keskiviikko 28. lokakuuta 2020

Ainahan kaikkeen voi koittaa varautua

  Ikkunan takana oli vilissyt aiemmin aina vain kesyttämättömämmäksi muuttuvia maisemia. Vilisi nytkin, mutta pimeys peitti näyn jättäen ainoaksi todisteeksi junan liikkumisesta tärisevän vuoteen ja vaunun kolahtelun. Ulkomaailman sijaan ikkuna heijasti vain hämärästi valaistua kabinettia ja mustuutta tuijottavat kalpeat kasvot.

Matkaa oli taittunut jo jonkin verran, Uralin toiselle puolelle. Kilometrejä odotti vielä edessä enemmän kuin laki sallii, mutta Iivari pystyi silti jo tuntemaan kuinka vyö hänen rintansa ympäriltä löysättiin: ilma kulki, stressi laski, ajatus kirkastui. Itse asiassa samalla sekunnilla kun reissun ensimmäinen juna irtaantui Riian asemalta, jäi arki laiturille vilkuttamaan. Seuraavat viikot Iivari voisi keskittyä vain itseensä (tavallistakin enemmän siis, mikäli se mahdollista oli) ja nollata päänsä niin että olisi valmis ottamaan vuoden 2021 myöhemmin vastaan puhtaalta pöydältä.

2021, olipa se suuri luku. Mihin aika oli oikein kulunut? Ehkä Iivari osittain siksi tahtoi paeta Vecnon ylängöille, missä aikaa ei ollut ja elämä tuntuu matelevan omaan tahtiinsa enemmän ympäristön kuin päivä- tai vuosilukujen mukaan. Tosin jo kököttäminen tässä savuisessa puupaneloidussa yksityiskabinetissa oli ajaton kokemus sinänsä… Iivari nosti jalat sängylle ja katseli ikkunan heijastuksia retkottaen yllättävän pehmeällä patjalla. Viimeksi hän oli tehnyt virheen nuukaillessaan matkakuluissa. Nyt hän osasi heti vaatia itselleen mukavuuksia, kuten vaikkapa oman yksityisen makuukabinetin. Venäjällä ei hinnankiroistakaan ollut tarvis niin välittää, samalla summalla ei olisi pohjoismaissa saanut edes ykkösluokan istumapaikkaa. 3600 ruplaa ei tuntunut enää läheskään niin pahalta kun sen vaihtoi euroiksi: hurjat 40 € yöstä.

Vetoisassa karjavaunussa matkusti muutaman tuntemattoman hevosen kanssa Riario. Vaikka Iivarilla oli ollut ongelmansa orin kanssa, ei hän silti tahtonut harkitakaan muita hevosia matkaratsukseen. Vaunuun se lastautui aina kyselemättä, ja kannnuksensa oli kimo kaikin puolin helppoudellaan ansainnut. Se ei myöskään turhaan stressannut kyydissä kykkimistä: loimeensa kääriytyneenä SPN oli ottanut lepiä viimeisimmän tarkastuksen aikana, keräämässä voimia loppukilometrien tietöntä vaellusta varten.

Iivari ei tiennyt mitä matkaltaan odottaa, mutta aavistukset, ne olivat hyvät.

_________________________


Tuuli tuiversi takaa niin että karvalakki oli lentää päästä. Riario puski vierellä pitkät jouhet villisti viimassa lennellen välittämättä lumisilla kivillä lipsuvista kavioista. Rautakengät, mikä typerä idea jättää ne jalkaan. Siksi Iivarinkin oli ollut pakko hypätä alas satulasta ja tarpoa orin vierellä märässä ja yllättävän raskaassa 20 cm pikkuhangessa. Kantamukset matkasatulan ympärillä painoivat muutenkin jo yhteensä varmasti enemmän kuin hintelä ratsastaja itse, joten Riarion oli pistettävä kaikki taitonsa peliin pysyäkseen pystyssä ilman kyytiläistäkin.

Viimeinen nousu oli vaikein. Vecnon portit häämöttivät jo yläpuolella, mutta kapea, mutkainen ja tällä hetkellä lipevä kinttupolku piti huolen siitä ettei hirsivalli tuntunut lähestyvän lainkaan. Iltapäivän hämärässä näkyvyys oli muutenkin huono, eikä silloin tällöin lumisateesta uhkaavat yksittäiset hiutaleet helpottaneet. Riario puuskutti melkein yhtä paljon kuin vierellään liukasteleva, etukumarassa sisukkaasti tarpova mies.

Voitonriemu laen saavuttamisesta vaihtui hämmästykseen poikittaisten kuusitukkien katkaistessa matkan porteilla. Miksi ne olivat kiinni? Eivät olleet viimeksi. Pieni pahaenteinen tunne viipyili takaraivossa.

“Huhuu?” rukkaset taputtivat suluksi kellistettyä honkaa. Kesti silti hetken ennen kuin kukaan huomasi Iivarin, ja kun niin tekikin, oli tuntemattoman nuoren miehen kasvot tuikeat. Hän pysähtyi portille mutta ei tehnyt elettäkään avatakseen sitä.

“Olen Efimin vieras. Iivari von Hoffrén,” sanat melkein hukkuivat niskan takaa yllättävään puhakkaan. Tulokasta mulkoiltiin arvelevasti, yhteistä kieltä ei ollut. Nimiin oli kuitenkin helppo tarttua, ja vaikka Iivaria sylettikin nähdä selän kääntyvän ja katoavan päätalon lämpöön, tiesi hän virkaintoisen, epäluuloisen vahdin vievän kolkuttelijan nimen päämiehelleen.

Kului vain hetki (joka siinä pyryksi muuttuneessa poikkituulessa tuntui tunnilta) kun turkislakkinen nuori palasi vetämään poikkiparrut syrjään. Mahtava nenä pystyssä Iivari käveli ohitse pihaan, uhraten vain lyhyen ja huonosti äännetyn kiitoksen “spasibo” melkein yhtä kylmällä sävyllä kuin hänen varpaansa olivat märkien saappaiden uumenissa. Eikö täällä muka tiedetty kuka von Hoffrén oli?

Ei. Purkaessaan autuaan lämpimässä tallissa Riarion raskaita kantamuksia Iivari tunsi katseet niskassaan. Miksi Vecnossa oli näin paljon ihmisiä? He tuijottelivat häpeilemättömästi lampaantaljoihin vuorautunutta kummajaista kuin uutta hevosta, eikä edes vaivihkaan annetut tyrmäävät mulkaisut saaneet noita kääntämään katseita ja jatkamaan elämäänsä. Jos Iivari vain olisi osannut venäjää tökeröitä perusfraaseja enempää… 

Riario jäi yllättävän tyyneesti karsinaan heinien ääreen, heinien jotka Iivari oli suorasukaisesti käynyt hakemassa itse jaksamatta odottaa tollikoiden osaavan tarjota palvelua. Ori jäysti olkista kortta kuin kotonaan, luultavasti erittäin helpottuneena hankalan taipaleen päättymisestä. Ratsastajaa ei puolestaan helpottanut vielä lainkaan: hän kantoi selkä vääränä nyssäköitä raahautuessaan kohti pitkänmallista päärakennusta. Kukaan ei edelleenkään pistänyt tikkua ristiin auttaakseen väsynyttä matkaajaa, törkeät.

Iivari oli tullut Vecnoon päästäkseen eroon ihmisistä. Keitä nämä kaikki tolvanat olivat, ja miksi? 

Erämaaretriitti ei tuntunut enää läheskään yhtä hyvältä idealta kuin se oli vielä Saulkrastista käsin mietittynä.

lauantai 3. lokakuuta 2020

Nuolen huomaa vasta kun se uppoaa

Metsäjänis kiljaisee kovaa kuollessaan, mikäli vain ehtii. Kimeä alisen maailman huuto säikäyttää varomattomat kuulijansa luultavasti melkein yhtä pahanpäiväisesti kuin kalman kylmä verho eläinparan itsensäkin.

Sitä edeltää kuitenkin usein täysi hiljaisuus. Kun jänis keskeyttää puputuksensa käännelläkseen korviaan pahaenteisissä aavistuksissaan, on se jo myöhässä. Kuuluu vain lehtien kahahdus kun terä uppoaa nahkaan, huuto jos se vain ehtii ristihuulilta karkaamaan, minkä jälkeen tyhjyys kietoutuu tietoisuuden ympärille ja vie sen mukanaan. Tämä elämä oli tullut päätökseensä. Jatkaako se taivaltaan jossain muualla, sitä ei ole kukaan tullut vielä takaisin kertomaan, mutta saaliiseensa tarttuneiden käsien omistaja uskoi niin vahvasti. Mielessä kävi sanaton kiitos jänikselle, anteeksipyyntö, ennen kuin sirot sormet nykäisivät yllättävän riuskasti pienen nuolen kapeasta kyljestä. Verenlasku oli nopea, minkä perään koukku lävisti kintereet kun se ripustettiin selkähihnaan roikkumaan muiden kaltaistensa kanssa. Ainakin kolme paria tyhjiä silmiä tuijotti jonnekin minne yksikään kuolevainen ei ollut katsonut.


Karlan elämä pyöri kuitenkin paljon maallisemmissa asioissa. Hän katsahti taivaanrantaan: aurinko pilkotteli aavistuksen matalammalla kuin vielä viikko sitten. Kesä oli vielä kuumimmillaan (ja millainen kuumuus tätä osaa Siperiaa olikaan koetellut!), mutta lähestyvän syksyn aisti jo hiipivän kohti. Hiljaa ja huomaamatta se soluttautuisi päiviin mukaan, yksi kellastuva lehti siellä, toinen punainen marja tuolla, kunnes jossakin vaiheessa sitä huomaisi kaikkien alamaiden puiden kylpevän väriloistossaan, ylänköjen paljakoiden pistäessä perässä parastaan kituisella kasvustollaan. 


Juuri vuodenkierto oli saanut Karlankin metsälle. Heillä ei ollut puutetta ruoasta, mutta koskaan ei tulevasta talvesta voinut tietää. Oli aina parasta varautua kaikkeen — Alik oli hieman naureskellut nuoren tytön innolle jänistää jousella, mutta eipä hän varmasti kuuden kuukauden päästä valittaisi järsiessään Karlan itse suolaamaa kuivalihaa nälkäänsä. Sitä paitsi, pystyikö parempaa ammuntaharjoitusta keksimään kuin jänisjahdin? Pieni, maastoutuva ja ketterä otus oli kinkkinen saalistettava, sillä päästäkseen kantomatkan päähän oli oltava kärsivällinen ja pysyttävä hiljaa. Kaato oli saatava heti ensimmäisellä yrityksellä: muuten säikähtänyt jänis pötkisi pakoon ja jättäisi saalistajan nuolemaan näppejään. Itseensä tyytyväisenä Karla myhäili sille, että viidestä yrityksestä vain kaksi oli päättynyt pitkäkorvan pakoon. Muut riippuivat kurjina koivistaan todisteena ampujan taidoista.


Ratsua Karlalla ei ollut mukana: se vain kuitenkin säikäyttäisi maalin pakosalle huonosti ajoitetuilla pärskäisyillään tai lehvistöä kahisuttamalla. Taivalta takaisin Vecnoon ei kuitenkaan ollut kuin korkeintaan kuutisen kilometriä, joten eipä hevoselle ollut tarvettakaan. 


Hyräilyn tahdittamana Karla asteli pirtsakoin askelin pitkin tuttua riistapolkua. Näin matalalla puut olivat vielä suuria ja synkkiä, ja niin kauan kuin ne pienenivät ja kituuntuivat, tiesi nuori olevansa oikeassa suunnassa. Hänen kotinsa oli sopivassa risteyskohdassa: aivan ylängön alareunalla, josta oli lyhyt matka metsämaille, solan välisen aron vierellä, pohjoisten vuorten suojatessa pahimmilta sääilmiöiltä joita Itä-Siperian Meri joskus heille asti puhalsi. Lähellä kaikkea mutta silti ei missään. 


Matkaa oli taittunut muutama kilometri, kun Karla pysähtyi. Hän jähmettyi paikalleen, refleksinomaisesti kyykistyi lohkareen taa, terästi kaikki aistinsa. Oliko se vain kuvitelmaa, vai kuuluiko jostain puhetta?

Ei se ollut. Äänessä oli selkeästi mies, toinenkin. Sävy oli kiihkeä ja aavistuksen kärttyinen, sanoista ei saanut selvää tuulen humistessa mutta vaikutti siltä kuin käynnissä olisi jonkinlainen selitys, joka oli toistettu jo niin moneen kertaan ettei sitä pystynyt enää uusimaa ilman huokaisuja ja äkäisiä murahduksia.

Pärskähdys, aluskasvillisuus kahisi. Ahaa, heillä oli hevosia. Jostakin syystä Karla ei silti ollut varma, että kulkijat olivat Vecnosta, vaikka äänenkulusta päätellen samaan suuntaan olivatkin matkalla. Teini syöksähti seuraavan lohkareen taa, sen jälkeen ikivanhan kuusen runkoon kiinni. Hän vilkaisi nopeasti, henkäisi ja vetäytyi takaisin havupuun suojelukseen.

D’yaakup.


Pitkistä viiksistä ja hiustupsusta ei voinut erehtyä. Karlan päässä risteili sata ja yksi laskutoimitusta samaan aikaan: oli tuo pahanmaineinen mies mistä tahansa syystä liikkeellä, niin hyvää se ei takuuvarmasti tiennyt. Miksi muuten hänellä olisi joukko karpaaseja mukanaan? Karla syöksähti kauemmas piiloon, siitä seuraavan rungon taa, siitä vielä seuraavan, kunnes oli varma turvallisesta välimatkasta. Sitten hän pisti juoksuksi nahkatossut vinkuen: kotiin olisi ehdittävä ennen kuin olisi myöhäistä.


***

Kun Vecnon pihaa ympäröivät hirsivallit ilmestyivät viimein D’Yaakupin silmien eteen, rumensi näkymää vastaanottokomitea. Uhmakkaana Efim istui Gepardin selässä toinen käsi miekalla, vierellään aivan yhtä ylevänä Alik ruunikon Lyobek-orhin kannateltavana. Vasemmalla puolella ratsailla istuva mies sai vierailijan kasvot vääristymään epäreiluudesta, katkeruudesta,vihastakin: Anisim, mokoma petturi, oli aikanaan vannonut uskollisuuttaan Igzibin kylälle. Lurjus. 


“Saavun rauhassa” D’Yaakup julisti nostaen vakuutena tyhjät kätensä ilmaan. “Tulin vain hakemaan omani pois.”


Se oli arvattavissa, totta kai. Sen perusteella mitä saapuneet olivat päälliköstään puhuneet, ei häneltä noin vain viety mitään — ei edes “vastahakoisia, resuisia ö-luokan kyläläisiä” kuten Anisim oli itseironisesti heitä kuvaillut. Tietenkin mies oli tullut noutamaan heitä takaisin. Tai niin hän ainakin kuvitteli.


“Vai niin,” Efim totesi ykskantaan ilmekään värähtämättä. “Haluaako joku teistä palata?” hän kysyi olkansa yli rehvakkaan avoimien porttien takana seisovalle pienelle joukolle. Hiiskaustakaan ei kuulunut.

“Asian laita taitaa olla, että lähdet takaisin samalla miesluvulla kuin saavuitkin.”


D’Yaakupin luihut kasvot kiristyivät hienoisesti. 

“Tämä ei ole tahdonalainen asia. Sinulla on mahdollisuutesi antaa ryöstämästi takaisin vielä ilman seuraamuksia, mutta pitkää siimaa en anna.”


“Ryöstämäni? Luvatta voi ottaa vain toisen omistamaa, eikä tietääkseni kenenkään henki kuulu yhdellekään toiselle kuin kantajalle itselleen. Omistatko tuulet tunturissa?”

Efim kallisti päätään melkein jopa kiusoittelevasti. Moni kuvitteli hänen olevan hiljainen ja vetäytyvä, mutta se ei pitänyt paikkaansa. Mies ei vain tuntenut tarvetta avata suutaan ellei sille ollut oikeaa syytä, ja nyt toden totta oli. 

Ilmassa väreilevää jännitettä olisi voinut kosketella paljain käsin: tuntui kuin väärään aikaan vedetty hengitys olisi voinut laukaista pommin. D’Yaakupin ote pienen jakuttihevosen ohjista kiristyi, ja hetken aikaa miehen katseessa oli löydettävissä halu pistää miekalla edessään ärsyttävästi virnuileva pörrötukka kylmäksi. Kylänpäälliköstä näki kuinka hän ensin laski kymmeneen pitääkseen petollisen tyynen pintansa, jonka jälkeen hän muotoili sanansa niin ilkeästi tihkuviksi ettei porttien takana kyhjöttävä puolikuuro babushkakaan olisi voinut olla sitä huomaamatta.



“Kenties omistankin. Miten on, luovutatko väkeni takaisin? Tämä on viimeinen kaunis pyyntöni, seuraavaksi käsken.”


“En.”


Hetken näytti siltä kuin D’Yaakup olisi syöksynyt suoraan päälle, mutta näkymättömät voimat — järki, kenties — pitelivät häntä paikallaan. Kasvot punehtuivat ja vääristyivät suuttumuksesta, mulkoilivat ylimielistä sikaa joka niin muikeana katseli viemäänsä omaisuutta takanaan piilotellen. Vaan mieli oli maltettava, vielä. Sormet pääsisivät vielä kuristamaan oikeaa kaulaa, mutta sen hetki ei ollut nyt.


“Itsepähän valintasi teet” D’Yaakup ärähti kääntäessään kavahtavan ratsunsa ympäri. Hän antoi viimeisen katseensa valella pelkoa ja vaaraa ennen kuin pölypilven saattelemana kannusti pienine joukkoineen hevoset ravilla pois. Laukalla he eivät niin jyrkkään, kituiseen alamäkeen uskaltaneet karauttaa. 


Käännytys porteilla oli rauhanomaisuudessaan pelkkää tyyntä myrskyn edellä. Sen tiesivät kaikki kumpaiseltakin puolelta.


Öte-Salkyn

Kalterit kolisivat kun keltaiset hampaat iskeytyivät niitä vasten vierailijoiden kävellessä pahaa-aavistamattomina karsinan ohi. Ruunikko ta...