Aiothan myös palata?

 Gyzma pärskähti niin että räkä roiskui. Karla pyyhki kasvoille lentänyttä hevonlimaa hihaan, mutta hymyili loppujen lopuksi kuitenkin.

“Minä sinulle niin avaudun ja tässä kiitos” hän tokaisi. Gyzmaa ei kiinnostanut, se jatkoi heinien puputtamista aivan kuin viereisen pilttuun Bahira voisi ne silkalla nälkäisellä katseella taikoa omaan suuhunsa. Nälkäkurki hörisi toiveikkaana naapuriaan harjaavalle tytölle ja kurkki väliseinän yli surullisena. “Ota sinäkin siitä,” Karla sääli ja antoi pienen tukollisen oman hevosensa kaukalosta.

Karla tunsi samaan aikaan suurta rakkautta ja haikeutta kumpaakin tammaa kohtaan — eritoten tietenkin Gyzmaan, mutta myös kuvankauniiseen ruunivoikkoon. Pian heidän tiensä eroaisi. Samalla Karla toteuttaisi yhden suurimmista haaveista: hän lähtee seuraavaksi vuodeksi kiertämään maailmaa, tai ainakin osaa siitä. Suunnitelmat seikkailla Gyzman kanssa kuitenkin kariutuivat siihen tosiasiaan ettei kantavan tamman kanssa ollut pitkälle lähteminen. Entä jos tulisi ongelmia? Ja varmasti Gyzma varsoisi mieluummin kotona, Bahirasta puhumattakaan. 

Tuleva jännitti sekä hyvässä että pahassa. Karla ei ollut koskaan ollut kovin pitkään poissa kotoa, ei ikinä ainakaan yksin. Nyt hän kulkisi Latviaan Dzelzainin vieraiden kanssa ja — niin, mitä sitten? Minne hän siitä jatkaisi? Mitään selvää suunnitelmaa ei ollut. Kohtalo johdatelkoot.

“Vieläkö sinä sitä hevosta puunaat? Tule auttamaan!” Alik mumisi hervottoman vuotakasan uumenista. Karla tiputti säämiskän ja pujotteli narujen alta ottamaan osansa ukon kantamuksista. Kylläpä ne painoivat.

“Mihin nämä viedään?”

“Talolle kursittavaksi, hevoset tarvitsevat vällyjä.”

Matka tallista kuistille oli harvoin yhtä pitkä kuin arvaillessa vuoren takaa missä kapea polku oikein kulki. Karla hukkasi askeleensa ja humpsahti paksuun hankeen polvilleen. 

“Ai tura! Ei tästä tule mitään” hän valitti ja keräili kantamuksia takaisin huojuvaan torniin.

“Höpölöpö, muutama kymmenen metriä enää.”

Karla huokaisi ja jatkoi taapertamista. Porstuassa hän luovutti ja rumpsautti koko kuorman lattialle Alikia matkien. Siitä matka kääntyi suitsait takaisin talliin, mikä sai apua pyytäneen vanhuksen tuskastumaan. 

“Taasko sinä menet, olisi nämä tupaan asti vietävä…”

“En näe hevosia kohta vuoteen, joten enköhän ihan oikeutetusti voi niistä nauttia vielä viimeiset hetket.”

“Kyllä se Gyzma täällä sinua odottaa, ja mistäs sitä tietää miten tykästyt matkaratsuusi.”

“Mihin?”

“Et kai sinä aio jalkapatikassa selvitä? Vieraillakin on ratsut mukana, kuvittele, tuollaiset höttöisät etelän pehmot osasivat tänne asti...”

“Mutta etkös sinä luvannut ajeluttaa minut ahkiossa junalle saakka? Ajoitte tokankin alangolle sitä varten.”

“En minä menomatkasta puhunutkaan, vaan paluusta. Ei kukaan osaa silloin sinua asemalta hakea, pitäähän sinun jotenkin päästä kantamuksinesi tänne takaisin.”

Karla tunsi olonsa tyhmäksi. Hän ei ollut ajatellut lainkaan milloin — ja miten — palaisi vaan höyrysi vain seikkailunsa alkamisesta. Oli ollut helppoa puhua itsensä Ilonan ja Iivarin siivellä Latviaan, josta suureen maailmaan suuntaminen oli huomattavasti helpompaa kuin täältä ei-mistään. Hän tarttuisi kaikkiin tilaisuuksiin, tekisi ruokapalkalla töitä, kiertäisi ihmisten mukana, näkisi uusia paikkoja ja kulttuureja. Pieneen mieleenkään ei ollut juolahtanut kuinka kotiin pääsisi. Vaikka Karla muistaisikin jäädä oikealla pysäkillä pois junasta, hänen pitäisi vielä siitä löytää tiensä oikeaan suuntaan ja kulkea useamman peninkulman tietön matka. Alik oli siinä oikeassa, ettei sellaista matkaa ainakaan huonossa kelissä leiritarpeitta kukaan hullu lähtenyt ilman ratsua tai poroa taivaltamaan… 

“Mistä minä juhdan itselleni taion? Ratsusta puhumattakaan,” Karla kysyi lannistuneena. Tähänkö se hänen matkansa päättyi, ennen alkamistaan.

“Häh, eikö isäsi ole puhunut sinulle? Teidän kommunikaationne on kyllä omaa luokkaansa…” Alik ihmetteli ja niiskaisi valuvaa nenää. “Kun vaihdatte junan Pietarissa, käyt Vecnon ratatallissa katsomassa sopivan hevosen valmiiksi ja tuot sitten myöhemmin mukanasi tänne. Sieltä on aina kauden päätteeksi huonoja juoksijoita lähdössä koiranruoaksi ja ruohonleikkureiksi, valitset niistä jonkun erälle sopivan. Ei mitään Ishtarin kaksoisolentoa siis, kiitos…”

Karla kohotti kulmiaan. Olipa suunnitelma! Eikä hänelle oltu hiiskuttu sanaakaan — siihen alkoi oikeastaan ikävästi jo tottumaan, tietojen pihtaamiseen.

“Pitääkö minun siis raahata sitä hevosta mukanani?”

“Ei, voit myös jättää sen Pietariin ja ottaa palatessasi mukaan.”

“Ja saan valita millaisen vain?”

“Tamma olisi paras, oreja täällä on kohta liikaa. Sellainen mikä pärjäisi ja olisi hyväpäinen. Kyllä sinä löydät oikean.”

Karla oli samaan aikaan sekä kiitollinen että hieman tuohtunut. Oli hyvä että joku oli suunnitellut näin pitkälle vaikkei matkantekijä sitä itse ollut osannut ajatella, mutta voisipa kaikesta sopia yhdessä… Miksi isän piti olla niin vaikea? Yhtenä hetkenä hän oli ymmärtäväinen ja myötämielinen, kunnes seuraavaksi Karla oli kurissa ja nuhteessa miettimässä miksi edes yrittää tulla toimeen. 

Perhe on pahin. Onneksi siitäkin kohta pääsee tauolle.

Alik sai jäädä aloittamaan vuotataistoansa yksin, sillä nyt jos koskaan Karla kaipasi hetkensä Gyzman kanssa. Hän palaisi talolle auttamaan kun on ensin saanut halata tarpeeksi pitkään tulipunaista, silkkikarvaista ystäväänsä. 

Kuusenkerkkäseni, tunturihaukkani

 Ilta oli suhteellisen leuto ottaen huomioon napapiirin jäävän kauas etelään, mutta kyynel tuntui silti jäätyvän Karlan poskelle. Hän pyyhkäisi sen rukkaseen, rukkasen Gyzman kaulaan, ja jatkoi ratsastamista. Tuuli humisi korvissa.

Ruunikko pysähtyi vastentahtoisesti kun ratsastaja sitä pidätteli. Mihin Karla oli menossa? Jaa'a. Hän niiskaisi ja sipaisi taas rukkasella kasvoja, vilkaisi olkansa yli. Ehkä pitäisi kääntyä takaisin? Dramaattinen poistuminen ei ollut ollutkaan niin hyvä idea kuin miltä se alkuun vaikutti. Juhlava asu oli kaunis muttei erityisen lämmin, ja kylmä kolkutteli ytimiä. 

Tuntia aiemmin hän oli istunut pitkän pöydän ääressä aivan toisenlaisissa tunnelmissa. Anisim täytti 20 vuotta, ja tarjolla oli kaikkea tuoreesta paistista juurespataan ja kerkkäkakkusista olueen. Heillä harvoin oli syytä juhlaan, joten jokainen tilaisuus otettiin avosylin vastaan — miten muuten sitä kaamoksen yli jaksaisikaan? Aikanaan viikingitkin olivat juhlistaneet ryyppäjäisiä nimeltä júl juuri taktisesti vuoden lyhyimpien päivien aikaan, ei lie sattumaa... Karla huomasi kuinka pullo kyllä kiersi Alikin kädestä näissäkin pidoissa. 

"No Anisim", Alik kysyi iloisen ukon volyymilla, "eikös sinun pitäisi jo tietää mitä elämälläsi teet, aikamies kun olet?"

Anisimia nauratti ja Alik iski häntä kämmenellä selkään. Heidän syntymiensä välillä oli valehtelematta ainakin kuusikymmentä kesää, mutta juhlajuoma tasasi vuodet.  

"Mitä minun pitäisi sitten tehdä?"

"Mistäs minä tiedän! Se on sinun elämäsi, älä kysele, tee."

"Ei minulla ole mitään suunnitelmaa ikinä ollut."

"Aloita vaikka siitä mitä eniten tahdot. Anti tulla!"

Anisim tuumi hetken. Sitten hän kippasi tuoppinsa teatraalisesti tyhjäksi — Alik yllytti vierellä nauraa kätkättäen — ja käänsi katseensa yllättäen Karlaa kohti. Tuo kohotti kulmiaan ja oikoi kauniin, punaisen kankaan helmaa. Babushka oli sen hänelle ommellut, kirjonut tarkkoja linjoja, kyllä jotkut osasi... 

Sekunnit olivat vaivaannuttavia. 

"Eniten minä tahdon Karlan."

Jos äskeinen hetki tuntui hankalalta, tämä se sitten vasta olikin jotain. Karla tunsi punan levievän korvia myöten, muttei sellaisen punan jota mies ehkä toivoi.

"Minä en tahdo sinua."

Alik ei hihitellyt, ja jopa latvialaiset vieraat vaihtoivat katseita vaikka tuskin sanaakaan ymmärsivät. Nyt oli Anisimin vuoro punastua: oli hän suunnitellut mitä tahansa, dialogi ei ollut selvästi kääntynyt toivottuun suuntaan. 

"Mietipä nyt vielä uudest—"

"Mitä miettimistä siinä on?"

Karla tuijotti tuimasti koko pöydän yli. Anisim koitti hymyillä sovittelevasti, mutta ei saanut vastakaikua. Niinpä hän kääntyi Efimin puoleen.

"Sinä lupasit."

"Lupaukset ovat itseään täyttäviä," Arturnov vastasi ärsyttävän tasoittelevaan sävyyn. Se ei silti auttanut siloittelemaan Karlaa, joka näki nyt punaista muuallakin kuin juhlapuvussaan. Hän ponkaisi seisaalleen niin että lautanen kolisi, kädet tiukasti nyrkissä ja silmät tulta leiskuen. Sähkön tuntui suorastaan aistimaan. 

"Mitä sinä lupasit? Isä...?!" ääni oli niin täynnä tukahdutettua raivoa että se pihisi.

"Mahdollisuuksia."

Hetken ajan Karla näytti siltä että hän pinnisteli etsiäkseen mahdollisimman loukkaavaa ja korvia syövyttävää sanaa. Hiljaisuudessa kaikui Anisimin kuiskuttelu Alikin korvaan, humalainen vanhus tirskui. Karla erotti sanan "tytsy".

"Tytsyttele keskenäsi vain!" Karla puhkesi pauhaamaan. Hän oli niin, niin vihainen. Tyrmistynyt, petetty, nolattu, mutta ennen kaikkea vihainen. "Oletteko te oikeasti käyneet minusta kauppaa kuin jostain vaatimesta?! Uskomatonta!" Kyyneleet kihosivat silmäkulmiin melkein yhtä rivakasti kuin raivon puna syveni. Kun Efim puhui, tytär näytti entistä enemmän nurkkaan ahdistetulta sudelta. 

"Käsität aivan väärin, Anisim kysyi ainoastaan lup—"

"Aivan sama, mikä sinä mitään lupia olet antamaan!" Karla keskeytti toistamiseen. "Kyllä minä osaan itsekin päättää! En jaksa tällaista, en jaksa...!" 

Ääni sortui lauseen loppuun. Karla veti täristen henkeä ja kääntyi niin nopeasti kannoillaan että letti oli lyödä vieressä istuneen otsaa. Hän paiskasi perästään oven kiinni kaikella sillä nuoruuden raivolla millä ikinä kykeni ja tuskin näki kyynelten läpi eteensä juostessaan talliin. Hetkeksi matkan kirjaimellisesti katkaisi Ivan, joka epäonnisena jäi tunteiden sokaisemana juosseen Karlan alle eläinsuojan ovella. Parkuva teini ei pahoitellut, ei välittänyt miltä vaikutti, sillä ei hän ymmärtänyt siinä hetkessä mitään muuta kuin polttavan halunsa päästä pois, kauas pois.

 Gyzma ei ehtinyt edes tajuamaan kun satula oli jo isketty sen selkään ja kuolaimet suuhun. Se tanssahteli omistajansa vierellä rapsakkaan pakkasilmaan, ja pian he nelistivät ulos pihasta.

Siinä he nyt sitten olivat, keskellä tunturia, täysikuun loisteessa. Karla oli yhä yhtä petetty, loukattu, mutta myös kylmissään. Tunnekuohuissaan hän ei ollut tajunnut ottaa edes taljaa naulasta ja nyt viimakin jo voimisti pakkasta. Posket ja nenänalus oli jäätynyt itkusta hyhmäiseksi. Karla niiskaisi. Niin paljon kuin hän tahtoikin lähteä, se ei ollut mahdollista — ei siinä hetkessä, ei niissä varusteissa. Katse hapuili rinteiden takaa pilkistäviin kotipihan valoihin: siellä oli lämpö, siellä oli Tatyana, siellä oli oma jousi ja karvaturkis...   

Gyzma kääntyi tyytyväisenä tulosuuntaan, kohti kesken jääneitä iltaheiniä. 

~*~

Karla istui päätalon kuistilla. Porontaljaan kääriytyneenä hän katseli itäisellä taivaalla kumoittavaa kuuta ja kuulosteli yön olemattomia ääniä, ainakin niin kauan kunnes harmonian särki takana narahtava ovi ja tuvan lumelle heittämä valojuova. 

Karla ei periaatteesta sanonut mitään Efimin istuessa hänen viereensä. Kuinka hän oli kehdannut tehdä niin, tehdä naimakauppoja selän takana? Kaikista maailman ihmisistä hänen isänsä! 

"Karla."

Kalastelkoot vain. Keskustelua tästä viimeisenä saisi taiottua.

"Karla, kuusenkerkkäseni."

Karla käänsi katseen pois, mutta epäröi aavistuksen. Isä harvoin puhui niin kauniisti. Toisaalta teko oli ollut sellainen ettei sitä millään määrällä hellittelynimiä voinut koskaan maksaa takaisin. Lyhty lepatti tunturin tuulessa, hetken aikaa liekki tanssi samaa tanssia ilmassa pyörteilevien hiusten kanssa. Sulat Efimin päässä kahisivat vastakkain.

"Ymmärsit väärin, kenties Anisim myös. En minä sinua kenellekään voi luvata, sen saat tehdä aivan itse. Olin kuvittelevinani välillenne jotain. Erehdyin."

Tuhahdus karkasi Karlan huulilta ennen kuin hän ehti sitä estämään. Se oli erehdys, todellakin. Anisim oli ärsyttävä, itseriittoinen, machoileva testosteronihirviö joka kuvitteli kolmen viiksikarvan tekevän hänestä miehen. 

"Tahdon sinulle vain kaikkea hyvää," Efim lisäsi rauhallisesti. Karlaa ärsytti: hän olisi tahtonut riidellä, mutta tiesi kokemuksesta ettei se onnistunut isän kanssa. Hän oli aina viimeiseen asti niin raivostuttavan tyyni, empaattinen, vastaanottava. Kiltti. Myötämielinen...

"Jos tahdot minulle vain hyvää, annat minun lähteä pois."

Sanat lipesivät kuin itsestään. Nyt Karla suuttui itselleenkin: kuinka hän epäonnistui mykkäkoulussakin, äh. Mutta kun kerran sanainen arkku oli rakosallaan, niin miksipä ei antanut sen aueta kokonaan.

"Tahdon nähdä muutakin maailmaa. Olen kyllästynyt näkemään pelkkiä kuusia, tuntureita ja poroja, kyllästynyt näihin samoihin naamoihin. Sinun on helppo puhua, olet asunut Moskovassa ja Pietarissa ja hyvä ettet kuussakin, mutta minä olen aina vain kykkinyt täällä, ensin äidin kanssa, sitten sinun..."

Äänen värinä kaipasi taukoa, Karla loi katseen maahan ja hautautui syvemmälle taljan uumeniin. Häntä nolotti jälleen silmissä polttelevat kyyneleet. Itkupilli! 

"Mistä tiedän miten arvostaa kotia, jos en ole koskaan kaivannut sinne?" 

Yllätykseksi käsi laskeutui Karlan selälle. Efim veti hänet kainaloon. Isä ei ollut koskaan aiemmin antanut edes puolikasta halausta.

"Sitten sinun on varmasti lähdettävä. Mutta tiedä että minne menetkin ja mitä teetkin, mitä ikinä tapahtuukin, täällä on sinulla aina koti odottamassa."

Karla jäi sanattomaksi, mutta hänen katseensa kertoi sitäkin enemmän. Silmät tuikkivat kilpaa taivaan tähtien kanssa. 

"Jos tunturihaukka ei avaa siipiään, se kuihtuu. Minä en tahdo näivettää omaani," Efim lisäsi ja kohotti oman pistävän katseensa taivaalle. Pohjantähti pilkahteli kiristyvän pakkasen merkiksi.

Eläimellistä inhimillisyyttä

 Dzelzainin tontin rauta-aitojen sisäpuolella kaikki olivat jo oppineet ekstravarovaisuuteen aina sisäisen tutkan piipittäessä von Hoffrénin lähestyvän. Täällä tunturien kupeessa ei moista ylimääräistä kykyä kuitenkaan kukaan valitettavasti omannut, mikä koitui Karla Efimintyttären kohtaloksi.

“Alas satulasta!” ei aiheuttanut ensi alkuun muuta reaktiota kuin Gyzman (vaivalloisen) pysäyttämisen ja kulmakarvojen kohoamisen karvahatun alla. Karla ei ymmärtänyt miksi hänen täytyisi jalkautua, eikä myöskään miksi heidän vieraansa harppoi hangessa niin suivaantuneen näköisenä että lumenkin olisi voinut uskoa lakoavan hänen tieltään. Vasta kun rukkanen tarttui Gyzman ohjaan ja nuori ratsastaja kohtasi katseista kylmäävimmän, tajusi tuo reppana tehdä työtä käskettyä. Saapikkaat hörppäsivät päällisistä huolimatta aimon annoksen nietosta tytön loikatessa ketterästi alas.

“Täällä te kakarat ratsastatte kuin apinat sirkusponeilla. En ihmettele lainkaan miksi hevoset ovat kaikki niin vauhkoja,” Iivari saarnasi erittäin hyvänä vauhkon esimerkkinä teutovan pikkutamman ohjissa. Gyzma pyöri kuin paikallinen lumimyrsky, sen pieneen pirtaan ei sopinut täysin vieraan miehen tiukka ote. 

Ruunikko kavahteli, Karla pakitti pois alta. Arvostelu kismitti häntä, mutta kehtaisiko sitä vieraille inttää vastaan…

“Tuolla tavalla kun vielä riuhdot, saisi isäsi ottaa ratsuraasun sinulta pois.”

Okei, kyllä tässä sai jo antaa takaisin jos leikilläänkään kukaan puhui Gyzman pois ottamisesta. Tamma oli luvattu Karlalle, ja Karlan se myös oli. Kehtasikin mokoma kävelevä lakana tulla moittimaan ja uhkailemaan tietämättä taustoista yhtään mitään!

“Anteeksi nyt vain, mutta ei Gyzma ole mikään raasu, enkä minä sitä suusta riuhdo!”

Iivarin katse koveni hetkeksi. Väitettiinkö hänelle vastaan? Ennenkuulumatonta. Vastausta ei Karlalle uhrattu, mutta tiukka tuhahdus kertoikin enemmän kuin yksikään hienoisen murretulla englannilla jaettu sana. Karla laittoi vastalauseena kädet puuskaan ja heitti aivan yhtä merkityksellisen silmäyksen takaisin. Tuuli pörrötti hänen lakkiaan.

“Herra on sitten hyvä ja näyttää kuinka ratsastetaan, jos on kerta niin varma itsestään.”

Karlan heitto oli kenties tarkoitettu näsäilynä, mutta hän ei tiennytkään keskustelevansa tämän ylängön itseriittoisimman miehen kanssa. Viitan hulmauksessa Iivari oli noussut Gyzman kivikovaan puusatulaan, josta tuo loi alentavan katseen julkeudesta tyrmistyneelle hevosenomistajalle. Ratsu näytti pieneltä uuden ratsastajan alla, eikä se vaikuttanut tyytyväiseltä muutokseen. 

“Näytän toki” Iivari ehti sanomaan tanssivan ahalteken selästä, ennen kuin se varoittamatta ampaisi kuin luoti laukalle. Karla katsoi sanattomaksi jääneenä kuinka hänen pikkupippurinsa kiidätti kyytiläisensä pihan avoimista porteista ulos.

~*~

Tähän Iivari ei ollut varautunut. Kaikki muut skenaariot hänen päässään olivat käyneet, mutta ei ollut tullut mieleenkään ettäkö pieni ruunikko hirttäisi kaasun täysin pohjaan ja rynnistäisi päättömässä nelistyksessä ulos hirsiporteista. Jarrusta ei ollut puhettakaan, ja jos Iivari olisi ollut uskon miehiä, olisi tässä ollut hyvä hetki tehdä ristinmerkkiä kun Gyzma vyöryi täyttä laukkaa alas Vecnon rinteen kapeaa kinttupolkua.

Vaadittiin vajaa virsta ennen kuin täysiverisen jalkojen iskunopeus lähti laskemaan. Hiljaa himmaten vauhti hiipui käsien puristellessa ohjia — hengitä sisään, hengitä ulos, ollaan ihan rauhassa nyt vain. Lopulta valssitahti muuttui raviksi ja ravi käynnin kautta pysähdykseksi. Gyzman puuskutus kaikui hiljaisessa kuusikossa, ja höyryä nousi koko ruudintäytteisen kehon alalta kohti kirkastuvaa tähtitaivasta. Pakkanen oli kiristymässä ja talven lyhyt iltapäivä päättymässä, ympäröivät rungot erottuivat vain vaivoin tummina hahmoina. Valonlähteenä tulisi pian olemaan pelkkä kalpea kuunsirppi. Hevosethan löysivät aina kotiinsa, pimeälläkin, eikö vain? Iivari silitti pysähtymisen kiitoksena kapeaa kaulaa, vaikkei häntä pahemmin hevosta tehnytkään mieli juuri nyt ylistää. Metsä oli pimeä ja painostava heidän ympärillään.

Kyllä oli tamma sopan kehitellyt. Mutrusuinen ratsukko kääntyi omien jälkiensä perään, joita ei pian laihassa kuunvalossa nähnyt kuin siristämällä ja hyvällä mielikuvituksella. Gyzma alkoi tärisemään läpimärkänä, mutta steppaamaan ja kavahtelemaan se kykenisi varmasti vielä haudastakin — sinne se tällä menolla pian ilman lämpöä päätyisikin. Tarkalleen ottaen päätepysäkkinä kyllä olisi kait Vecnon tallin makaaberi muistoseinä… Siellä taisi olla ruuhkaa näin talvisaikaan.

Gyzma pysähtyi. Hetken aikaa tuo ikiliikkuja oli paikoillaan kuin patsas, pää pystyssä ja pienet, terävät korvat hörössä kuin magneetti olisi niitä vetänyt. Syke tuntui jähmeäksi jäätyneen karvan alla, kiivaana. Katse tuijotti pimeyteen puiden välissä, aistien jotain sellaista mitä ihminen ei kyennyt tuntemaan. Se sai muutenkin hermostuneen Iivarin olon epämukavaksi. Hän keräsi ohjia paremmin rukkasiinsa, valmistautuen sekä kohtaamaan odottamattoman yllätyksen että myös sitä luultavasti seuraavan täysiverisen rakettilähdön. Luoja paratkoon, anna Gyzman sinkaista kotia kohti eikä syvemmälle metsään… 

Susi.

Iivari tunsi sen vähäisenkin verensä valahtavan kasvoilta. Gyzma korskui hermostuneena ja steppasi sivuun — ratsastaja ymmärsi sitä hyvin. Harvoja asioita tuo yleensä kovin kylmähermoinen mies näin vihasi, vallan jopa pelkäsi, kuin susia. Kautta aikain kokemukset kyseisestä harmavasta pedosta olivat toinen toistaan kurjempia, mistä muistuttivat niin traagisesti kuollut palkintoponi kuin haalistuneet pienet arvet omassa reidessäkin. Olivatko he kokemassa saman kohtalon kuin Pakpao-poni? Gyzma oli ehkä piru tammaksi, mutta ei se moista loppua ansaitsisi. Iivari itse pelkäsi kipua kuolemaa enemmän; jälkimmäistä hänen tuskin oli turha enää toivoakaan. 

Susi luimisteli ja kohotti aavistuksen verran kulmiaan. Kyräillen se lähestyi ratsukkoa, ja matalan murinan alkaessa kaikki oli Gyzma-raasulle yksinkertaisesti liikaa. Ruunikko ponnisti takajaloilleen tikkusuorin koivin, eikä siinä ollut aikaa miettiä miksi peto heille murisi, kun hevonen jo kaatui takaperin selälleen. Ilmat puristuivat pihalle neljänsadan kilon paiskautuessa päälle, ja Iivari tunsi hukkuvansa paksuun lumeen. Hevonen kiljui ja sätki, potki itsensä ylös ja katosi yhdessä piiskahännän huiskauksessa täydellä laukalla metsään. Sen kiihkeä nelistys ja poikki risahtelevat oksat kantautuivat vielä pitkästä matkasta, ja niitä Iivari kuunteli maatessaan selällään syvässä hangessa, keräillen henkeä kasaan ja ilmaa runnottuihin keuhkoihinsa haukkoen.

Jokaiseen paikkaan särki tasaisesti ja varsinkin rinta oli tulessa. Kylkiluita oli aivan varmasti murtunut, siitä olisi voinut laittaa vaikka päänsä pantiksi, ja räpistellessään ylös Gyzma oli onnistunut vieläpä potkaisemaan ratsastajaansa selkään. Jos alla ei olisi ollut metristä nietosta pehmentämässä iskuja olisi jälki voinut olla vieläkin rumempaa. Onnisti se onnetontakin, vaikka eipä kivuissa mitään onnekasta sillä hetkellä tuntunutkaan olevan. Särky oli sellainen että jopa susi unohtui hetkeksi — kunnes matala murina kuului aivan istualteen könynneen miehen korvan juurelta.

Mitä siinä tilanteessa pitäisi tehdä? Paeta, puolustautua? Niin kai, mutta Iivari vain käänsi katseensa petoa kohti ja hengitti syvään. Hän oli aikansa ensin paennut kohtaloaan ja itkenyt sitten sen perään. Kenties nyt oli oikea hetki pysähtyä ja kohdata se mitä oli tullakseen. Ehkä susi murjoisi hänet ryömiväksi kasaksi jauhelihaa. Ehkä se saisi saaliinsa niin pieniksi palasiksi, ettei kuolemaa voinut väistää… Tunsiko Iivari jopa pienen, lepattavan toiveikkuuden sisällään?

Ei, kyllä hänen elämänhalunsa oli yhä silti tarpeeksi suuri luodakseen helpotuksen huokauksen suden kääntyessä pois ja jolkottaessa takaisin metsään. Sitä ennen se oli lopettanut murinansa, pehmentänyt katseensa, ja tuijottanut edessään ratkaisua odottavan miehen kasvoja loputtoman syvillä silmillään. Iivari tuijotti takaisin, kärsi edessään lemuavan kidan kärystä. 

Hermostunut huulten lipaisu ja yksinäinen harmaaselkä oli jo kadonnut takaisin illan pimeyteen.

Mitä oli juuri tapahtunut? Kiitollisuuden aalto pyyhkäisi Iivarin yli niin voimakkaana ettei tuo edes vaikeroinut noustessaan jaloilleen. Miksi susi kieltäytyi helposta ateriasta? Mikä sai sen lähtemään pois? Miksi katse viipyili, välähti suorastaan inhimillisenä? Näitä asioita oli aikaa pohtia pitkällä, häpeäntäytteisellä paluumatkalla. Kuljettavaa ei ollut paljon, mutta litistetyn kehon nitistessä ei eteneminen uppolumessa ollut leikintekoa. Ainoa mieltä lämmittävä huomio oli, että kelmeässä valossa näkyi hevosen jälkiä jotka etenivät samoja tulouria joita vaivainen itsekin seurasi. Hän ei ollutkaan hukannut Karlan ratsua metsään.

Ilta oli jo kääntynyt yöksi (millä ei tietenkään ollut mitään väliä tähän aikaan vuodesta), kun Iivarin surkea hahmo raahusti samoista porteista sisään joista yksinäinen Gyzma oli tunteja aiemmin painellut pihaan silmät vilkkuen. 

Lämpöön päästyään Iivari aikoisi ensitöikseen selostaa Efimille kohtaamisen tundrasuden kanssa. Tuo oli kehottanut kertomaan kaikesta normaalista poikkeavasti mitä tapahtui, ja jos tämä tapaus ei ollut shamaanin heiniä, niin ei sitten mikään.

Toisekseen egonsa pahasti loukannut Iivari ilmoittaisi Karlalle, että tuon tamma oli menetetty tapaus ja tyttö saisi pilata sen loppuun aivan rauhassa. 

Ilonsäteitä

Karla hymyili leveästi. Hymyili siitäkin huolimatta, että hevonen hänen allaan pomppi, steppasi ja kavahteli vuoroin vasemmalle, vuoroin oikealle. Ruunikko tamma oli pieni, juuri ja juuri ponimitan yläpuolella, mutta energiaa siinä riitti useammankin hevosen edestä.

"Aikamoinen!" Tyttö kommentoi hypätessään lopulta alas satulasta. Tamma, Gyzma nimeltään, osasi kyllä kantaa ratsastajan selässään: siinä ei ollut ongelmaa. Ei, probleemaa tuotti vain äärimmäisen lyhyt pinna ja sitäkin huonompi jarru. Hevonen pyöri ja sättäsi osaamatta olla hetkeäkään aloillaan niin että teinin täytyi juosta perässä saadakseen vyö löysättyä.

Tästä väkkärästä tulisi Karlan ikioma ratsu. Fiksumpi olisi ehkä kieltäytynyt kunniasta, mutta tätä tyttöä eivät haasteet haittanneet. Pihan hevosia hän oli toki aina saanut käyttää kuin omiaan, mutta ikinä varsinaista omaa ratsua nuorella ei ole ollut. Hyvä että isänsä oli saanut edes ehdotuksen lausuttua loppuun, kun nuori jo innokkaana lupautui ottamaan ruunikon huolenpidon ja kouluttamisen vastuulleen. 

Ei Karla oikeastaan edes tiennyt mihin oli ryhtynyt, mutta mitä siitä: hänellä olisi oma hevonen! Ainakin tavallaan, käytännössä. Vastuuhevonen, mutta Karla tahtoi käyttää termiä "oma". Gyzma pomppi ja korskui hänen vierellään kuin maahan juuttunut ilotulite, Efim pudisteli hiljalleen päätä etäämmällä. Hän oli tahtonut piristää kovassa paineessa ollutta tytärtään, mutta oli syytä miettiä, millä kustannuksella…

“Kiitos, tuhannesti kiitos! Pidän Gyzmasta niin hyvää huolta ettet uskokaan. Olet paras!”

Pieni hymy kiipesi Efimin kasvoille. Oli tämä sittenkin kaiken arvoista.

Suorastaan tanssahdellen Karla kuljetti uuden ratsunsa pihan puomille. Hän hymyili ja tervehti iloisesti vastaantulijoita, ja niitähän riitti: Vecno oli herännyt eloon. Muutamassa viikossa autio piha oli muuttunut melkein jo pieneksi kyläksi, ja siinä missä isänsä jurputti edelleen epäilyksiään, ei Karla olisi voinut olla onnellisempi. Hän eli pitkään pelkästään kahden vanhan ukon kanssa, eikä ollut ihmekään miksi Ulyanan pako kaikesta kieroilusta huolimatta oli surettanut nuorta. Nyt hänen ei tarvinnut uhrata enää ajatustakaan tuolle suoraan sanottuna paskamaiselle eukolle, sillä parempaakin seuraa löytyi. Paljon. 

Nytkin tukkia vasten tuli nojailemaan lyhyenläntä tyttö, hieman ehkä Karlaakin nuorempi. Tatyana oli samanlainen estoton sosiaaliperhonen kuin satulaa purkava uusi ystävänsäkin, eikä ollut ihme että nuo olivat löytäneet toisensa pian muuton jälkeen. 

“Tämäkö se nyt on?” lettipäinen, kasvoiltaan hieman Karlaa pyöreämpi tyttö kysyi. Tummanruskeat silmät mittailivat Gyzmaa, joka valppaana pyöritteli päätään jokaiseen ilmansuuntaan kuin ottaen vastaan jotain ihmisille kuulumatonta signaalia.

“Jep! Ihan oma! Saan tehdä tämän kanssa mitä tahdon, ja ensi keväänä se saa varsankin Agyzista jos lykky käy. Sitten mulla on oma varsakin!”

Tytöt kihersivät yhdessä ihanalle ajatukselle. 

“Olisipa minullakin hevonen…” Tatyana haikaili. Hän oli ajatuksissaan ryhtynyt järsimään toista pitkää lettiään, kuten tapanaan oli. Mustien hiusten latvat kokivat kovia varsinkin stressin iskiessä.

“Kyllä varmasti vielä joskus, kunhan ensin opettelet ratsastamaan,” Karla vastasi toisen haaveiluun.

“En ikinä opi, en uskalla edes taluttaa hevosta. Tyhmä haave.”

“Höpönlöpö. Tule tänne, harjataan Gyzmaa yhdessä.”

Kauempana Efim katseli vaivihkaa, kuinka Karla opasti yhtä uusista lapsista vetämään harjaa hevosen kupeilla pitkillä ja vahvoilla otteilla. Joka puolelta pihaa kuului puhetta, naurua, kolinaa ja kiroamista ylivuotisten juurekkaiden kieriessä kaatuneesta sangosta pitkin kuivaa kamaraa. 

Kukapa olisi uskonut, mutta järjestely tuntui toimivan. Efim suhtautui edelleen varauksella kaikkiin näihin uusiin ihmisiin, mutta Alik oli ollut oikeassa siinä, kuinka elämä voikaan helpottua kun sen jakaa useammille harteille. Vapaa-aikaa oli melkeinpä jo liikaa, kun väkeä riitti siivoamaan, kylvämään, metsästämään, laittamaan ruokaa, korjaamaan aitoja — tekemään siis käytännössä katsoen kaiken, mikä oli aiemmin jäänyt kolmikon taakaksi. Efim ei ollut edes muistanut miltä tuntui olla tylsistynyt...

Pessimistisistä ennakkoajatuksista huolimatta ihmiset olivat olleet ahkeria ja hyväkäytöksisiä. Heitä luultavasti kannusti pelko poisajamisesta: mihin nuo reppanat olisivat menisivätkään? Jos Vecno heidät käännyttäisi, tuskin Izgibiinkään kävisi palaaminen. Ei, heidän oli ansaittava paikkansa näiden hirsivallien sisällä, ja näillä näkymin joukko teki sen hyvin. Se rauhoitti Efimin epäluuloista mieltä aavistuksen verran.

 Kevyt tuulenvire leyhytteli paahdetta, kuinka loistava sää tänään olikaan. Mikä parasta, Efim pystyisi satuloimaan Gepardin ja lähteä nauttimaan kesästä kukkeimmillaan ilman huonoa omatuntoa odottavista askareista. Niitä ei nimittäin ollut.

Alik oli tehnyt hyvän työn tuodessaan nämä ihmiset Vecnoon.