Öte-Salkyn

Kalterit kolisivat kun keltaiset hampaat iskeytyivät niitä vasten vierailijoiden kävellessä pahaa-aavistamattomina karsinan ohi. Ruunikko tamma näytti siltä että voisi tappaa jonkun jos vain pääsisi käsiksi. Luojalle kiitos massiivisista seinistä — ne lie olivat tarkoituksella korkeudessaan. 

Karla kurkisteli karsinoihin nyt huomattavasti varovaisemmin. Dariy, pieni ja vanttera mies jonka vastuulla Vecnon laukkapiste oli ollut jo vuosia, käveli edellä. Milloin hän viittoi oikealle, milloin vasemmalle: "tämä juoksi hyvin mutta SI-nikamiin tuli luutumaa, tällä ei ollut vauhtia, tämä taas voittikin paljon mutta on liian vanha, jalostusarvoa ei ole kun en voi todistaa puhdasrotuiseksi. Ja tämä, tätä älä edes harkitse, se vain puree ja potkii..." 

Koko käytävä oli yksi murheen ja surkeuden galleria. Kaikki hevoset — orit oikealla, tammat vasemmalla — oli syrjäytetty radoilta. Jokainen kaunis, vinttikoiramainen atleetti seisoi kuolemansellissään: jos uutta kotia ei löytynyt kahdessa kuukaudessa radoilta poistumisen jälkeen, oli seuraavana pysäkkinä teurastamo. Piste. Ei hempeilyä eikä sääliä, vain pelkkää raakaa ruplientakomista. Ja näistä kaikista surkeista kohtaloista Karlan täytyisi valita yksi, YKSI, joka pelastaa.

Hän yritti kovettaa itsensä samalle kylmän rationaaliselle linjalle millä ratatallikin eli — ei tunteilua vaan järkeilyä. Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Jopa taaempana arvokkaasti partnerinsa vierellä asteleva Iivari von Hoffrén tunsi pienen piston katsellessaan siroja hevosia, jotka vauhkoista ilmeistään päätellen tiesivät kai itsekin kohtalonsa. Vai olivatko ne kenties aina tällaisia? Ehkä kuolema onkin armahdus...

"Hevosen täytyy olla sellainen että se pärjäisi pohjoisessa, lähinnä luonteeltaan. Loimia kyllä riittää, mutta pitää olla tietty asenne. Ja tammaa toivoivat mieluiten," Karla esitti vaatimuksia. Dariy näytti siltä että hänellä olisi muutakin tekemistä kuin etsiä Siperian talvelle uutta uhria. Hyvän lihan haaskausta. Hän niisti nenäänsä kyllästyneenä ja huitaisi käytävän päätä kohden. 

"Kolmanneksi viimeinen karsina vasemmalta."

Karla kipitti, kurkkasi sitten hampaisiin varautuen karsinaan. Siellä odottikin kaunis vaalea naama joka kääntyi kysyvästi ovea kohden. Toinen korva oli hörössä, toinen varauksellisesti hieman takana. Tamma ei selvästi tiennyt miten suhtautua ihmiseen, mutta se tuntui positiivisen toiveikkaalta. Ehkä oli ruoka-aika? 

"Öte-Salkynin ainoa vika on että se ei tahdo olla muista hevosista erossa. Se juoksi viimeksi 16. päivä, jäi viimeiseksi lähdössään — kuten arvattua. Sillä on uusi suku mistä isäsi varmasti pitää, ja kiltti luonne. Kisatikissäkin vielä, jaksaa varmasti kulkea siis pitkänkin matkan."

Karla ei kysynyt lupaa kun jo avasi karsinan oven rakoselleen ja pujahti sisään. Jokin Salkynin ilmeessä lupasi että se ei kävisi päälle. Mantelinmuotoiset tummat silmät olivat rotuisekseen lempeät, ja kapeareunaiset sieraimet väristen se ojensi kaulaansa tutkiakseen tulijan käsiä. Kun herkkua ei löytynyt, tamma vetäytyi. Ilme oli kuitenkin yhä kirkas — sen luottamusta ei oltu vielä säretty. 

Myöhemmin Karla väitti Dariyn puheen vakuuttaneen valinnasta, mutta tosiasiassa karsinaan astuessaan hän heitti järjellä vesilintua ja teki päätöksen tunteella. Oli vain hyvä sattuma että kimo osui kriteereihin. 

"Tämä, tämä se on!" Karla henkäisi hieman turhan kovaan ääneen. Hevoset luimistivat korviaan ja tyttö itsekin punastui huomattuaan viereistä karsinaa hiljaa putsanneen työntekijän paheksuvan katseen: Karla tajusi vaikuttavansa hemmotellulta hopealusikkalapselta joka ilmoitti oligarkki-isälleen minkä ratsun hänelle voisi seuraavaksi ostaa tästä rikkaiden karkkikaupasta. Mielikuvaa ei helpottanut Iivarin jähmeä kysymys: "Varmasti? Vain yksi on valittava."

"Kyllä minä tiedän mitä kotiin kaivataan, tämä se on," Karla vastasi topakasti. Hän ei pitänyt alentavasta sävystä jolla samettiin kääriytynyt hujoppi häntä aina puhutteli, joten kääntyi mieluummin kohti Dariytä. "En osaa sanoa milloin palaan, mutta jos säästätte suitset, päitset ja jonkun huovan siihen asti niin pärjäämme niillä. Jos voin pyytää niin Öte-Salkynille tekisi varmasti hyvää karaistua olemalla joitakin öitäkin ulkona, jos se vain mahdollista on..."

"Ei ole," Dariy vastasi suorasukaisesti. "Tältä käytävältä yhdellekään ei ole tarhapaikkaa, koska kukaan ei tallia muutamaa kuukautta pidempään kuluta. Öte-Salkynin kohdalla tilanne on toki toinen, se saa pitää karsinan kunnes lähtee matkaasi."

"Senkö pitäisi seisoa kuukausikaupalla tallissa?" Karla kysyi epäuskoisena. Dariy kohautti harteitaan näin meillä tehdään-tyyliin. Karsinoissa nähdyt pyörivät, oireilevat, vihaiset ja sulkeutuneet hevoset kävivät nyt paljon paremmin järkeen. 

"Eikö Öte-Salkyn voisi tehdä poikkeusta? En edes tiedä mihin lähden, minne minä hevosen majoittaisin..."

"Ei. Tonttia ei ole muutenkaan tarpeeksi tälle hevosmäärälle, oikeasti jotain tuottavat juoksijat menevät etusijalle. Eivät nekään aina ehdi olemaan ulkona kolmea tuntia pidempään."

Karla oli neuvoton. Hän ei tiennyt miten voisi raahata hevosta mukanaan, mutta hän ei voinut jättää tammaa seisomaan karsinaan parhaimmillaan yli vuodeksi. Se oli ainoa asia mistä sydän ja aivot olivat tänään samaa mieltä: sydän sanoi ettei se ollut hevosen elämää, ja aivot nyökyttelivät lisäten että siinä vaiheessa koko luuska olisi niin kuihtunut ettei se selviäsi luultavasti edes junamatkasta, puhumattakaan viimeisestä vaelluksesta. Kuin lisätäkseen hetken vaikeutta silmätkin alkoivat puskemaan kyyneliä, kuten aina suurten tunteiden kohdalla Karlalle tuppasi käymään. Nyt tunnecocktailissa oli pettymystä, surua, hippunen pelkoakin.

Tähän saakka hiljaa pysytellyt Ilona avasi suunsa ensimmäisen kerran talliin astumisen jälkeen. Luultavasti kaiken käytävän reunoilta pursuavan hädän järkyttämänä hän ei ollut pukahtanutkaan, minkä tunteen varmasti muuten niin epäsuhtaisen kolmikon kaksi muutakin jäsentä pystyi itsessäänkin tunnistamaan. Hän astui Iivarin viereltä ja katsoi pehmeästi Karlaa. Ilona oli aina ollut niin ystävällinen — matka olisi ollut kamala ilman häntä. 

"Mistä on kyse? En ymmärrä venäjää, mutta näytät niin surkealta" Ilona kysyi sujuvalla englannilla. Karla pureskeli posken sisäpintaa padotakseen värinän pois äänestä ennen vastaustaan. Typerät, typerät tunteet. Huomattavasti tökerömmin hän selitti ongelman, muistaen katsoa välillä syyttävästi Dariytä. Lyhyt mies ei huomannut tai ei tahtonut tehdä niin.

"Kaikella on aina tapana järjestyä" Ilona totesi. Ensin Karlaa ärsytti ympäripyöreä vastaus, mutta kun hän näki millä ilmeellä nainen kääntyi Iivaria kohden, pilkahti ilmassa toivo.

"Kyllähän meidän matkaan mahtuu kolmas hevonen, eikö?" äänenpaino kertoi hiotusta taidosta puhua juuri tälle miehelle. Sillä aikaa kun Iivari koitti muotoilla pätevää syytä kieltäytyä kohteliaasti, ladottiin viimeisetkin porsaanreiät umpeen. "Myyntitallissa on varmasti tilaa muutamaksi viikoksi."

Karla seurasi sivusta lyhyttä keskustelua jonka kieli vaihtui nopeasti englannista latviaksi ja siitä suomeksi. Iivari ei ehtinyt pistämään paljoa väliin kun Ilona jo aloitti uutta taivuttele-uhkaile-lahjo-kierrostaan, ja sävystä päätellen ensimmäisenä mainittu oli alakynnessä. Viimeisten voittavien sanojen sisällöstä Karla ei pystynyt kieltä osaamattomana kertoa mitään, mutta kasvot kertoivat kaiken tarpeellisen. Ilona hymyili ensin tyytyväisenä saadessaan Iivarin poskiin vihdoinkin vähän normaalia väriä — se oli solmiota oikovan maitonaaman tapa punastua —, ennen kuin kääntyi julistamaan lopputuleman.

"Pakkaa varusteet mukaan niin lähdetään etsimään Öte-Salkynille kyytiä asemalle. Herra von Hoffrén tarjoaa avokätisesti kyydin ja majapaikan tallistaan."

Karla olisi voinut halata Ilonaa. 

Mutta muita hevosia hän ei tahtonut edes katsoa taluttaessaan teräksenharmaata tammaa ulos tallista. Korviin kantautui seinien pauke ja surkea karsinanaapurin hirnahdus, johon kuolemantuomiosta pelastunut vastasi hyvästinsä.

Maailmalla tavataan

 "Pidä mielesi avoinna ja sydämesi suurena."

Näillä sanoilla Efim lähetti ainoan lapsensa maailmalle. Nopea halaus, katseiden kohtaaminen, ja sitten tyttö jo istuikin ahkiossa kotipihan jäädessä kauas taakse. Hän ei kääntynyt katsomaan pelätessään murtuvan silkasta koti-ikävästä. Lähtöaamu oli koittanut paljon nopeammin kuin olisi uskonut. 

Kun tunteja myöhemmin myös Alik kääntyi poroineen takaisin ja jätti Karlan latvialaisen seurueensa kanssa Nizinan surkealle asemalle, oli kyyneleet lähellä. Niitä tulisi luultavasti vierimään tällä matkalla vielä paljon, mutta ei tässä nyt heti tarvinnut aloittaa... Ei ainakaan kun Iivari tuntui pelottelevan jäätävällä katseellaan putoamista harkitsevatkaan pisarat takaisin kanaviinsa. Teini käänsi kasvonsa pois: oli vaikea olla seurassa joka vaivaantui hänen vahvoista tunteistaan. Vieraat vedet alkoivat tästä.

Vanha juna kolisteli laiturille. Kimot orit eivät värähtäneetkään, ne olivat tähän kaikkeen jo tottuneet. Toisin oli Karlan laita, joka puristi kapsäkkejä rystyset valkoisina astuessaan kabinettiin pariskunnan perästä. Iivari ja Ilona näyttivät tietävän mitä tekivät. Karla koitti matkia heitä parhaansa mukaan.

Oli hän Vecnon hevosasioiden nimissä pistäytynyt joskus Pietarin ratatallilla, ylittänyt Norjanmeren käydessään isänsä kanssa Hankalan linnan vieraana hevoskaupoilla, ollut vähän siellä sun täällä esittämässä Vecnon hevosia. 

Mutta tämä oli jotain aivan uutta. 

Tämä oli Karlan ikioma seikkailu, jonka kulusta hän päättäisi itse. Ajatuksena se oli samaan aikaan sekä kutkuttava että kammottava.

Aiothan myös palata?

 Gyzma pärskähti niin että räkä roiskui. Karla pyyhki kasvoille lentänyttä hevonlimaa hihaan, mutta hymyili loppujen lopuksi kuitenkin.

“Minä sinulle niin avaudun ja tässä kiitos” hän tokaisi. Gyzmaa ei kiinnostanut, se jatkoi heinien puputtamista aivan kuin viereisen pilttuun Bahira voisi ne silkalla nälkäisellä katseella taikoa omaan suuhunsa. Nälkäkurki hörisi toiveikkaana naapuriaan harjaavalle tytölle ja kurkki väliseinän yli surullisena. “Ota sinäkin siitä,” Karla sääli ja antoi pienen tukollisen oman hevosensa kaukalosta.

Karla tunsi samaan aikaan suurta rakkautta ja haikeutta kumpaakin tammaa kohtaan — eritoten tietenkin Gyzmaan, mutta myös kuvankauniiseen ruunivoikkoon. Pian heidän tiensä eroaisi. Samalla Karla toteuttaisi yhden suurimmista haaveista: hän lähtee seuraavaksi vuodeksi kiertämään maailmaa, tai ainakin osaa siitä. Suunnitelmat seikkailla Gyzman kanssa kuitenkin kariutuivat siihen tosiasiaan ettei kantavan tamman kanssa ollut pitkälle lähteminen. Entä jos tulisi ongelmia? Ja varmasti Gyzma varsoisi mieluummin kotona, Bahirasta puhumattakaan. 

Tuleva jännitti sekä hyvässä että pahassa. Karla ei ollut koskaan ollut kovin pitkään poissa kotoa, ei ikinä ainakaan yksin. Nyt hän kulkisi Latviaan Dzelzainin vieraiden kanssa ja — niin, mitä sitten? Minne hän siitä jatkaisi? Mitään selvää suunnitelmaa ei ollut. Kohtalo johdatelkoot.

“Vieläkö sinä sitä hevosta puunaat? Tule auttamaan!” Alik mumisi hervottoman vuotakasan uumenista. Karla tiputti säämiskän ja pujotteli narujen alta ottamaan osansa ukon kantamuksista. Kylläpä ne painoivat.

“Mihin nämä viedään?”

“Talolle kursittavaksi, hevoset tarvitsevat vällyjä.”

Matka tallista kuistille oli harvoin yhtä pitkä kuin arvaillessa vuoren takaa missä kapea polku oikein kulki. Karla hukkasi askeleensa ja humpsahti paksuun hankeen polvilleen. 

“Ai tura! Ei tästä tule mitään” hän valitti ja keräili kantamuksia takaisin huojuvaan torniin.

“Höpölöpö, muutama kymmenen metriä enää.”

Karla huokaisi ja jatkoi taapertamista. Porstuassa hän luovutti ja rumpsautti koko kuorman lattialle Alikia matkien. Siitä matka kääntyi suitsait takaisin talliin, mikä sai apua pyytäneen vanhuksen tuskastumaan. 

“Taasko sinä menet, olisi nämä tupaan asti vietävä…”

“En näe hevosia kohta vuoteen, joten enköhän ihan oikeutetusti voi niistä nauttia vielä viimeiset hetket.”

“Kyllä se Gyzma täällä sinua odottaa, ja mistäs sitä tietää miten tykästyt matkaratsuusi.”

“Mihin?”

“Et kai sinä aio jalkapatikassa selvitä? Vieraillakin on ratsut mukana, kuvittele, tuollaiset höttöisät etelän pehmot osasivat tänne asti...”

“Mutta etkös sinä luvannut ajeluttaa minut ahkiossa junalle saakka? Ajoitte tokankin alangolle sitä varten.”

“En minä menomatkasta puhunutkaan, vaan paluusta. Ei kukaan osaa silloin sinua asemalta hakea, pitäähän sinun jotenkin päästä kantamuksinesi tänne takaisin.”

Karla tunsi olonsa tyhmäksi. Hän ei ollut ajatellut lainkaan milloin — ja miten — palaisi vaan höyrysi vain seikkailunsa alkamisesta. Oli ollut helppoa puhua itsensä Ilonan ja Iivarin siivellä Latviaan, josta suureen maailmaan suuntaminen oli huomattavasti helpompaa kuin täältä ei-mistään. Hän tarttuisi kaikkiin tilaisuuksiin, tekisi ruokapalkalla töitä, kiertäisi ihmisten mukana, näkisi uusia paikkoja ja kulttuureja. Pieneen mieleenkään ei ollut juolahtanut kuinka kotiin pääsisi. Vaikka Karla muistaisikin jäädä oikealla pysäkillä pois junasta, hänen pitäisi vielä siitä löytää tiensä oikeaan suuntaan ja kulkea useamman peninkulman tietön matka. Alik oli siinä oikeassa, ettei sellaista matkaa ainakaan huonossa kelissä leiritarpeitta kukaan hullu lähtenyt ilman ratsua tai poroa taivaltamaan… 

“Mistä minä juhdan itselleni taion? Ratsusta puhumattakaan,” Karla kysyi lannistuneena. Tähänkö se hänen matkansa päättyi, ennen alkamistaan.

“Häh, eikö isäsi ole puhunut sinulle? Teidän kommunikaationne on kyllä omaa luokkaansa…” Alik ihmetteli ja niiskaisi valuvaa nenää. “Kun vaihdatte junan Pietarissa, käyt Vecnon ratatallissa katsomassa sopivan hevosen valmiiksi ja tuot sitten myöhemmin mukanasi tänne. Sieltä on aina kauden päätteeksi huonoja juoksijoita lähdössä koiranruoaksi ja ruohonleikkureiksi, valitset niistä jonkun erälle sopivan. Ei mitään Ishtarin kaksoisolentoa siis, kiitos…”

Karla kohotti kulmiaan. Olipa suunnitelma! Eikä hänelle oltu hiiskuttu sanaakaan — siihen alkoi oikeastaan ikävästi jo tottumaan, tietojen pihtaamiseen.

“Pitääkö minun siis raahata sitä hevosta mukanani?”

“Ei, voit myös jättää sen Pietariin ja ottaa palatessasi mukaan.”

“Ja saan valita millaisen vain?”

“Tamma olisi paras, oreja täällä on kohta liikaa. Sellainen mikä pärjäisi ja olisi hyväpäinen. Kyllä sinä löydät oikean.”

Karla oli samaan aikaan sekä kiitollinen että hieman tuohtunut. Oli hyvä että joku oli suunnitellut näin pitkälle vaikkei matkantekijä sitä itse ollut osannut ajatella, mutta voisipa kaikesta sopia yhdessä… Miksi isän piti olla niin vaikea? Yhtenä hetkenä hän oli ymmärtäväinen ja myötämielinen, kunnes seuraavaksi Karla oli kurissa ja nuhteessa miettimässä miksi edes yrittää tulla toimeen. 

Perhe on pahin. Onneksi siitäkin kohta pääsee tauolle.

Alik sai jäädä aloittamaan vuotataistoansa yksin, sillä nyt jos koskaan Karla kaipasi hetkensä Gyzman kanssa. Hän palaisi talolle auttamaan kun on ensin saanut halata tarpeeksi pitkään tulipunaista, silkkikarvaista ystäväänsä. 

Viimeinen etappi?

Yö tuntui olevan ainut aika kun Ivan saattoi hengittää vapaasti. Vaikka päivät eivät olleet enää nuorelle niin vaikeita ja vihamielisiä, oli tuo edelleen hieman jaloillaan liikkuessaan kyläläisten keskuudessa. Kaikki eivät olleet enää niin vihamielisiä arpikasvoista poikaa kohtaan ja Ivan oli yrittänyt osoittaa olevansa vaaraton jakamalla ylimääräistä saalistaan kylän vanhimpien asukkaiden kanssa. Kuitenkin muutamat kylän asukkaista silti saivat Ivanin pysymään hieman varpaillaan. Varsinkin kylän päämies, Efim, sai Ivanin niskakarvat hieman pystyyn edelleen vaikka poika olikin yrittänyt tehdä kaikkensa jotta olisi saanut voitettua kylän päällikön puolelleen.

Kuitenkaan Ivan ei useinkaan liikkunut valoisaan aikaan, ainakaan jos poika ei tuntenut oloaan kovinkaan varmaksi, sillä ajoittain tuo vakuutti itselleen että poikaa ei haluttaisi Vecnoon. Kerättyään voimiaan menneen kesän ajan, Ivan oli pohtinut matkansa jatkamista. Nuorella ei ollut tarkkaa tietoa siitä, missä Vecnon tilukset tarkalleen ottaen sijaitsivat joten tarkkaa suunnitelmaa ei Ivan voinut tehdä siitä, minnepäin tuon matka jatkuisi. Kulkemisesta tulisi myös hidasta toisen ollessa jalkamiehenä ja joutuessaan tehdä matkaa kävellen sen jälkeen kun tuo päättäisi Vecnosta lähteä.

Nuoren ajatuksena oli ollut lähteä tekemään jonkinlainen lyhyt vaellus ja kokeilemaan miten tuo voisi pärjätä matkallaan kohti tuntematonta. Hiipiessään ulos pienestä asumuksesta jossa poika oli saanut majailla erään vanhan miehen kanssa, tuo luuli nähneensä tumman vilahduksen aidan vierellä. Kuitenkin poika uskotteli itselleen että se olisi vain joku uneton joka olisi ehkä kävelemässä hieman ennen kuin painuisi pehkuihin. Odotettuaan että piha olisi taas hiljainen toinen tarkisti että olisi varmasti pakannut kaikki mitä tuo saattaisi tarvita pitkällä vaelluksella ja antaessaan katseensa kiertää vielä kerran Vecnon pihassa ja kääntäessään katsettaan kohti tallia, poika näki punaisen oranssin loisteen ennen kuin tuo tajusi niiden lähtevän liekeistä.

Tiputettuaan reppunsa sekä jousensa maahan ja käveltyään lähemmäs tallia liekkien tuottama lämpö alkoi lämmittämään toisen kasvoja. Ymmärtäessään mitä oli tapahtumassa, tuo kääntyi kannoillaan ja juoksi muutaman lähimmän talon luokse, hakaten ovia nyrkeillään ja herättäen niin monta ihmistä ennen kuin tuo kääntyi ympäri ja etsi jostain käsiinsä sangon ja kävi täyttämässä sen vedellä. Vaikka liekkien lämpö sai Ivanin miettimään kääntymistä takaisin, tuo juoksi silti lähemmäs liekkejä jotta sai heitettyä vesisankonsa sisällön liekkien juureen ja lähteä hakemaan seuraavaa.

Jokainen kierros jonka teini juoksi lähelle liekkejä sai savun polttamaan keuhkoissa ja mitä korkeammaksi ja voimakkaammaksi liekit kasvoivatkaan, sitä pahemmin ne polttivat pojan kasvoja sekä käsiä. Kuitenkin kerta toisensa jälkeen poika juoksi aivan palavan rakennuksen äärelle, kunnes paluumatkallaan tuo alkoi yskimään niin pahasti että tuon tasapaino petti. Yskiessään keuhkojaan pihalle poika tunsi miten vahvat kädet auttoivat tuon ylös ja taluttivat hieman sivummalle. Vaikka Ivan olisi halunnutkin palata takaisin sammutustöihin heti, poikaa pideltiin aloillaan sen verran että toinen ei enää yskinyt niin pahasti, vaikka palatessaan apuun sammutustöissä savun aiheuttama polte palasikin toisen keuhkoihin melkein samoin tein.

Liekkien talttuessa yö oli vaihtunut aamuun ja pihaa koristivat hiiltyneet rauniot. Istuessaan maassa, mihin tuo oli todennäköisesti yskänpuuskan vavisuttamana kaatunut, poika tajusi että tuolla ei ollut enää tietoa siitä, missä reppu, saati jousi olivat. Antaessaan katseensa kiertää kaaoksesta tyyntyvässä pihassa, Ivan tajusi menettäneen viimeisetkin keinonsa menestyä yksin, eikä pojalla ollut mitään tietoa miten ja milloin tuo saattaisi saada mahdollisuuden pystyä rakentamaan itselleen uuden jousen, saati jonkinlaisen puukon joiden avulla tuo voisi taas hankkia elantonsa. Poika pelkäsi että jos tuo ei saisi nopeastikin hankittua tarvikkeita uuden jousen rakentamiseen, tuo joutuisi takaisin kiertolaiseksi ja silloin varmasti lähestyvä talvi olisi viimeinen jonka poika näkisi.

Tämä ei ollut tässä

 Efim katseli pieniä kaukaisia hahmoja puunrajassa. Hän itse seisoi portilla pienaan nojaillen, mietteliäänä. Nuo etäiset pisteet olivat Alik ja Anisim Iivari välissään — viimeisenä mainittu oli päättänyt aloittaa kotimatkansa ehtiäkseen jouluksi takaisin Saulkrastiin. Ajoitus oli sinällänsä mainio, sillä Efimin ostama uusi työhevonen täytyisi muutenkin noutaa asemalta. Siellä tammareppana oli jo useamman päivän viipynyt “odotustilassa”, suoraan sanottuna siis vetoisessa ja hämärässä hökkelissä aivan kolistelevien junien vierellä. Aiemmin ostohevoset oli viety Igzibiin odottamaan, mutta ymmärrettävistä syistä Vecnolaiset väistivät kyseisen kylän nykyisin kaukaa kuin suutarimiinan. 

Aluksi Efim oli kylläkin koittanut puhua Iivaria jäämään vielä toviksi, mutta von Hoffrén oli pitänyt tiukasti kiinni suunnitelmastaan ja livisti suorastaan kyseenalaisen nopeasti matkaan. Varmasti ei tietenkään voinut tietää, mutta tuntui siltä kuin jotakin olisi sattunut, ja koska Efimin aavistukset osuivat yleensä oikeaan, katseli hän nyt hieman pahaa enteillen kolmikon katoamista kaamossinen uumeniin. Edellisyön unessa musta pässi oli puskenut Efimin kumoon ja survonut kierresarvillaan rummun puhki. Sen päässä oli palanut lyhyt kynttilä, mikä monissa yhteyksissä kuvasi älyä, valaistumista ja itsetietoisuutta. Kuuma vaha valui kuitenkin pitkin villaa ja nysä oli palanut lähes loppuun. Symboliikkaa vilissyt uni oli saanut Efimin miettimään, mihin oli oikeasti sotkeutunutkaan Iivari von Hoffrénia auttaessaan. 

Hänen oli vain luotettava siihen, että latvialaismies (vai ruotsalainenko hän oli? Suomalainen? Sitä sai miettiä) palaisi takaisin mikäli tarvitsisi lisää apua. Tosin niin varma taidoistaan kuin Efim olikin, ei hän uskaisi luvata enää mitään.

Ainahan kaikkeen voi koittaa varautua

  Ikkunan takana oli vilissyt aiemmin aina vain kesyttämättömämmäksi muuttuvia maisemia. Vilisi nytkin, mutta pimeys peitti näyn jättäen ainoaksi todisteeksi junan liikkumisesta tärisevän vuoteen ja vaunun kolahtelun. Ulkomaailman sijaan ikkuna heijasti vain hämärästi valaistua kabinettia ja mustuutta tuijottavat kalpeat kasvot.

Matkaa oli taittunut jo jonkin verran, Uralin toiselle puolelle. Kilometrejä odotti vielä edessä enemmän kuin laki sallii, mutta Iivari pystyi silti jo tuntemaan kuinka vyö hänen rintansa ympäriltä löysättiin: ilma kulki, stressi laski, ajatus kirkastui. Itse asiassa samalla sekunnilla kun reissun ensimmäinen juna irtaantui Riian asemalta, jäi arki laiturille vilkuttamaan. Seuraavat viikot Iivari voisi keskittyä vain itseensä (tavallistakin enemmän siis, mikäli se mahdollista oli) ja nollata päänsä niin että olisi valmis ottamaan vuoden 2021 myöhemmin vastaan puhtaalta pöydältä.

2021, olipa se suuri luku. Mihin aika oli oikein kulunut? Ehkä Iivari osittain siksi tahtoi paeta Vecnon ylängöille, missä aikaa ei ollut ja elämä tuntuu matelevan omaan tahtiinsa enemmän ympäristön kuin päivä- tai vuosilukujen mukaan. Tosin jo kököttäminen tässä savuisessa puupaneloidussa yksityiskabinetissa oli ajaton kokemus sinänsä… Iivari nosti jalat sängylle ja katseli ikkunan heijastuksia retkottaen yllättävän pehmeällä patjalla. Viimeksi hän oli tehnyt virheen nuukaillessaan matkakuluissa. Nyt hän osasi heti vaatia itselleen mukavuuksia, kuten vaikkapa oman yksityisen makuukabinetin. Venäjällä ei hinnankiroistakaan ollut tarvis niin välittää, samalla summalla ei olisi pohjoismaissa saanut edes ykkösluokan istumapaikkaa. 3600 ruplaa ei tuntunut enää läheskään niin pahalta kun sen vaihtoi euroiksi: hurjat 40 € yöstä.

Vetoisassa karjavaunussa matkusti muutaman tuntemattoman hevosen kanssa Riario. Vaikka Iivarilla oli ollut ongelmansa orin kanssa, ei hän silti tahtonut harkitakaan muita hevosia matkaratsukseen. Vaunuun se lastautui aina kyselemättä, ja kannnuksensa oli kimo kaikin puolin helppoudellaan ansainnut. Se ei myöskään turhaan stressannut kyydissä kykkimistä: loimeensa kääriytyneenä SPN oli ottanut lepiä viimeisimmän tarkastuksen aikana, keräämässä voimia loppukilometrien tietöntä vaellusta varten.

Iivari ei tiennyt mitä matkaltaan odottaa, mutta aavistukset, ne olivat hyvät.

_________________________

Tuuli tuiversi takaa niin että karvalakki oli lentää päästä. Riario puski vierellä pitkät jouhet villisti viimassa lennellen välittämättä lumisilla kivillä lipsuvista kavioista. Rautakengät, mikä typerä idea jättää ne jalkaan. Siksi Iivarinkin oli ollut pakko hypätä alas satulasta ja tarpoa orin vierellä märässä ja yllättävän raskaassa 20 cm pikkuhangessa. Kantamukset matkasatulan ympärillä painoivat muutenkin jo yhteensä varmasti enemmän kuin hintelä ratsastaja itse, joten Riarion oli pistettävä kaikki taitonsa peliin pysyäkseen pystyssä ilman kyytiläistäkin.

Viimeinen nousu oli vaikein. Vecnon portit häämöttivät jo yläpuolella, mutta kapea, mutkainen ja tällä hetkellä lipevä kinttupolku piti huolen siitä ettei hirsivalli tuntunut lähestyvän lainkaan. Iltapäivän hämärässä näkyvyys oli muutenkin huono, eikä silloin tällöin lumisateesta uhkaavat yksittäiset hiutaleet helpottaneet. Riario puuskutti melkein yhtä paljon kuin vierellään liukasteleva, etukumarassa sisukkaasti tarpova mies.

Voitonriemu laen saavuttamisesta vaihtui hämmästykseen poikittaisten kuusitukkien katkaistessa matkan porteilla. Miksi ne olivat kiinni? Eivät olleet viimeksi. Pieni pahaenteinen tunne viipyili takaraivossa.

“Huhuu?” rukkaset taputtivat suluksi kellistettyä honkaa. Kesti silti hetken ennen kuin kukaan huomasi Iivarin, ja kun niin tekikin, oli tuntemattoman nuoren miehen kasvot tuikeat. Hän pysähtyi portille mutta ei tehnyt elettäkään avatakseen sitä.

“Olen Efimin vieras. Iivari von Hoffrén,” sanat melkein hukkuivat niskan takaa yllättävään puhakkaan. Tulokasta mulkoiltiin arvelevasti, yhteistä kieltä ei ollut. Nimiin oli kuitenkin helppo tarttua, ja vaikka Iivaria sylettikin nähdä selän kääntyvän ja katoavan päätalon lämpöön, tiesi hän virkaintoisen, epäluuloisen vahdin vievän kolkuttelijan nimen päämiehelleen.

Kului vain hetki (joka siinä pyryksi muuttuneessa poikkituulessa tuntui tunnilta) kun turkislakkinen nuori palasi vetämään poikkiparrut syrjään. Mahtava nenä pystyssä Iivari käveli ohitse pihaan, uhraten vain lyhyen ja huonosti äännetyn kiitoksen “spasibo” melkein yhtä kylmällä sävyllä kuin hänen varpaansa olivat märkien saappaiden uumenissa. Eikö täällä muka tiedetty kuka von Hoffrén oli?

Ei. Purkaessaan autuaan lämpimässä tallissa Riarion raskaita kantamuksia Iivari tunsi katseet niskassaan. Miksi Vecnossa oli näin paljon ihmisiä? He tuijottelivat häpeilemättömästi lampaantaljoihin vuorautunutta kummajaista kuin uutta hevosta, eikä edes vaivihkaan annetut tyrmäävät mulkaisut saaneet noita kääntämään katseita ja jatkamaan elämäänsä. Jos Iivari vain olisi osannut venäjää tökeröitä perusfraaseja enempää… 

Riario jäi yllättävän tyyneesti karsinaan heinien ääreen, heinien jotka Iivari oli suorasukaisesti käynyt hakemassa itse jaksamatta odottaa tollikoiden osaavan tarjota palvelua. Ori jäysti olkista kortta kuin kotonaan, luultavasti erittäin helpottuneena hankalan taipaleen päättymisestä. Ratsastajaa ei puolestaan helpottanut vielä lainkaan: hän kantoi selkä vääränä nyssäköitä raahautuessaan kohti pitkänmallista päärakennusta. Kukaan ei edelleenkään pistänyt tikkua ristiin auttaakseen väsynyttä matkaajaa, törkeät.

Iivari oli tullut Vecnoon päästäkseen eroon ihmisistä. Keitä nämä kaikki tolvanat olivat, ja miksi? 

Erämaaretriitti ei tuntunut enää läheskään yhtä hyvältä idealta kuin se oli vielä Saulkrastista käsin mietittynä.