Metsän silmät

"Hei! Odota!"

Verkkaisen iltaratsastuksen tunnelma muuttui kertaheitolla, kun Efim käänsi huutaen Lyobekin ympäri ja painoi täyttä laukkaa takaisin ruohoarolle. Hänen oli ollut tarkoitus tutustua rauhassa uuteen ratsuunsa lämpimässä kesäsäässä yhdessä vaeltaen, kun kaukaisessa puurajassa oli näkynyt varmasti vilaukselta vaaleat, rastatukan kehystämät kasvot. Hetken ajan miehen päässä raksutti, kunnes hän salamana käänsi ratsunsa nyt jo kadonnutta ihmishahmoa kohden: Efim tiesi törmänneensä jälleen kesäpäivänseisauksena tapaamaansa naiseen, eikä hän päästäisi tuota tällä kertaa livistämään ilman vastauksia.

Ruohotupsut lentelivät Efimin pyytäessä oria laukkaamaan kovempaa: kiltti Lyobek, vielä vähän nopeammin! Täysiverinen pidensi askeltaan, mutta silti heidän tavoittaessaan puuston olivat selkeästi he kaksin. Vain pieni pajulintu liversi läheisen kuusen oksalla.

"Tiedän että olet täällä," Efim sanoi ratsastaessaan laskemattoman keskikesän auringon valaisemaan metsään. Lyobek pärskyi pyrähdyksensä jälkimainingeissa, ottaen muutaman steppiaskeleen. Mies satulassa koitti saada hevosen pysymään hetken vaiti ja paikoillaan, jotta kuulisi ympärilleen.
Oksat rapisivat kaukaisuudessa.
"Kuka olet?" hän kysyi, tietäen jo valmiiksi ettei vastausta tulisi — kuten ei tullutkaan. Metsä kätki piilottelijan hämyihinsä, ja vaikka Efim kuinka ratsasti eteenpäin, hän ei nähnyt vihjettäkään mystisestä naisesta. Pikkuhiljaa hän alkoi jo kyseenalaistamaan omaa järkeään: oliko ketään edes olemassa? Ehkä ritarinkannustee oli vain armeliaasti antanut hänen kuvitella itselleen juhlaseuran...

Efim oli jo diagnosoimassa itseään harhaiseksi kun Lyobek pysähtyi kuin seinään. Ori nosti päätään sieraimet lautasen kokoisina, tuijottaen etuoikealle kuin vihikoira. Sulkapäinen ratsastaja kääntyi katsomaan samaan suuntaan, nähden vain ilmavirrassa vienosti huojuvia kuusenhavuja. Silti hän selittämättömästi tiesi katsovansa oikeaan suuntaan: hän luotti ratsunsa vaistoihin. Efim silitti ruunikkoa kaulaa kiitoksena, tuijottaen yhä silmä kovana puiden sekaan. Ketään ei näkynyt, mutta naisen läsnäolon pystyi silti aistimaan: sen tunsi nahoissaan kuinka tuo tuijotti omasta piilostaan takaisin etsiviin, keltaisiin pedonsilmiin. Vain tuuli suhisi puiden latvoissa.

Efimin oli tälläkin kertaa myönnyttävä kohtaloonsa jäädä ilman vastauksia. Hän loi viimeisen, pistävän silmäyksen metsän siimekseen ennen kuin painoi pohkeillaan Lyobekin takaisin käyntiin.
Tämänkin erän tuntematon nainen oli ehkä voittanut, mutta ei koko läheskään ottelua.

Ishtar, näytä kyntesi

Tummanpuhuva tamma korskui ja muljautteli silmiään astellessaan ilta-auringon valaisemalla kinttupolulla. Sen sirot jalat tikkasivat suuntaan jos toiseenkin sen näköisinä etteivät oikein tienneet mihin asettua, ja miten.
"Soo-o" Efim tyynnytteli vierellään pomppivaa tammaa. Karla ratsasti heidän edellään Lyobekilla, jonka toivottiin rauhoittavan herkkäsieluista uutta tulokasta teräshermo-olemuksellaan. Talutettavaa ei kuitenkaan paljoa helpottanut vieraan orin läsnäolo, vaan se tuntui hermostuvan koko ajan enemmän.

Ishtarin pitkä matka oli tulossa päätökseensä: se oli tehnyt muuttoliikkeen  Pietarista kuljetusauton kyydissä taigavyöhykkeelle saakka, ja nyt viimeiset kilometrit Vecnoon sen oli taitettava polkua pitkin. Ishtarilla ei ollut mukanaan muuta kuin päässään oleva naruriimu ja jockeynsä sille mukaan antama aladya, kaiken muun entisen elämänsä se joutui jättämään taakseen. Suurelta laukkatallilta ja tasaisilta hiekkaradoilta on raadollista tulla heitetyksi keskelle erämaata juurakoiden ja kivien sekaan, ilmassa pilvenä parveilevien mäkäräisten syötäväksi, tuntemattomien ihmisten ja hevosten joukkoon. Ishtar oli siis hyvästä syystä peloissaan.

Kun nelikko saapui loputtomalta tuntuneen taivalluksensa päätteeksi Vecnon pihan porteille, hirnui Ishtar pitkään ja kimeästi. Se jäi kippurakorvat ojossa kuuntelemaan kun päärakennuksen takaa kuului vastaus, ja kolmas. Tamma steppasi malttamattomana, arasteli astua sisään hämyisään hirsirakennukseen. Heti kun Efim päästi sen vapaaksi uuteen kotikarsinaansa alkoi armoton pyöriminen ja huutaminen, johon pihalta vastattiin korkeilla hirnahduksilla.
"Kyllä se tuosta asettuu. Jos ei, niin sitten ei," Efim totesi Lyobekin satulaa kantavalle Karlalle. Tyttö ymmärsi isänsä sanat liiankin hyvin: jos Ishtar ei sopeutuisi eikä pärjäisi tulevana talvena, ei se näkisi seuraavaa kesää. Täällä vain vahvimmilla ja sitkeimmillä oli oikeus elää, muuten päätyi hyödyttämään muita ravintona.

Katsoessaan hädissään pyörivää langanlaihaa tammaa Karla ei voinut olla tuntematta sääliä: hän pystyi jo arvaamaan, miten tässä kävisi.