tiistai 2. heinäkuuta 2019

Ishtar, näytä kyntesi


Tummanpuhuva tamma korskui ja muljautteli silmiään astellessaan ilta-auringon valaisemalla kinttupolulla. Sen sirot jalat tikkasivat suuntaan jos toiseenkin sen näköisinä etteivät oikein tienneet mihin asettua, ja miten.
"Soo-o" Efim tyynnytteli vierellään pomppivaa tammaa. Karla ratsasti heidän edellään Lyobekilla, jonka toivottiin rauhoittavan herkkäsieluista uutta tulokasta teräshermo-olemuksellaan. Talutettavaa ei kuitenkaan paljoa helpottanut vieraan orin läsnäolo, vaan se tuntui hermostuvan koko ajan enemmän.

Ishtarin pitkä matka oli tulossa päätökseensä: se oli tehnyt muuttoliikkeen  Pietarista kuljetusauton kyydissä taigavyöhykkeelle saakka, ja nyt viimeiset kilometrit Vecnoon sen oli taitettava polkua pitkin. Ishtarilla ei ollut mukanaan muuta kuin päässään oleva naruriimu ja jockeynsä sille mukaan antama aladya, kaiken muun entisen elämänsä se joutui jättämään taakseen. Suurelta laukkatallilta ja tasaisilta hiekkaradoilta on raadollista tulla heitetyksi keskelle erämaata juurakoiden ja kivien sekaan, ilmassa pilvenä parveilevien mäkäräisten syötäväksi, tuntemattomien ihmisten ja hevosten joukkoon. Ishtar oli siis hyvästä syystä peloissaan.

Kun nelikko saapui loputtomalta tuntuneen taivalluksensa päätteeksi Vecnon pihan porteille, hirnui Ishtar pitkään ja kimeästi. Se jäi kippurakorvat ojossa kuuntelemaan kun päärakennuksen takaa kuului vastaus, ja kolmas. Tamma steppasi malttamattomana, arasteli astua sisään hämyisään hirsirakennukseen. Heti kun Efim päästi sen vapaaksi uuteen kotikarsinaansa alkoi armoton pyöriminen ja huutaminen, johon pihalta vastattiin korkeilla hirnahduksilla.
"Kyllä se tuosta asettuu. Jos ei, niin sitten ei," Efim totesi Lyobekin satulaa kantavalle Karlalle. Tyttö ymmärsi isänsä sanat liiankin hyvin: jos Ishtar ei sopeutuisi eikä pärjäisi tulevana talvena, ei se näkisi seuraavaa kesää. Täällä vain vahvimmilla ja sitkeimmillä oli oikeus elää, muuten päätyi hyödyttämään muita ravintona.

Katsoessaan hädissään pyörivää langanlaihaa tammaa Karla ei voinut olla tuntematta sääliä: hän pystyi jo arvaamaan, miten tässä kävisi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Öte-Salkyn

Kalterit kolisivat kun keltaiset hampaat iskeytyivät niitä vasten vierailijoiden kävellessä pahaa-aavistamattomina karsinan ohi. Ruunikko ta...