi tunnistaa voimat toisistaan. Joko tuo oli valehdellut kaiken itsestään myös kyläläisille, tai sitten hänellä oli vain jotain todella pahasti Efimiä vastaan. Kumpikin vaihtoehto tuntui erittäin mahdolliselta.

D'aakyp väitti Efimin saavan pitää puolustuspuheensa "puolueettomille korville", mutta se oli tietenkin ollut vain sanahelinää. Jos kaikki olisivat yhtä mieltä tuon syyllisyydestä, olisi Efim Arturinpojan päivät luetut. Kamalinta oli epätietoisuus: kuinka kauan hänen olisi vielä maattava tässä muutaman neliön mörskässä, ja millä tavoin esirippu laskeutuisi? Efim toivoi hartaasti kohtaavansa nopean terän tulen tai veden pitkän tuskan sijaan. Kaiken muun suhteen mies oli luovuttanut, sillä kaikissa kivuissaan hän ei jaksanut enää uskoa pelastukseen. Kuinka asiat olivat voineet päätyä tähän pisteeseen?

Se oli ollut aivan normaali, aurinkoinen kevätpäivä siihen asti kunnes Efim tajusi tulleensa väijytetyksi — ja tietenkin auttamattomasti liian myöhään. Taktika-tamma oli ensimmäistä kertaa tekemässä aivan oikeita töitä, ja se oli oma ikipirteä itsensä. Efim mietti juuri, jaksaisikohan nuori kantaa peräti neljä säkkiä tattarijauhoja paluumatkalla vai tyytyäkö kahteen, kun kuusentaimet polun ympärillä kahisivat. Sekä hän että ratsu tiesivät jonkin olevan hullusti, mutta ratsastaja ei ehtinyt ottaa edes miekkaa vyöltään kun tunsi tasapainonsa horjahtavan jykevän miehen vetäessä tuon alas satulasta. Taktika-reppana kiljahti säikähtäneenä toisen miehen tarttuessa ohjiin ja repäistessä ratsun syrjään, kun Efim makasi jo maassa. Hän yritti parhaansa mukaan kiemurrella pitelijänsä otteesta, mutta toivoa väkivahvan, rujon miehen alta pakenemisesta ei ollut. Järkäle vain nauroi pilkallisesti ja painoi polvellaan niin kovasti, että Efim tunsi kylkiluunsa murtuvan.

Kylään Efim pääsi kuten oli suunnitellutkin, mutta ei kuvittelemallaan tavalla jauhokaupoille — Taktikan selässä tuli kyllä saavuttua, mutta ennemmin hän olisi tehnyt sen pystypäin ratsastaen kuin sidottuna poikittain satulan päälle kuin pahinkin sotarikollinen. Olisipa voinut antaa edes kunnon vastuksen! Mutta ei: tarvittiin vain kaksi ratsutonta miestä suistamaan Efim Artunov satulasta, telomaan tuo puolustuskyvyttömäksi ja viemään vielä hevonenkin. Jo pelkkä ajatus siitä, että Karla kuulisi miten kämäisesti isänsä kohtasi loppunsa, kirveli itsetuntoa.

"Katsotaan kuka seuraavaksi näkee nälkää!" pilkallinen kommentti siivitti vankikopin lukitsemista. Tämäpä reilua: huono kausi kaadettiin hänen niskaansa. Eikö kukaan myöskään osannut yhdistää perheiden sairastumisia ravinnonpuutteeseen? Heikko keho kaatui sairauksiin, oli kyseessä sitten ihminen tai peura. Shamanismilla ei ollut mitään osuutta eikä asiaa siihen — voisi olla, mutta kun ei ollut. Efimiä ei kiinnostanut hankaloittaa muiden elämää, kunhan kukaan ei hankaloittanut hänen. Nyt siis mielipide voisi olla toinen...
Mies olisi tahtonut vastata vangitsijalleen yhtä piikikkäästi takaisin, mutta sen sijaan hänen silmänsä pyörähtivät kattoa kohden tajun karatessa toisille aavoille, palatakseen vasta rotan tahattomaan herättelyyn.

Efim räpytteli silmiään. Hän oli menettänyt tajuntansa muistellessaan kiinnijäämistään, ja havahtui nyt jyrsijän kuiskimiseen.
Paitsi että rotat eivät osanneet kuiskia. Mies kohotti päätään katsoakseen ympärilleen, antaen melkein ylen pahan olon velloessa myrskyn elkein aina kun pää hiemankaan liikahti.
"Efim! Efim! Oletko siellä?"
Ääni tuskin kuului, mutta se oli tuttu.
"Jos olet, anna merkki. Pian!"
Äänen lähdettä oli vaikea paikantaa, mutta Efim teki parhaansa. Hän repäisi luukorun kaulastaan ja nakkasi sen puista seinää vasten.
"Shh, ei niin kovaa!"

Efim ummisti silmänsä. Ehkä tämä oli unta. Tai ehkä pelastuisi oikeasti. Tai kenties joku tngreistä oli tullut hakemaan miehen eteenpäin. Aivan sama: multainen lattia tuntui niin kovin pehmeältä...

Valo poltti silmiä ummistettujen luomien lävitsekin, kun ovi aukesi hiljaa, narahtamatta. Karmien keskellä seisoi tuttu, lyhyt, jäntevä hahmo jalat tanassa ja leuku valmiina.
"Pystytkö ratsastamaan? Lujaa?"
Alik ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan astui sisään, nosti vaimeasti älähtävän Efimin olalleen ja puoliksi hiipi, puoliksi juoksi ulos. Hän oli ehkä vanha, mutta ei mikään raihnainen ukonrähjä!
Efim katsoi kyytiläisenä hölskyessään vankilaansa. Se oli ollut täysin rämä puuliiteeri, sellainen joka olisi kaatunut varmasti seuraavasta tuulenpuuskasta. Hänhän olisi päässyt vaikka seinän läpi jos olisi vain kyennyt. Suuttumus omaa voimattomuutta kohtaan oli suunnaton, varsinkin ollessaan itseään puoli päätä lyhyemmän vanhuksen olalla vatsallaan kannettavana kuin vastahakoinen vaimo. Että pitikin tämäkin kokea!

Alik näki jo puurajassa odottavan Karlan ja hevoset, kun ilman halkoi vihainen huuto. Pahus, olisivat huomanneet vaikka minuutinkin myöhemmin! Askel piteni, ja päästessään Gepardin selässä odottavan Karlan luokse Alik työnsi Efimin heti ensimmäisenä nuokkumaan tytön taakse.
"Huuda tai pyörry tai tee mitä tahansa muuta, mutta älä päästä Karlasta irti!"

Efim nyökkäsi tokkuraisena. Hän seurasi tapahtumia kuin teatterinäytelmää, jonka tiesi etäisesti kiinnostavan: kuinka vihaisia miehiä alkoi parveilemaan jokaiselta suunnalta; kuinka Alik kääntyi ja alkoi huitomaan liekullaan kuin viimeistä päivää; kuinka vanha mies kaatui näkymättömiin; myös kuinka helmenvalkoinen ratsu pyörähti kannoillaan ympäri ja ponkaisi havumetsän pimentoon ratsastajat kyydissään.

 Efim keskittyi vain pitämään kiinni Karlan vyötäisiltä, nojasi silmät ummessa tuon selkään. Hän ei huomannut kyyneleitä jotka vierivät Karlan kasvoilta, eikä Lyobekia joka laukkasi heidän rinnallaan ilman ratsastajaa.