Öte-Salkyn

Kalterit kolisivat kun keltaiset hampaat iskeytyivät niitä vasten vierailijoiden kävellessä pahaa-aavistamattomina karsinan ohi. Ruunikko tamma näytti siltä että voisi tappaa jonkun jos vain pääsisi käsiksi. Luojalle kiitos massiivisista seinistä — ne lie olivat tarkoituksella korkeudessaan. 

Karla kurkisteli karsinoihin nyt huomattavasti varovaisemmin. Dariy, pieni ja vanttera mies jonka vastuulla Vecnon laukkapiste oli ollut jo vuosia, käveli edellä. Milloin hän viittoi oikealle, milloin vasemmalle: "tämä juoksi hyvin mutta SI-nikamiin tuli luutumaa, tällä ei ollut vauhtia, tämä taas voittikin paljon mutta on liian vanha, jalostusarvoa ei ole kun en voi todistaa puhdasrotuiseksi. Ja tämä, tätä älä edes harkitse, se vain puree ja potkii..." 

Koko käytävä oli yksi murheen ja surkeuden galleria. Kaikki hevoset — orit oikealla, tammat vasemmalla — oli syrjäytetty radoilta. Jokainen kaunis, vinttikoiramainen atleetti seisoi kuolemansellissään: jos uutta kotia ei löytynyt kahdessa kuukaudessa radoilta poistumisen jälkeen, oli seuraavana pysäkkinä teurastamo. Piste. Ei hempeilyä eikä sääliä, vain pelkkää raakaa ruplientakomista. Ja näistä kaikista surkeista kohtaloista Karlan täytyisi valita yksi, YKSI, joka pelastaa.

Hän yritti kovettaa itsensä samalle kylmän rationaaliselle linjalle millä ratatallikin eli — ei tunteilua vaan järkeilyä. Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Jopa taaempana arvokkaasti partnerinsa vierellä asteleva Iivari von Hoffrén tunsi pienen piston katsellessaan siroja hevosia, jotka vauhkoista ilmeistään päätellen tiesivät kai itsekin kohtalonsa. Vai olivatko ne kenties aina tällaisia? Ehkä kuolema onkin armahdus...

"Hevosen täytyy olla sellainen että se pärjäisi pohjoisessa, lähinnä luonteeltaan. Loimia kyllä riittää, mutta pitää olla tietty asenne. Ja tammaa toivoivat mieluiten," Karla esitti vaatimuksia. Dariy näytti siltä että hänellä olisi muutakin tekemistä kuin etsiä Siperian talvelle uutta uhria. Hyvän lihan haaskausta. Hän niisti nenäänsä kyllästyneenä ja huitaisi käytävän päätä kohden. 

"Kolmanneksi viimeinen karsina vasemmalta."

Karla kipitti, kurkkasi sitten hampaisiin varautuen karsinaan. Siellä odottikin kaunis vaalea naama joka kääntyi kysyvästi ovea kohden. Toinen korva oli hörössä, toinen varauksellisesti hieman takana. Tamma ei selvästi tiennyt miten suhtautua ihmiseen, mutta se tuntui positiivisen toiveikkaalta. Ehkä oli ruoka-aika? 

"Öte-Salkynin ainoa vika on että se ei tahdo olla muista hevosista erossa. Se juoksi viimeksi 16. päivä, jäi viimeiseksi lähdössään — kuten arvattua. Sillä on uusi suku mistä isäsi varmasti pitää, ja kiltti luonne. Kisatikissäkin vielä, jaksaa varmasti kulkea siis pitkänkin matkan."

Karla ei kysynyt lupaa kun jo avasi karsinan oven rakoselleen ja pujahti sisään. Jokin Salkynin ilmeessä lupasi että se ei kävisi päälle. Mantelinmuotoiset tummat silmät olivat rotuisekseen lempeät, ja kapeareunaiset sieraimet väristen se ojensi kaulaansa tutkiakseen tulijan käsiä. Kun herkkua ei löytynyt, tamma vetäytyi. Ilme oli kuitenkin yhä kirkas — sen luottamusta ei oltu vielä säretty. 

Myöhemmin Karla väitti Dariyn puheen vakuuttaneen valinnasta, mutta tosiasiassa karsinaan astuessaan hän heitti järjellä vesilintua ja teki päätöksen tunteella. Oli vain hyvä sattuma että kimo osui kriteereihin. 

"Tämä, tämä se on!" Karla henkäisi hieman turhan kovaan ääneen. Hevoset luimistivat korviaan ja tyttö itsekin punastui huomattuaan viereistä karsinaa hiljaa putsanneen työntekijän paheksuvan katseen: Karla tajusi vaikuttavansa hemmotellulta hopealusikkalapselta joka ilmoitti oligarkki-isälleen minkä ratsun hänelle voisi seuraavaksi ostaa tästä rikkaiden karkkikaupasta. Mielikuvaa ei helpottanut Iivarin jähmeä kysymys: "Varmasti? Vain yksi on valittava."

"Kyllä minä tiedän mitä kotiin kaivataan, tämä se on," Karla vastasi topakasti. Hän ei pitänyt alentavasta sävystä jolla samettiin kääriytynyt hujoppi häntä aina puhutteli, joten kääntyi mieluummin kohti Dariytä. "En osaa sanoa milloin palaan, mutta jos säästätte suitset, päitset ja jonkun huovan siihen asti niin pärjäämme niillä. Jos voin pyytää niin Öte-Salkynille tekisi varmasti hyvää karaistua olemalla joitakin öitäkin ulkona, jos se vain mahdollista on..."

"Ei ole," Dariy vastasi suorasukaisesti. "Tältä käytävältä yhdellekään ei ole tarhapaikkaa, koska kukaan ei tallia muutamaa kuukautta pidempään kuluta. Öte-Salkynin kohdalla tilanne on toki toinen, se saa pitää karsinan kunnes lähtee matkaasi."

"Senkö pitäisi seisoa kuukausikaupalla tallissa?" Karla kysyi epäuskoisena. Dariy kohautti harteitaan näin meillä tehdään-tyyliin. Karsinoissa nähdyt pyörivät, oireilevat, vihaiset ja sulkeutuneet hevoset kävivät nyt paljon paremmin järkeen. 

"Eikö Öte-Salkyn voisi tehdä poikkeusta? En edes tiedä mihin lähden, minne minä hevosen majoittaisin..."

"Ei. Tonttia ei ole muutenkaan tarpeeksi tälle hevosmäärälle, oikeasti jotain tuottavat juoksijat menevät etusijalle. Eivät nekään aina ehdi olemaan ulkona kolmea tuntia pidempään."

Karla oli neuvoton. Hän ei tiennyt miten voisi raahata hevosta mukanaan, mutta hän ei voinut jättää tammaa seisomaan karsinaan parhaimmillaan yli vuodeksi. Se oli ainoa asia mistä sydän ja aivot olivat tänään samaa mieltä: sydän sanoi ettei se ollut hevosen elämää, ja aivot nyökyttelivät lisäten että siinä vaiheessa koko luuska olisi niin kuihtunut ettei se selviäsi luultavasti edes junamatkasta, puhumattakaan viimeisestä vaelluksesta. Kuin lisätäkseen hetken vaikeutta silmätkin alkoivat puskemaan kyyneliä, kuten aina suurten tunteiden kohdalla Karlalle tuppasi käymään. Nyt tunnecocktailissa oli pettymystä, surua, hippunen pelkoakin.

Tähän saakka hiljaa pysytellyt Ilona avasi suunsa ensimmäisen kerran talliin astumisen jälkeen. Luultavasti kaiken käytävän reunoilta pursuavan hädän järkyttämänä hän ei ollut pukahtanutkaan, minkä tunteen varmasti muuten niin epäsuhtaisen kolmikon kaksi muutakin jäsentä pystyi itsessäänkin tunnistamaan. Hän astui Iivarin viereltä ja katsoi pehmeästi Karlaa. Ilona oli aina ollut niin ystävällinen — matka olisi ollut kamala ilman häntä. 

"Mistä on kyse? En ymmärrä venäjää, mutta näytät niin surkealta" Ilona kysyi sujuvalla englannilla. Karla pureskeli posken sisäpintaa padotakseen värinän pois äänestä ennen vastaustaan. Typerät, typerät tunteet. Huomattavasti tökerömmin hän selitti ongelman, muistaen katsoa välillä syyttävästi Dariytä. Lyhyt mies ei huomannut tai ei tahtonut tehdä niin.

"Kaikella on aina tapana järjestyä" Ilona totesi. Ensin Karlaa ärsytti ympäripyöreä vastaus, mutta kun hän näki millä ilmeellä nainen kääntyi Iivaria kohden, pilkahti ilmassa toivo.

"Kyllähän meidän matkaan mahtuu kolmas hevonen, eikö?" äänenpaino kertoi hiotusta taidosta puhua juuri tälle miehelle. Sillä aikaa kun Iivari koitti muotoilla pätevää syytä kieltäytyä kohteliaasti, ladottiin viimeisetkin porsaanreiät umpeen. "Myyntitallissa on varmasti tilaa muutamaksi viikoksi."

Karla seurasi sivusta lyhyttä keskustelua jonka kieli vaihtui nopeasti englannista latviaksi ja siitä suomeksi. Iivari ei ehtinyt pistämään paljoa väliin kun Ilona jo aloitti uutta taivuttele-uhkaile-lahjo-kierrostaan, ja sävystä päätellen ensimmäisenä mainittu oli alakynnessä. Viimeisten voittavien sanojen sisällöstä Karla ei pystynyt kieltä osaamattomana kertoa mitään, mutta kasvot kertoivat kaiken tarpeellisen. Ilona hymyili ensin tyytyväisenä saadessaan Iivarin poskiin vihdoinkin vähän normaalia väriä — se oli solmiota oikovan maitonaaman tapa punastua —, ennen kuin kääntyi julistamaan lopputuleman.

"Pakkaa varusteet mukaan niin lähdetään etsimään Öte-Salkynille kyytiä asemalle. Herra von Hoffrén tarjoaa avokätisesti kyydin ja majapaikan tallistaan."

Karla olisi voinut halata Ilonaa. 

Mutta muita hevosia hän ei tahtonut edes katsoa taluttaessaan teräksenharmaata tammaa ulos tallista. Korviin kantautui seinien pauke ja surkea karsinanaapurin hirnahdus, johon kuolemantuomiosta pelastunut vastasi hyvästinsä.

Maailmalla tavataan

 "Pidä mielesi avoinna ja sydämesi suurena."

Näillä sanoilla Efim lähetti ainoan lapsensa maailmalle. Nopea halaus, katseiden kohtaaminen, ja sitten tyttö jo istuikin ahkiossa kotipihan jäädessä kauas taakse. Hän ei kääntynyt katsomaan pelätessään murtuvan silkasta koti-ikävästä. Lähtöaamu oli koittanut paljon nopeammin kuin olisi uskonut. 

Kun tunteja myöhemmin myös Alik kääntyi poroineen takaisin ja jätti Karlan latvialaisen seurueensa kanssa Nizinan surkealle asemalle, oli kyyneleet lähellä. Niitä tulisi luultavasti vierimään tällä matkalla vielä paljon, mutta ei tässä nyt heti tarvinnut aloittaa... Ei ainakaan kun Iivari tuntui pelottelevan jäätävällä katseellaan putoamista harkitsevatkaan pisarat takaisin kanaviinsa. Teini käänsi kasvonsa pois: oli vaikea olla seurassa joka vaivaantui hänen vahvoista tunteistaan. Vieraat vedet alkoivat tästä.

Vanha juna kolisteli laiturille. Kimot orit eivät värähtäneetkään, ne olivat tähän kaikkeen jo tottuneet. Toisin oli Karlan laita, joka puristi kapsäkkejä rystyset valkoisina astuessaan kabinettiin pariskunnan perästä. Iivari ja Ilona näyttivät tietävän mitä tekivät. Karla koitti matkia heitä parhaansa mukaan.

Oli hän Vecnon hevosasioiden nimissä pistäytynyt joskus Pietarin ratatallilla, ylittänyt Norjanmeren käydessään isänsä kanssa Hankalan linnan vieraana hevoskaupoilla, ollut vähän siellä sun täällä esittämässä Vecnon hevosia. 

Mutta tämä oli jotain aivan uutta. 

Tämä oli Karlan ikioma seikkailu, jonka kulusta hän päättäisi itse. Ajatuksena se oli samaan aikaan sekä kutkuttava että kammottava.

Aiothan myös palata?

 Gyzma pärskähti niin että räkä roiskui. Karla pyyhki kasvoille lentänyttä hevonlimaa hihaan, mutta hymyili loppujen lopuksi kuitenkin.

“Minä sinulle niin avaudun ja tässä kiitos” hän tokaisi. Gyzmaa ei kiinnostanut, se jatkoi heinien puputtamista aivan kuin viereisen pilttuun Bahira voisi ne silkalla nälkäisellä katseella taikoa omaan suuhunsa. Nälkäkurki hörisi toiveikkaana naapuriaan harjaavalle tytölle ja kurkki väliseinän yli surullisena. “Ota sinäkin siitä,” Karla sääli ja antoi pienen tukollisen oman hevosensa kaukalosta.

Karla tunsi samaan aikaan suurta rakkautta ja haikeutta kumpaakin tammaa kohtaan — eritoten tietenkin Gyzmaan, mutta myös kuvankauniiseen ruunivoikkoon. Pian heidän tiensä eroaisi. Samalla Karla toteuttaisi yhden suurimmista haaveista: hän lähtee seuraavaksi vuodeksi kiertämään maailmaa, tai ainakin osaa siitä. Suunnitelmat seikkailla Gyzman kanssa kuitenkin kariutuivat siihen tosiasiaan ettei kantavan tamman kanssa ollut pitkälle lähteminen. Entä jos tulisi ongelmia? Ja varmasti Gyzma varsoisi mieluummin kotona, Bahirasta puhumattakaan. 

Tuleva jännitti sekä hyvässä että pahassa. Karla ei ollut koskaan ollut kovin pitkään poissa kotoa, ei ikinä ainakaan yksin. Nyt hän kulkisi Latviaan Dzelzainin vieraiden kanssa ja — niin, mitä sitten? Minne hän siitä jatkaisi? Mitään selvää suunnitelmaa ei ollut. Kohtalo johdatelkoot.

“Vieläkö sinä sitä hevosta puunaat? Tule auttamaan!” Alik mumisi hervottoman vuotakasan uumenista. Karla tiputti säämiskän ja pujotteli narujen alta ottamaan osansa ukon kantamuksista. Kylläpä ne painoivat.

“Mihin nämä viedään?”

“Talolle kursittavaksi, hevoset tarvitsevat vällyjä.”

Matka tallista kuistille oli harvoin yhtä pitkä kuin arvaillessa vuoren takaa missä kapea polku oikein kulki. Karla hukkasi askeleensa ja humpsahti paksuun hankeen polvilleen. 

“Ai tura! Ei tästä tule mitään” hän valitti ja keräili kantamuksia takaisin huojuvaan torniin.

“Höpölöpö, muutama kymmenen metriä enää.”

Karla huokaisi ja jatkoi taapertamista. Porstuassa hän luovutti ja rumpsautti koko kuorman lattialle Alikia matkien. Siitä matka kääntyi suitsait takaisin talliin, mikä sai apua pyytäneen vanhuksen tuskastumaan. 

“Taasko sinä menet, olisi nämä tupaan asti vietävä…”

“En näe hevosia kohta vuoteen, joten enköhän ihan oikeutetusti voi niistä nauttia vielä viimeiset hetket.”

“Kyllä se Gyzma täällä sinua odottaa, ja mistäs sitä tietää miten tykästyt matkaratsuusi.”

“Mihin?”

“Et kai sinä aio jalkapatikassa selvitä? Vieraillakin on ratsut mukana, kuvittele, tuollaiset höttöisät etelän pehmot osasivat tänne asti...”

“Mutta etkös sinä luvannut ajeluttaa minut ahkiossa junalle saakka? Ajoitte tokankin alangolle sitä varten.”

“En minä menomatkasta puhunutkaan, vaan paluusta. Ei kukaan osaa silloin sinua asemalta hakea, pitäähän sinun jotenkin päästä kantamuksinesi tänne takaisin.”

Karla tunsi olonsa tyhmäksi. Hän ei ollut ajatellut lainkaan milloin — ja miten — palaisi vaan höyrysi vain seikkailunsa alkamisesta. Oli ollut helppoa puhua itsensä Ilonan ja Iivarin siivellä Latviaan, josta suureen maailmaan suuntaminen oli huomattavasti helpompaa kuin täältä ei-mistään. Hän tarttuisi kaikkiin tilaisuuksiin, tekisi ruokapalkalla töitä, kiertäisi ihmisten mukana, näkisi uusia paikkoja ja kulttuureja. Pieneen mieleenkään ei ollut juolahtanut kuinka kotiin pääsisi. Vaikka Karla muistaisikin jäädä oikealla pysäkillä pois junasta, hänen pitäisi vielä siitä löytää tiensä oikeaan suuntaan ja kulkea useamman peninkulman tietön matka. Alik oli siinä oikeassa, ettei sellaista matkaa ainakaan huonossa kelissä leiritarpeitta kukaan hullu lähtenyt ilman ratsua tai poroa taivaltamaan… 

“Mistä minä juhdan itselleni taion? Ratsusta puhumattakaan,” Karla kysyi lannistuneena. Tähänkö se hänen matkansa päättyi, ennen alkamistaan.

“Häh, eikö isäsi ole puhunut sinulle? Teidän kommunikaationne on kyllä omaa luokkaansa…” Alik ihmetteli ja niiskaisi valuvaa nenää. “Kun vaihdatte junan Pietarissa, käyt Vecnon ratatallissa katsomassa sopivan hevosen valmiiksi ja tuot sitten myöhemmin mukanasi tänne. Sieltä on aina kauden päätteeksi huonoja juoksijoita lähdössä koiranruoaksi ja ruohonleikkureiksi, valitset niistä jonkun erälle sopivan. Ei mitään Ishtarin kaksoisolentoa siis, kiitos…”

Karla kohotti kulmiaan. Olipa suunnitelma! Eikä hänelle oltu hiiskuttu sanaakaan — siihen alkoi oikeastaan ikävästi jo tottumaan, tietojen pihtaamiseen.

“Pitääkö minun siis raahata sitä hevosta mukanani?”

“Ei, voit myös jättää sen Pietariin ja ottaa palatessasi mukaan.”

“Ja saan valita millaisen vain?”

“Tamma olisi paras, oreja täällä on kohta liikaa. Sellainen mikä pärjäisi ja olisi hyväpäinen. Kyllä sinä löydät oikean.”

Karla oli samaan aikaan sekä kiitollinen että hieman tuohtunut. Oli hyvä että joku oli suunnitellut näin pitkälle vaikkei matkantekijä sitä itse ollut osannut ajatella, mutta voisipa kaikesta sopia yhdessä… Miksi isän piti olla niin vaikea? Yhtenä hetkenä hän oli ymmärtäväinen ja myötämielinen, kunnes seuraavaksi Karla oli kurissa ja nuhteessa miettimässä miksi edes yrittää tulla toimeen. 

Perhe on pahin. Onneksi siitäkin kohta pääsee tauolle.

Alik sai jäädä aloittamaan vuotataistoansa yksin, sillä nyt jos koskaan Karla kaipasi hetkensä Gyzman kanssa. Hän palaisi talolle auttamaan kun on ensin saanut halata tarpeeksi pitkään tulipunaista, silkkikarvaista ystäväänsä. 

Verhon takaa

 Osa Iivarin ja Ilonan matkakertomusta

Iivari tunsi olonsa hyvin harvoin typeräksi, eivätkä ne kerrat olleet koskaan päättyneet erityisen onnellisesti. Siksi hän oli tietyllä osin varautunut ottaessaan Karlalta vastaan kulhon, jonka sisältö näytti olevan jotain vihreän teen ja sappinesteen väliltä.

"Juo siitä nopealla huikalla."

Iivari pyöräytti astiaa käsissään ja nuuhkaisi sitä nyrpistellen. Hyh miten kitkerä katku. Hän tunsi kuinka täyteen ahdatun kodan jok'ikinen silmäpari tuijotti, jopa Efim, vaikkei hänen katsettaan voinutkaan paikallistaa kasvoja peittävän jouhiverhon alta. Hän löi taustameluksi suurta rumpua tasaisen kuudesosanuotin tahtiin.

"Nytkö?"

"Da."

Karla nyökkäsi kippoa kohden ja kohotti käsiään kuin nostaakseen näkymättömän astian huulilleen. Iivari vilkaisi vierellä istuvaa Ilonaa. Jos hän nauraisi puolikkaankaan hymyrypyn verran... Mutta nainen otti tilaisuuden huomattavasti juhlavammalla arvokkuudella kuin skeptisenä pälyilevä kumppaninsa, joka empi yhä höyryävän juoman kanssa. Hänen uskoaan oli horjutettu, venytetty ja muokattu suuntaan jos toiseenkin, mutta jostain syystä tämän yhteisön tarjoamaan maailmaan mielikuvitus ei yltänyt. Tngrit, luonnonhenget ja avustajat... Yhtä hyvin olisi voinut väittää tonttujen ja enkeleiden olevan totista totta. Yhtä vähän Iivari olisi uskonut.

Ja miksi kotaan oli pitänyt tunkea väkeä kissan kummin kaimoja myöten? Eikö tällaiset tilaisuudet olleet yleensä yksityisiä? Miksei kukaan sanonut sanaakaan, miksi kaikki vain tuijottivat? Ilona vihjasi vaivihkaisella katseella astiaa kohden: hörppää nyt. Rumpu täytti hiljaisuutta.

No, kerrankos sitä täällä ollaan. Iivari vältteli visusti katsekontaktia kenenkään kanssa nostaessaan astian suulleen ja kumosi liemen ennen kuin ehti katumaan. Ainakaan tee (?) ei ollutkaan niin pahaa mitä olisi voinut luulla.

"Eijei, älä juo kaikkea, siinä oli muillekin!" Karla parkaisi ja nykäisi kipon luisevista kourista ennen kuin pohjatkin katoaisivat. Joku nauraa röhähti, Iivari mulkaisi savun läpi. Rumpu ei tauonnut. Minuutit kuluivat, joku hyräili, kippo kiersi ringissä sillä vähällä tarjottavalla mitä jäljelle jäi. Efim aloitti hiljaisen laulun.

"Olisi ollut hyvä oppia etiketti etukäteen" kuului vaivihkainen jupina Ilonan suuntaan. "Jos olisin tiennyt että tänne sitä paitsi änkeytyy koko kylä, en..."

"Et mitä?"

"En... ..."

Varjot elivät seinää vasten omaa elämäänsä. Efim oli nostanut temmon kahdeksasosanuottiin, mutta näytti siltä kuin hänen varjonsa olisi jo tanssinut. Kiemurtelivatko shamaanin päähineeseen isketyt sarvet kuin käärmeet, vai kuvitteliko Iivari vain? Vai olivatko ne käärmeitä jotka vain näyttivät sarvilta...

Venäjä oli kielenä kuin hepreaa, mutta epävireinen jollotus kävi nyt oudolla tavalla järkeen. "Де високі гори я вільно лечу, де високі гори я вільно лечу, де високі гори я вільно лечу..." Iivari ei ymmärtänyt sanaakaan siitä kuinka Efim toisti "lentävänsä vapaana siellä missä vuoret olivat korkeita", mutta tuijotti silmiään räpäyttämättä edessään tapahtuvaa performanssia. Miten jouhet ja sulat liikkuivat kaikki kuin yhtenä aaltona: puvun varmasti sadat poronhampaat ja metalliset pienet eläimet kalisivat, kilisivät ja kilkkasivat yhteiseen kakofoniaan. Puukon lailla pistävät silmät tuijottivat jouhien takaa näkymättömistä, mutta niiden katseeseen ei voinut olla vastaamatta. Iivarin koko oleminen oli nyt kiinni tässä hetkessä.

"En..."

Se miten lause loppui jäi legendaksi. Yhä vain kiihtyvän tanssin pyörteissä jouhet väistyivät hetkeksi. Se oli lyhyt silmäys, ohimenevä.

Iivari kaatui suoraan taakse kuin häntä olisi lyöty tikarilla rintaan.

~*~

Missä hän oli?

Mikä hän oli?

...

Pilviä, niin paljon pilviä.

~*~

Porotko ne siellä ölisivät...

Maa keinui kuin he olisivat matkalla Hankalaan, merisairaus pystyi iskemään näinkin kaukana rannikosta.

"Huhuu? Iivari?"

Silmäluomet painoivat kilon kappaleelta, eikä niitä kyllä tarvinnutkaan avata. Sen verran kipeää teki jopa hiilloksen heikko loiste.

"Oliko hyvä matka?"

Ei se ollutkaan poro, vaan Ilona. Kurkkaus siristetyllä silmäkulmalla sen kertoi, ennen kuin luomet painuivat taas kiinni. Mikäs kiire tässä nyt taas oli.

~*~

"Huomenta!"

Iivarista tuntui kuin hän olisi kokenut tämän joskus aiemminkin. Silmät aukesivat varovaisesti tunnustellen, mutta nyt kynttilöistä kajastava valo ei tuntunut neulanpistoilta. Räpsyttely pisti nesteet liikkeelle ja tarkensi kuivan, sumuisan näkymän hämärästä kammarista. Ilona istui lattialla öljyämässä miekkaansa tumpulla ja hymyili miehelle joka yritti istumaan ennen kuin totesi kyynärpäihin nojaamisen olevan tarpeeksi hyvä. Maailma ei enää pyörinyt.

"Miten olet noin pirteä..." Iivarin kysyi vaisusti ja hieroi otsaansa. Hänellä ei ollut pienintäkään muistikuvaa siitä kuinka oli päässyt takaisin taloon, eikä oikeastaan mistään muustakaan.

"Koska ryystit itse ainoana juomaa puolen ringin edestä," Ilona vastasi ja jätti kohteliaasti lisäämättä loppuun "urpo" vaikka se sinne olisikin sopinut. Hän tihrusti huonossa valossa ja käänteli terää kädessään miettiessään sen teroittamista. "Ainakin pääsit heti vauhtiin."

Iivari hautasi kasvot käsiinsä ja puhalsi, hän ei tahtonut tietää. Joskus muistamattomuus oli hyve.

Sitten niitä alkoikin tihkumaan kuin vesipisaroita huonosti kyllästetyn kankaan läpi, muistoja. Iivari puraisi hermostuneena huuleensa käydessään niitä läpi. Hänen kasvot olisivat käyneet kalpeiksi ellei ne olisi jo valmiiksi olleet niin kelmeät, ja pään selvittäminen ravistamalla ei karistanut sekavia kuvia pois vaan sotki vain hiestä klimppiintyneet hiukset kahta kauheammin. Ilona kohotti katseen aseesta.

"Mitä sinä näit?"

Iivari ei halunnut vastata, vaikka tiesiki näkyjen perkaamisen olevan vielä edessä — muutenhan hänen koettelemuksensa olisivat olleet kaikki turhia. Ilona olisi elementissään päästessään tulkitsemaan unikuvia, mutta se hetki ei ollut juuri nyt. "Kerron myöhemmin, nyt tarvitsen vettä", hän kuittasi samalla kun vääntäytyi ylös.

"Pöydällä on astia."

"Enhän nolannut itseäni mitenkään?"

Ilonan kryptinen "et minun nähdäkseni" ei tuonut lohtua.

Kuusenkerkkäseni, tunturihaukkani

 Ilta oli suhteellisen leuto ottaen huomioon napapiirin jäävän kauas etelään, mutta kyynel tuntui silti jäätyvän Karlan poskelle. Hän pyyhkäisi sen rukkaseen, rukkasen Gyzman kaulaan, ja jatkoi ratsastamista. Tuuli humisi korvissa.

Ruunikko pysähtyi vastentahtoisesti kun ratsastaja sitä pidätteli. Mihin Karla oli menossa? Jaa'a. Hän niiskaisi ja sipaisi taas rukkasella kasvoja, vilkaisi olkansa yli. Ehkä pitäisi kääntyä takaisin? Dramaattinen poistuminen ei ollut ollutkaan niin hyvä idea kuin miltä se alkuun vaikutti. Juhlava asu oli kaunis muttei erityisen lämmin, ja kylmä kolkutteli ytimiä. 

Tuntia aiemmin hän oli istunut pitkän pöydän ääressä aivan toisenlaisissa tunnelmissa. Anisim täytti 20 vuotta, ja tarjolla oli kaikkea tuoreesta paistista juurespataan ja kerkkäkakkusista olueen. Heillä harvoin oli syytä juhlaan, joten jokainen tilaisuus otettiin avosylin vastaan — miten muuten sitä kaamoksen yli jaksaisikaan? Aikanaan viikingitkin olivat juhlistaneet ryyppäjäisiä nimeltä júl juuri taktisesti vuoden lyhyimpien päivien aikaan, ei lie sattumaa... Karla huomasi kuinka pullo kyllä kiersi Alikin kädestä näissäkin pidoissa. 

"No Anisim", Alik kysyi iloisen ukon volyymilla, "eikös sinun pitäisi jo tietää mitä elämälläsi teet, aikamies kun olet?"

Anisimia nauratti ja Alik iski häntä kämmenellä selkään. Heidän syntymiensä välillä oli valehtelematta ainakin kuusikymmentä kesää, mutta juhlajuoma tasasi vuodet.  

"Mitä minun pitäisi sitten tehdä?"

"Mistäs minä tiedän! Se on sinun elämäsi, älä kysele, tee."

"Ei minulla ole mitään suunnitelmaa ikinä ollut."

"Aloita vaikka siitä mitä eniten tahdot. Anti tulla!"

Anisim tuumi hetken. Sitten hän kippasi tuoppinsa teatraalisesti tyhjäksi — Alik yllytti vierellä nauraa kätkättäen — ja käänsi katseensa yllättäen Karlaa kohti. Tuo kohotti kulmiaan ja oikoi kauniin, punaisen kankaan helmaa. Babushka oli sen hänelle ommellut, kirjonut tarkkoja linjoja, kyllä jotkut osasi... 

Sekunnit olivat vaivaannuttavia. 

"Eniten minä tahdon Karlan."

Jos äskeinen hetki tuntui hankalalta, tämä se sitten vasta olikin jotain. Karla tunsi punan levievän korvia myöten, muttei sellaisen punan jota mies ehkä toivoi.

"Minä en tahdo sinua."

Alik ei hihitellyt, ja jopa latvialaiset vieraat vaihtoivat katseita vaikka tuskin sanaakaan ymmärsivät. Nyt oli Anisimin vuoro punastua: oli hän suunnitellut mitä tahansa, dialogi ei ollut selvästi kääntynyt toivottuun suuntaan. 

"Mietipä nyt vielä uudest—"

"Mitä miettimistä siinä on?"

Karla tuijotti tuimasti koko pöydän yli. Anisim koitti hymyillä sovittelevasti, mutta ei saanut vastakaikua. Niinpä hän kääntyi Efimin puoleen.

"Sinä lupasit."

"Lupaukset ovat itseään täyttäviä," Arturnov vastasi ärsyttävän tasoittelevaan sävyyn. Se ei silti auttanut siloittelemaan Karlaa, joka näki nyt punaista muuallakin kuin juhlapuvussaan. Hän ponkaisi seisaalleen niin että lautanen kolisi, kädet tiukasti nyrkissä ja silmät tulta leiskuen. Sähkön tuntui suorastaan aistimaan. 

"Mitä sinä lupasit? Isä...?!" ääni oli niin täynnä tukahdutettua raivoa että se pihisi.

"Mahdollisuuksia."

Hetken ajan Karla näytti siltä että hän pinnisteli etsiäkseen mahdollisimman loukkaavaa ja korvia syövyttävää sanaa. Hiljaisuudessa kaikui Anisimin kuiskuttelu Alikin korvaan, humalainen vanhus tirskui. Karla erotti sanan "tytsy".

"Tytsyttele keskenäsi vain!" Karla puhkesi pauhaamaan. Hän oli niin, niin vihainen. Tyrmistynyt, petetty, nolattu, mutta ennen kaikkea vihainen. "Oletteko te oikeasti käyneet minusta kauppaa kuin jostain vaatimesta?! Uskomatonta!" Kyyneleet kihosivat silmäkulmiin melkein yhtä rivakasti kuin raivon puna syveni. Kun Efim puhui, tytär näytti entistä enemmän nurkkaan ahdistetulta sudelta. 

"Käsität aivan väärin, Anisim kysyi ainoastaan lup—"

"Aivan sama, mikä sinä mitään lupia olet antamaan!" Karla keskeytti toistamiseen. "Kyllä minä osaan itsekin päättää! En jaksa tällaista, en jaksa...!" 

Ääni sortui lauseen loppuun. Karla veti täristen henkeä ja kääntyi niin nopeasti kannoillaan että letti oli lyödä vieressä istuneen otsaa. Hän paiskasi perästään oven kiinni kaikella sillä nuoruuden raivolla millä ikinä kykeni ja tuskin näki kyynelten läpi eteensä juostessaan talliin. Hetkeksi matkan kirjaimellisesti katkaisi Ivan, joka epäonnisena jäi tunteiden sokaisemana juosseen Karlan alle eläinsuojan ovella. Parkuva teini ei pahoitellut, ei välittänyt miltä vaikutti, sillä ei hän ymmärtänyt siinä hetkessä mitään muuta kuin polttavan halunsa päästä pois, kauas pois.

 Gyzma ei ehtinyt edes tajuamaan kun satula oli jo isketty sen selkään ja kuolaimet suuhun. Se tanssahteli omistajansa vierellä rapsakkaan pakkasilmaan, ja pian he nelistivät ulos pihasta.

Siinä he nyt sitten olivat, keskellä tunturia, täysikuun loisteessa. Karla oli yhä yhtä petetty, loukattu, mutta myös kylmissään. Tunnekuohuissaan hän ei ollut tajunnut ottaa edes taljaa naulasta ja nyt viimakin jo voimisti pakkasta. Posket ja nenänalus oli jäätynyt itkusta hyhmäiseksi. Karla niiskaisi. Niin paljon kuin hän tahtoikin lähteä, se ei ollut mahdollista — ei siinä hetkessä, ei niissä varusteissa. Katse hapuili rinteiden takaa pilkistäviin kotipihan valoihin: siellä oli lämpö, siellä oli Tatyana, siellä oli oma jousi ja karvaturkis...   

Gyzma kääntyi tyytyväisenä tulosuuntaan, kohti kesken jääneitä iltaheiniä. 

~*~

Karla istui päätalon kuistilla. Porontaljaan kääriytyneenä hän katseli itäisellä taivaalla kumoittavaa kuuta ja kuulosteli yön olemattomia ääniä, ainakin niin kauan kunnes harmonian särki takana narahtava ovi ja tuvan lumelle heittämä valojuova. 

Karla ei periaatteesta sanonut mitään Efimin istuessa hänen viereensä. Kuinka hän oli kehdannut tehdä niin, tehdä naimakauppoja selän takana? Kaikista maailman ihmisistä hänen isänsä! 

"Karla."

Kalastelkoot vain. Keskustelua tästä viimeisenä saisi taiottua.

"Karla, kuusenkerkkäseni."

Karla käänsi katseen pois, mutta epäröi aavistuksen. Isä harvoin puhui niin kauniisti. Toisaalta teko oli ollut sellainen ettei sitä millään määrällä hellittelynimiä voinut koskaan maksaa takaisin. Lyhty lepatti tunturin tuulessa, hetken aikaa liekki tanssi samaa tanssia ilmassa pyörteilevien hiusten kanssa. Sulat Efimin päässä kahisivat vastakkain.

"Ymmärsit väärin, kenties Anisim myös. En minä sinua kenellekään voi luvata, sen saat tehdä aivan itse. Olin kuvittelevinani välillenne jotain. Erehdyin."

Tuhahdus karkasi Karlan huulilta ennen kuin hän ehti sitä estämään. Se oli erehdys, todellakin. Anisim oli ärsyttävä, itseriittoinen, machoileva testosteronihirviö joka kuvitteli kolmen viiksikarvan tekevän hänestä miehen. 

"Tahdon sinulle vain kaikkea hyvää," Efim lisäsi rauhallisesti. Karlaa ärsytti: hän olisi tahtonut riidellä, mutta tiesi kokemuksesta ettei se onnistunut isän kanssa. Hän oli aina viimeiseen asti niin raivostuttavan tyyni, empaattinen, vastaanottava. Kiltti. Myötämielinen...

"Jos tahdot minulle vain hyvää, annat minun lähteä pois."

Sanat lipesivät kuin itsestään. Nyt Karla suuttui itselleenkin: kuinka hän epäonnistui mykkäkoulussakin, äh. Mutta kun kerran sanainen arkku oli rakosallaan, niin miksipä ei antanut sen aueta kokonaan.

"Tahdon nähdä muutakin maailmaa. Olen kyllästynyt näkemään pelkkiä kuusia, tuntureita ja poroja, kyllästynyt näihin samoihin naamoihin. Sinun on helppo puhua, olet asunut Moskovassa ja Pietarissa ja hyvä ettet kuussakin, mutta minä olen aina vain kykkinyt täällä, ensin äidin kanssa, sitten sinun..."

Äänen värinä kaipasi taukoa, Karla loi katseen maahan ja hautautui syvemmälle taljan uumeniin. Häntä nolotti jälleen silmissä polttelevat kyyneleet. Itkupilli! 

"Mistä tiedän miten arvostaa kotia, jos en ole koskaan kaivannut sinne?" 

Yllätykseksi käsi laskeutui Karlan selälle. Efim veti hänet kainaloon. Isä ei ollut koskaan aiemmin antanut edes puolikasta halausta.

"Sitten sinun on varmasti lähdettävä. Mutta tiedä että minne menetkin ja mitä teetkin, mitä ikinä tapahtuukin, täällä on sinulla aina koti odottamassa."

Karla jäi sanattomaksi, mutta hänen katseensa kertoi sitäkin enemmän. Silmät tuikkivat kilpaa taivaan tähtien kanssa. 

"Jos tunturihaukka ei avaa siipiään, se kuihtuu. Minä en tahdo näivettää omaani," Efim lisäsi ja kohotti oman pistävän katseensa taivaalle. Pohjantähti pilkahteli kiristyvän pakkasen merkiksi.

Viimeinen etappi?

Yö tuntui olevan ainut aika kun Ivan saattoi hengittää vapaasti. Vaikka päivät eivät olleet enää nuorelle niin vaikeita ja vihamielisiä, oli tuo edelleen hieman jaloillaan liikkuessaan kyläläisten keskuudessa. Kaikki eivät olleet enää niin vihamielisiä arpikasvoista poikaa kohtaan ja Ivan oli yrittänyt osoittaa olevansa vaaraton jakamalla ylimääräistä saalistaan kylän vanhimpien asukkaiden kanssa. Kuitenkin muutamat kylän asukkaista silti saivat Ivanin pysymään hieman varpaillaan. Varsinkin kylän päämies, Efim, sai Ivanin niskakarvat hieman pystyyn edelleen vaikka poika olikin yrittänyt tehdä kaikkensa jotta olisi saanut voitettua kylän päällikön puolelleen.

Kuitenkaan Ivan ei useinkaan liikkunut valoisaan aikaan, ainakaan jos poika ei tuntenut oloaan kovinkaan varmaksi, sillä ajoittain tuo vakuutti itselleen että poikaa ei haluttaisi Vecnoon. Kerättyään voimiaan menneen kesän ajan, Ivan oli pohtinut matkansa jatkamista. Nuorella ei ollut tarkkaa tietoa siitä, missä Vecnon tilukset tarkalleen ottaen sijaitsivat joten tarkkaa suunnitelmaa ei Ivan voinut tehdä siitä, minnepäin tuon matka jatkuisi. Kulkemisesta tulisi myös hidasta toisen ollessa jalkamiehenä ja joutuessaan tehdä matkaa kävellen sen jälkeen kun tuo päättäisi Vecnosta lähteä.

Nuoren ajatuksena oli ollut lähteä tekemään jonkinlainen lyhyt vaellus ja kokeilemaan miten tuo voisi pärjätä matkallaan kohti tuntematonta. Hiipiessään ulos pienestä asumuksesta jossa poika oli saanut majailla erään vanhan miehen kanssa, tuo luuli nähneensä tumman vilahduksen aidan vierellä. Kuitenkin poika uskotteli itselleen että se olisi vain joku uneton joka olisi ehkä kävelemässä hieman ennen kuin painuisi pehkuihin. Odotettuaan että piha olisi taas hiljainen toinen tarkisti että olisi varmasti pakannut kaikki mitä tuo saattaisi tarvita pitkällä vaelluksella ja antaessaan katseensa kiertää vielä kerran Vecnon pihassa ja kääntäessään katsettaan kohti tallia, poika näki punaisen oranssin loisteen ennen kuin tuo tajusi niiden lähtevän liekeistä.

Tiputettuaan reppunsa sekä jousensa maahan ja käveltyään lähemmäs tallia liekkien tuottama lämpö alkoi lämmittämään toisen kasvoja. Ymmärtäessään mitä oli tapahtumassa, tuo kääntyi kannoillaan ja juoksi muutaman lähimmän talon luokse, hakaten ovia nyrkeillään ja herättäen niin monta ihmistä ennen kuin tuo kääntyi ympäri ja etsi jostain käsiinsä sangon ja kävi täyttämässä sen vedellä. Vaikka liekkien lämpö sai Ivanin miettimään kääntymistä takaisin, tuo juoksi silti lähemmäs liekkejä jotta sai heitettyä vesisankonsa sisällön liekkien juureen ja lähteä hakemaan seuraavaa.

Jokainen kierros jonka teini juoksi lähelle liekkejä sai savun polttamaan keuhkoissa ja mitä korkeammaksi ja voimakkaammaksi liekit kasvoivatkaan, sitä pahemmin ne polttivat pojan kasvoja sekä käsiä. Kuitenkin kerta toisensa jälkeen poika juoksi aivan palavan rakennuksen äärelle, kunnes paluumatkallaan tuo alkoi yskimään niin pahasti että tuon tasapaino petti. Yskiessään keuhkojaan pihalle poika tunsi miten vahvat kädet auttoivat tuon ylös ja taluttivat hieman sivummalle. Vaikka Ivan olisi halunnutkin palata takaisin sammutustöihin heti, poikaa pideltiin aloillaan sen verran että toinen ei enää yskinyt niin pahasti, vaikka palatessaan apuun sammutustöissä savun aiheuttama polte palasikin toisen keuhkoihin melkein samoin tein.

Liekkien talttuessa yö oli vaihtunut aamuun ja pihaa koristivat hiiltyneet rauniot. Istuessaan maassa, mihin tuo oli todennäköisesti yskänpuuskan vavisuttamana kaatunut, poika tajusi että tuolla ei ollut enää tietoa siitä, missä reppu, saati jousi olivat. Antaessaan katseensa kiertää kaaoksesta tyyntyvässä pihassa, Ivan tajusi menettäneen viimeisetkin keinonsa menestyä yksin, eikä pojalla ollut mitään tietoa miten ja milloin tuo saattaisi saada mahdollisuuden pystyä rakentamaan itselleen uuden jousen, saati jonkinlaisen puukon joiden avulla tuo voisi taas hankkia elantonsa. Poika pelkäsi että jos tuo ei saisi nopeastikin hankittua tarvikkeita uuden jousen rakentamiseen, tuo joutuisi takaisin kiertolaiseksi ja silloin varmasti lähestyvä talvi olisi viimeinen jonka poika näkisi.

Tulkoon valkeus

 Kylläpä aurinko väreili. Miksei se paistanut tasaisesti? 

... 

Efim avasi silmänsä. Luomien läpi kajastanut hohka ei lähtenytkään auringosta. Paksu lasi päästi punaista valoa läpi, ja hetkessä pahat aavistukset valtasivat mielen. Sängyn oljet pölisivät kun nukkuja kimposi ikkunalle todistamaan apokalyptista näkyä: Piha oli ilmiliekeissä. 

Ei henkäisyä, ei silmän räpäystäkään, hetken aikaa Efim vain tuijotti eteensä kuin ei suostuisi uskomaan silmiään. Muu talo sen sijaan reagoi: huutoa, juoksuaskeleita, ovien paukkumista. 

"Isä! Isä! Pihalla palaa!" Karan kimeä ääni kantautui ovelta, aivan kuin ikkunalla seisova Efim tarvitsisi selontekoa näkemästään. Se kuitenkin sai hänet takaisin toimintaan, ja kuin napista painaen mies kääntyi ja ryntäsi tyttärensä perästä ulos yövaattesillaan. 

Kuistilla odotti kaaos. Paksu savu peittosi maan, liekit nielivät jo eteläpuolen hirsivallia ja rakennuksia, ne kurottelivat kitaansa lähemmäksi ja lähemmäksi. Ihmiset, koirat, hevoset, kaikki juoksivat sikin sokin toisiinsa törmäillen. Joku oli jo lähtenyt tekemään kaivolta ketjua, osa tamppasi tulta märillä kankailla, loput olivat vain tiellä. Horkka paiskautui vasten kasvoja. Mustaa taivasta vasten parveilevat kipinät olivat väärällä tavalla kauniita.

Efim kohotti katseensa. Tuli kurkotteli jo tallin kurkihirren ylitse.

~*~

Aamuinen näky oli lohduton. Mustuneet hirret savusivat yhä, eikä pihalla ollut enää eteläpäätyä. Valli oli sortunut, eikä viereisistä rakennuksista ollut jäljellä kuin tummia rankoja. Maa oli vuoroin sammutusveden vellittämää, vuoroin karrelle palanutta ja halkeilevaa. Kaikki pinnoista kasvoihin oli noessa. Ilmassa leijui kitkerä käry, jota edes nouseva länsituuli ei saanut työnnettyä pois: siltä ei käynyt suojautuminen edes märillä liinoilla, joilla raunioita penkovat ihmiset itseään suojasivat. 

Karla itki Tatyanan kanssa tuholta ihmeen kaupalla säästyneen päätalon ovella. He olivat auttaneet sammutustöissä ja raivauksessa, ainakin niin kauan kunnes Karlan palaneeksi kattopalkiksi luullut kasa kääntyikin hiiltyneeksi hevosenraadoksi.

Suurin osa eläimistä oli yhä ylängöllä laiduntamassa, mutta ne onnettomat jotka olivat jääneet erinäisistä syistä yöksi talliin… Karla ei tahtonut muistella, kenelle oli toivottanut hyvää yötä sulkiessaan viimeisenä oven. Kuka oli vielä hörähtänyt kerjätessään santsikierroksen apetta? 

Sinänsä he olivat päässeet vähällä. Tuli ei ollut päässyt leviämään pidemmälle pihaan, ja mikäli tallia, pikkuaittaa ja karjasuojaa ei laskettu, olivat kaikki rakennukset säästyneet korkeintaan nokikuorruttuneina. Ihmishenkiä ei menetetty ja kanalakin säästyi. Kaksi hevosta oli karauttanut portista ulos liekkien lyödessä laipioita, ja toivo heräsi kun Karla ymmärsi jättäneensä Gyzman aitaukseen eikä sisälle karsinaan. Ehkä se kirmasi jossain tuolla, kauhuissaan ja väsyneenä, mutta elossa kuitenkin.

Babushka vollotti. Anisim juoksenteli sankojen kanssa varmistelemassa kyteviä pisteitä, Efim haahuili yhä yöpaidassaan sen näköisenä ettei ollut mukana tässä maailmassa muuten kuin pikkurillin verran. Koirat kiertelivät raunioita.

“Olihan Lyobek laiduntamassa?” Tatyana kysyi vaisuna nojaten ystävänsä olkaan.

Hiljaisuus.

Mikä tullakseen tulee

Efim istui pienen hirsituvan kuistilla ja katseli tyyntä Taivasjärveä. Mietteliäästi hän rutisteli hiuksiaan, kuivasi varmasti jo viidettä minuuttia samaa kohtaa litimärällä pyyhkeellä.

Kaikki siinä valoisassa, kauniissa loppukesän illassa oli petollista valhetta. Efim ei kokenut oloaan turvalliseksi. Hänen selkäpiitään oli karminut jo kuukausia, eikä se ottanut laantuakseen. Useat ahdistavat, symboleja vilisevät selkounet valvottivat öisin, päivisin jokainen varjo tuntui kätkevän piiloihinsa jotain rumaa ja valoon sopimatonta. Viimeksi tänään mies oli kohottanut katseensa ylängölle ja ollut näkevinään harmaan hevosen. Sen päässä olevat haarasarvet tippuivat kun ori käänsi katseen ihmiseen, ja hallaharja — Efim pistäisi vaikka päänsä siitä pantiksi — katosi kitkeränä savuna ilmaan tuulenpuuskan mukana. 

Koitti näkyä, hallusinaatiota, tulkita miten tahansa, se ei ikinä päätynyt mihinkään hyvään.

Kuikka ulvoi vastarannalla. Ei sitä tuttua soidinlauluaan, vaan karahtelevan, valittavan huudon.

Se tuki portailla istuvan Efimin mielenmaisemaa täydellisesti.  

Päätöksiä

Ivan oli uuden edessä. Taakse jääneiden, jo elettyjen 13 vuoden aikana poika ei muistanut että kukaan olisi pitänyt tuosta huolta. Karattuaan kolme vuotta aikaisemmin lastenkodista, oli tuo sattuman kaupalla törmännyt Krishjaan ja Dezimiin ja nuo olivat opettaneet Ivanille taitoja selviytyä. Kolmikon oli ollut tarkoitus pitää yhtä mutta tuo lupaus oli rikottu ja nyt Ivan oli aivan yksin.

Ensimmäisinä päivinään poika ei ollut uskaltanut luottaa kehenkään ja vaikka tuo oli ollut miten nälissään, ei poika ollut uskaltanutkaan koskea tuolle tuotuihin ruokiin. Lopulta se tyttö, Karla, oli vakuuttanut pojalle että ruokaa olisi turvallista syödä ja aloitettuaan ei mennytkään montaa hetkeä että se vähäinen määrä ruokaa, jota pojalle oli kehdattu antaa, oli kadonnut. Tuosta hetkestä meni vielä muutama päivä jotta poika tunsi olevansa tarpeeksi vahva noustakseen ylös. Tuo liikkui varjoissa ja seinän vierillä, kyläläisten katseiden ollessa halveksivia ja ehkä jopa hieman pelokkaita.

Ivan ei halunnut kuitenkaan tiennyt mitä hänen tulisi tehdä. Poika ei halunnut olla taakaksi kyläläisille mutta ei myöskään tiennyt olisiko paras vain jatkaa matkaansa ja jos tuo jatkaisi, mihin hän menisi. Ivanilla ei ollut tietoa siitä missä hän oli ja miten kauan, saati millä, tuo pääsisi johonkin pieneen kaupunkiin. Poika oli tehnyt muutamia retkiä hirsi vallien ulkopuolelle ja tuo oli löytänyt tarvikkeita, joilla oli saanut rakennettua itselleen jonkinlaisen jousen sekä muutaman nuolen. Pojan metsästystarvikkeet eivät olleet mitenkään hyvät tai edes ehkä käyttökelpoiset, mutta vuosien aikana tuo oli oppinut pärjäämään kaikenlaisilla välineillä ja tiesi, että haettuaan hieman tuntumaa jousitekeleeseensä, tuon pitäisi pystyä toivottavasti metsästämään sen avulla.

Ivan oli piilottanut varusteensa metsän siimekseen sillä poika ei uskaltanut tuoda niitä mukanaan Vecnoon. Poika käytti päiviä, ehkä jopa viikkoja siihen että tuo oppi metsästämään jousellaan paremmin. Ne vähäiset saaliit, joita poika oli onnistunut metsästämään, tuo kantoi kaiken mukanaan ryysyyntynessä repussaan. Poika ei ollut kuitenkaan mikään metsästäjä joten tuo joutui opettelemaan kaiken itse, sillä tuo ei tiennyt keneltä olisi voinut pyytää apua ja neuvoa. Mitä paremmin poika oppi selviämään omillaan, sitä enemmän tuo alkoi pohtimaan olisiko parempi jättää pieni kylä taakseen, vai voisiko pojan olla kannattavampaa jäädä Vecnoon ja voisiko joku mahdollisesti joskus opettaa tuota selviämään paremmin?

Varas

Joskus kevättalvella 2021

Mä juoksin niin lujaa kuin mä pystyin. Mun koko kroppaan sattui ihan tuhottomasti, ja mä en ajoittain saanut edes hengitettyä tarpeeksi syvään jotta mä olisin voinut juosta vieläkin lujempaa. Se, miten pitkälle mä olin juossut ei ollut mulla tiedossa saati että olisinko mä juossut oikeaan suuntaan. Kiinni jääminen edellisessä kylässä ei todellakaan kuulunut mun suunnitelmiin. Luulin pystyväni karkaamaan joukolta, joka tuli päälleni mutta ne olikin mua viisaampia, ja mä olin saanut turpaani ihan kunnolla. 

Kun mä rämmin metsässä eteenpäin ilman suuntavaistoa mulla ei ollut tietoa siitä että mihin mä päätyisin. Mä olin alueella, jota mä en tuntenut millään tavalla ja mä olin yksin. Krishja ja Dezim olivat hylänneet mut keskellä yötä ja mä en tiennyt miksi. Meidän piti pitää toisistamme huolta mutta selkeästi se ei ollut tapahtunut tässä. Kai ne ajattelivat että mä olin liian heikko selviämään niiden matkassa tai että mä en muuten vain voisi olla avuksi. Toisaalta ensimmäisenä mun pitäisi todellakin löytää jotain syötävää. Mä en tiennyt että montako päivää oli mennyt siitä kun mä olin syönyt viimeksi jotain koska mä en edes tiennyt montako päivää kulunut siitä kun mut oli hylätty johonkin siperialaiseen perämetsään.

Pimeyden piti olla mun ystävä yrittäessäni varastaa ruokaa viimeisimmästä kylästä mutta silti mä olin jäänyt kiinni. Ensin mä olin vain luullut että rahahdukset joita kuului olivat vain tuulen aiheuttamia, mutta lopulta mun kimppuun käytiin jokaisesta mahdollisesta suunnasta ja mä jouduin tappelemaan niin reilusti että mä sekosin suunnissa ja iskuissa. Lopulta mä onnistuin karkaamaan tappelun tiimasta ja sen jälkeen mä vain juoksin. Mun juoksuni loppui vasta kun mä näin edessäni korkean aidan. Mä olin juossut jo puulinjan ohitse ennen kuin mä tajusin asian. Mä peruutin takaisin puuston suojiin ja lähdin seuraamaan sitä piilotellen varjoissa parhaani mukaan. En ollut ajatellut että metsän suojissa olisi vielä asutusta, mutta ilmeisesti mä olin väärässä. 

Löysin paikan, josta mun oli helppo seurata aidan takana tapahtuvaa elämää. Illan hämärtyessä mun suunnitelmani oli valmis (eli siis todellakaan mulla ei ollut minkäänlaista suunnitelmaa) ja mä lähdin liikkeelle. Mä olin riisunut kenkäni yrittäessäni liikkua mahdollisimman hiljaa ja heti vain kun mä totesin että tilaisuus olisi mahdollisimman paras, mä pistin uudelleen juoksuksi ja juoksin suoraan avoimesta portista sisään ja etsin paikan, johon piiloutua. Pimeyden laskeutumisen odottaminen oli todella vaikeaa vaikka samalla liikkumattomuus helpotti mun ruumistani vallanneita kipuja.

Täydellisen pimeyden laskeuduttua odotin vielä jonkin aikaa ennen kuin mä uskalsin lähteä liikkeelle. Pienet, pinnalliset henkäykset eivät sattuneet ihan niin paljoa kuin mitä pidemmät ja syvemmät hengenvedot sattuivat, mutta jouduin silti olemaan varovainen kaiken suhteen sillä en halunnut paljastaa asukkaille että heidän joukossaan oli tunkeilija. Pimeys sekä erinäiset rakennukset tarjosivat tarpeeksi suojaa jotta saatoin hiippailla niiden seinustoilla ilman että pelkäisin paljastuvani soihtujen loisteessa. Ajoittain jouduin kuitenkin pysähtymään ja kuuntelemaan ympärilläni kuuluvia ääniä.

Yritin saada hämärässä selkoa siitä, mitkä rakennuksista olisivat asuinrakennuksia ja mitkä saattaisivat olla tyhjillään. Vaikka pimeys ei helpottanut tutkimustani, sain silti nopeasti selville mikä rakennuksista oli todennäköisesti kyläpäällikön asumus ja tiesin kiertää sen kaukaa. Palasin samaa reittiä kuin mistä olin saapunutkin nykyiselle tarkkailu paikalleni. Lopulta tulin hieman pienemmän rakennuksen kulmalle ja pysähdyin kuuntelemaan hiljaisuutta ympärilläni. Varmistuttuani siitä etten aiheuttaisi varjoa pihaa valaisevien soihtujen loisteessa, kiersin niin läheltä rakennuksen seinää kuin oli mahdollista, kunnes tulin sen ovelle.

Näin kaukana sivistyksestä kukaan ei lukinnut rakennusten ovia kunnolla ja olin kuullut miten hämärän laskeutuessa portti oli suljettu. Tämä oli varmistanut minulle ajatuksen siitä että kyläläiset tunsivat olevansa turvassa suljetun portin takana ja että tällaisessa omanlaisessa lintukodossa ei voisi tapahtua mitään pahaa. Salpa aukesi äänettä ja silmänräpäyksessä olin sisällä rakennuksessa. Pidätin hengitystäni kuunnellessani kuulisinko talon asukkaan hengityksen tuon nukkuessa tai jotain muita ääniä, joka kertoisi minulle, että talossa asuttaisiin. Kuitenkaan en kuullut mitään, joten uskalsin lähteä liikkeelle. Hiivin edelleen hyvin varovaisesti eteenpäin kunnes löysin keittonurkkauksen. Pienen etsinnän jälkeen löysin muutaman leipäpalan sekä hieman kuivalihaa. Epäröimättä hetkeäkään sujautin ruokatarvikkeet reppuuni ja lähdin hiippailemaan ulos talosta. Olin juuri kääntymässä kulmalta kohti syvempää pimeyttä, kun tunsin miten minusta tartuttiin kiinni ja ennen kuin ehdin tehdä tai sanoa mitään, olin jo maassa.

Vaikka minua ei paiskattu edes lujaa maahan, keuhkoni tyhjenivät silti osin pahoinpidellyn ruumiini tömähtäessä kohmeiseen maahan. Haukkoessani henkeä, näin miten melkein suoraan yläpuolellani seisoi puna hiuksinen mies ja vaikka pimeys vaikeuttikin näkemistä, silmiini nousseen veden lisäksi, saatoin nähdä miten vihan lieskat vilahtivat miehen katseessa.

“Отец!” tytön unen painama ääni kuului jostain kauempaa. Taklaajani kädessä ollut miekka laskeutui hieman, mutta tiesin silti että minun pitäisi pelata korttini oikein jotta saattaisin selvitä tästä tilanteesta vähemmillä naarmuilla. 
“Älkää satuttako! En minä mitään pahaa ollut tekemässä. En ole syönyt päiviin joten en minä muuta meinannut kuin vähän ruokaa varastaa” pihisin ilman palatessa keuhkoihini ja puhumisen tullessa mahdolliseksi. Puna hiuksisen ilme leppyi ehkä millimetrin ja tuo otti muutaman askeleen taaksepäin. Nousin kyynärpäideni varaan jotta näkisin mitä olisi tapahtumassa, vaikka en uskaltanutkaan nousta ylös.

Ilmeisesti se tyttö, joka oli aiemmin huutanut, oli nyt saavuttanut taklaajani ja vaikka en kuullut mitä tuo sanoi, saatoin nähdä miten hän kuiskaili jotain. En tiennyt mitä minulle olisi tapahtumassa ja tytön lähtiessä askeltamaan luokseni, tarjoten lopulta kättään auttaakseen minut ylös, en tiennyt uskaltaisinko tarttua tarjoukseen. Pohdittuani asiaa muutaman hetken päätin että minulla ei olisi enää mitään menetettävää ja annoin auttaa itseni ylös. En voinut olla älähtämättä kivun aaltoillessani ruumiini lävitse, mutta lopulta minua lähdettiin taluttamaan johonkin. Ei minulla ollut mitään tietoa siitä tulisinko selviämään kylästä ikinä hengissä tai kaipaisiko kukaan minua jos jäisin tälle tielleni. Enää täytyisi vain toivoa parasta ja pelätä pahinta sekä yrittää pitää paras nöyryyspeli päällä, jos se auttaisi minua selviämään.

Päästessämme perille kylän laidalla olevaan taloon, minut istutettiin penkille. Lopulta se sama tyttö palasi mukanaan riepu ja vesikulho, jonka avulla tuo alkoi puhdistamaan kuivunutta verta kasvoiltani. En jaksanut välittää siitä että olin jäänyt kiinni jo toisen kerran ja että tällä kertaa todennäköisesti myös työ, joka edellisessä kylässä oltiin aloitettu, saatettaisiin loppuun. Pääni roikkui siten että sain lepuutettua leukaani rintaani vasten ja rukoilin mielessäni hiljaisesti että loppuni ei koittaisi vielä vaikka kohtalon pakoileminen ei näyttänytkään kovinkaan todennäköiseltä. Huolehtijani oli siirtynyt puhdistamaan käsissäni ja käsivarsissani olevia haavoja ja en uskaltanut edes katsoa toisen päälle. Olisin varmasti jo tarpeeksi syvässä liemessä muutenkin joten ehkä olisi paras vain olla kaivamatta kuoppaansa enään yhtään syvemmäksi.

”Mikä sinun nimesi on?” tyttö kysyi melkein kuiskaten. 
”Иван (ivan)” vastasin kuiskaamalla yhtä hiljaisesti, antaen pääni olla edelleen painuneena ja katseeni suunnattuna maahan. 

Tämä ei ollut tässä

 Efim katseli pieniä kaukaisia hahmoja puunrajassa. Hän itse seisoi portilla pienaan nojaillen, mietteliäänä. Nuo etäiset pisteet olivat Alik ja Anisim Iivari välissään — viimeisenä mainittu oli päättänyt aloittaa kotimatkansa ehtiäkseen jouluksi takaisin Saulkrastiin. Ajoitus oli sinällänsä mainio, sillä Efimin ostama uusi työhevonen täytyisi muutenkin noutaa asemalta. Siellä tammareppana oli jo useamman päivän viipynyt “odotustilassa”, suoraan sanottuna siis vetoisessa ja hämärässä hökkelissä aivan kolistelevien junien vierellä. Aiemmin ostohevoset oli viety Igzibiin odottamaan, mutta ymmärrettävistä syistä Vecnolaiset väistivät kyseisen kylän nykyisin kaukaa kuin suutarimiinan. 

Aluksi Efim oli kylläkin koittanut puhua Iivaria jäämään vielä toviksi, mutta von Hoffrén oli pitänyt tiukasti kiinni suunnitelmastaan ja livisti suorastaan kyseenalaisen nopeasti matkaan. Varmasti ei tietenkään voinut tietää, mutta tuntui siltä kuin jotakin olisi sattunut, ja koska Efimin aavistukset osuivat yleensä oikeaan, katseli hän nyt hieman pahaa enteillen kolmikon katoamista kaamossinen uumeniin. Edellisyön unessa musta pässi oli puskenut Efimin kumoon ja survonut kierresarvillaan rummun puhki. Sen päässä oli palanut lyhyt kynttilä, mikä monissa yhteyksissä kuvasi älyä, valaistumista ja itsetietoisuutta. Kuuma vaha valui kuitenkin pitkin villaa ja nysä oli palanut lähes loppuun. Symboliikkaa vilissyt uni oli saanut Efimin miettimään, mihin oli oikeasti sotkeutunutkaan Iivari von Hoffrénia auttaessaan. 

Hänen oli vain luotettava siihen, että latvialaismies (vai ruotsalainenko hän oli? Suomalainen? Sitä sai miettiä) palaisi takaisin mikäli tarvitsisi lisää apua. Tosin niin varma taidoistaan kuin Efim olikin, ei hän uskaisi luvata enää mitään.

Eläimellistä inhimillisyyttä

 Dzelzainin tontin rauta-aitojen sisäpuolella kaikki olivat jo oppineet ekstravarovaisuuteen aina sisäisen tutkan piipittäessä von Hoffrénin lähestyvän. Täällä tunturien kupeessa ei moista ylimääräistä kykyä kuitenkaan kukaan valitettavasti omannut, mikä koitui Karla Efimintyttären kohtaloksi.

“Alas satulasta!” ei aiheuttanut ensi alkuun muuta reaktiota kuin Gyzman (vaivalloisen) pysäyttämisen ja kulmakarvojen kohoamisen karvahatun alla. Karla ei ymmärtänyt miksi hänen täytyisi jalkautua, eikä myöskään miksi heidän vieraansa harppoi hangessa niin suivaantuneen näköisenä että lumenkin olisi voinut uskoa lakoavan hänen tieltään. Vasta kun rukkanen tarttui Gyzman ohjaan ja nuori ratsastaja kohtasi katseista kylmäävimmän, tajusi tuo reppana tehdä työtä käskettyä. Saapikkaat hörppäsivät päällisistä huolimatta aimon annoksen nietosta tytön loikatessa ketterästi alas.

“Täällä te kakarat ratsastatte kuin apinat sirkusponeilla. En ihmettele lainkaan miksi hevoset ovat kaikki niin vauhkoja,” Iivari saarnasi erittäin hyvänä vauhkon esimerkkinä teutovan pikkutamman ohjissa. Gyzma pyöri kuin paikallinen lumimyrsky, sen pieneen pirtaan ei sopinut täysin vieraan miehen tiukka ote. 

Ruunikko kavahteli, Karla pakitti pois alta. Arvostelu kismitti häntä, mutta kehtaisiko sitä vieraille inttää vastaan…

“Tuolla tavalla kun vielä riuhdot, saisi isäsi ottaa ratsuraasun sinulta pois.”

Okei, kyllä tässä sai jo antaa takaisin jos leikilläänkään kukaan puhui Gyzman pois ottamisesta. Tamma oli luvattu Karlalle, ja Karlan se myös oli. Kehtasikin mokoma kävelevä lakana tulla moittimaan ja uhkailemaan tietämättä taustoista yhtään mitään!

“Anteeksi nyt vain, mutta ei Gyzma ole mikään raasu, enkä minä sitä suusta riuhdo!”

Iivarin katse koveni hetkeksi. Väitettiinkö hänelle vastaan? Ennenkuulumatonta. Vastausta ei Karlalle uhrattu, mutta tiukka tuhahdus kertoikin enemmän kuin yksikään hienoisen murretulla englannilla jaettu sana. Karla laittoi vastalauseena kädet puuskaan ja heitti aivan yhtä merkityksellisen silmäyksen takaisin. Tuuli pörrötti hänen lakkiaan.

“Herra on sitten hyvä ja näyttää kuinka ratsastetaan, jos on kerta niin varma itsestään.”

Karlan heitto oli kenties tarkoitettu näsäilynä, mutta hän ei tiennytkään keskustelevansa tämän ylängön itseriittoisimman miehen kanssa. Viitan hulmauksessa Iivari oli noussut Gyzman kivikovaan puusatulaan, josta tuo loi alentavan katseen julkeudesta tyrmistyneelle hevosenomistajalle. Ratsu näytti pieneltä uuden ratsastajan alla, eikä se vaikuttanut tyytyväiseltä muutokseen. 

“Näytän toki” Iivari ehti sanomaan tanssivan ahalteken selästä, ennen kuin se varoittamatta ampaisi kuin luoti laukalle. Karla katsoi sanattomaksi jääneenä kuinka hänen pikkupippurinsa kiidätti kyytiläisensä pihan avoimista porteista ulos.

~*~

Tähän Iivari ei ollut varautunut. Kaikki muut skenaariot hänen päässään olivat käyneet, mutta ei ollut tullut mieleenkään ettäkö pieni ruunikko hirttäisi kaasun täysin pohjaan ja rynnistäisi päättömässä nelistyksessä ulos hirsiporteista. Jarrusta ei ollut puhettakaan, ja jos Iivari olisi ollut uskon miehiä, olisi tässä ollut hyvä hetki tehdä ristinmerkkiä kun Gyzma vyöryi täyttä laukkaa alas Vecnon rinteen kapeaa kinttupolkua.

Vaadittiin vajaa virsta ennen kuin täysiverisen jalkojen iskunopeus lähti laskemaan. Hiljaa himmaten vauhti hiipui käsien puristellessa ohjia — hengitä sisään, hengitä ulos, ollaan ihan rauhassa nyt vain. Lopulta valssitahti muuttui raviksi ja ravi käynnin kautta pysähdykseksi. Gyzman puuskutus kaikui hiljaisessa kuusikossa, ja höyryä nousi koko ruudintäytteisen kehon alalta kohti kirkastuvaa tähtitaivasta. Pakkanen oli kiristymässä ja talven lyhyt iltapäivä päättymässä, ympäröivät rungot erottuivat vain vaivoin tummina hahmoina. Valonlähteenä tulisi pian olemaan pelkkä kalpea kuunsirppi. Hevosethan löysivät aina kotiinsa, pimeälläkin, eikö vain? Iivari silitti pysähtymisen kiitoksena kapeaa kaulaa, vaikkei häntä pahemmin hevosta tehnytkään mieli juuri nyt ylistää. Metsä oli pimeä ja painostava heidän ympärillään.

Kyllä oli tamma sopan kehitellyt. Mutrusuinen ratsukko kääntyi omien jälkiensä perään, joita ei pian laihassa kuunvalossa nähnyt kuin siristämällä ja hyvällä mielikuvituksella. Gyzma alkoi tärisemään läpimärkänä, mutta steppaamaan ja kavahtelemaan se kykenisi varmasti vielä haudastakin — sinne se tällä menolla pian ilman lämpöä päätyisikin. Tarkalleen ottaen päätepysäkkinä kyllä olisi kait Vecnon tallin makaaberi muistoseinä… Siellä taisi olla ruuhkaa näin talvisaikaan.

Gyzma pysähtyi. Hetken aikaa tuo ikiliikkuja oli paikoillaan kuin patsas, pää pystyssä ja pienet, terävät korvat hörössä kuin magneetti olisi niitä vetänyt. Syke tuntui jähmeäksi jäätyneen karvan alla, kiivaana. Katse tuijotti pimeyteen puiden välissä, aistien jotain sellaista mitä ihminen ei kyennyt tuntemaan. Se sai muutenkin hermostuneen Iivarin olon epämukavaksi. Hän keräsi ohjia paremmin rukkasiinsa, valmistautuen sekä kohtaamaan odottamattoman yllätyksen että myös sitä luultavasti seuraavan täysiverisen rakettilähdön. Luoja paratkoon, anna Gyzman sinkaista kotia kohti eikä syvemmälle metsään… 

Susi.

Iivari tunsi sen vähäisenkin verensä valahtavan kasvoilta. Gyzma korskui hermostuneena ja steppasi sivuun — ratsastaja ymmärsi sitä hyvin. Harvoja asioita tuo yleensä kovin kylmähermoinen mies näin vihasi, vallan jopa pelkäsi, kuin susia. Kautta aikain kokemukset kyseisestä harmavasta pedosta olivat toinen toistaan kurjempia, mistä muistuttivat niin traagisesti kuollut palkintoponi kuin haalistuneet pienet arvet omassa reidessäkin. Olivatko he kokemassa saman kohtalon kuin Pakpao-poni? Gyzma oli ehkä piru tammaksi, mutta ei se moista loppua ansaitsisi. Iivari itse pelkäsi kipua kuolemaa enemmän; jälkimmäistä hänen tuskin oli turha enää toivoakaan. 

Susi luimisteli ja kohotti aavistuksen verran kulmiaan. Kyräillen se lähestyi ratsukkoa, ja matalan murinan alkaessa kaikki oli Gyzma-raasulle yksinkertaisesti liikaa. Ruunikko ponnisti takajaloilleen tikkusuorin koivin, eikä siinä ollut aikaa miettiä miksi peto heille murisi, kun hevonen jo kaatui takaperin selälleen. Ilmat puristuivat pihalle neljänsadan kilon paiskautuessa päälle, ja Iivari tunsi hukkuvansa paksuun lumeen. Hevonen kiljui ja sätki, potki itsensä ylös ja katosi yhdessä piiskahännän huiskauksessa täydellä laukalla metsään. Sen kiihkeä nelistys ja poikki risahtelevat oksat kantautuivat vielä pitkästä matkasta, ja niitä Iivari kuunteli maatessaan selällään syvässä hangessa, keräillen henkeä kasaan ja ilmaa runnottuihin keuhkoihinsa haukkoen.

Jokaiseen paikkaan särki tasaisesti ja varsinkin rinta oli tulessa. Kylkiluita oli aivan varmasti murtunut, siitä olisi voinut laittaa vaikka päänsä pantiksi, ja räpistellessään ylös Gyzma oli onnistunut vieläpä potkaisemaan ratsastajaansa selkään. Jos alla ei olisi ollut metristä nietosta pehmentämässä iskuja olisi jälki voinut olla vieläkin rumempaa. Onnisti se onnetontakin, vaikka eipä kivuissa mitään onnekasta sillä hetkellä tuntunutkaan olevan. Särky oli sellainen että jopa susi unohtui hetkeksi — kunnes matala murina kuului aivan istualteen könynneen miehen korvan juurelta.

Mitä siinä tilanteessa pitäisi tehdä? Paeta, puolustautua? Niin kai, mutta Iivari vain käänsi katseensa petoa kohti ja hengitti syvään. Hän oli aikansa ensin paennut kohtaloaan ja itkenyt sitten sen perään. Kenties nyt oli oikea hetki pysähtyä ja kohdata se mitä oli tullakseen. Ehkä susi murjoisi hänet ryömiväksi kasaksi jauhelihaa. Ehkä se saisi saaliinsa niin pieniksi palasiksi, ettei kuolemaa voinut väistää… Tunsiko Iivari jopa pienen, lepattavan toiveikkuuden sisällään?

Ei, kyllä hänen elämänhalunsa oli yhä silti tarpeeksi suuri luodakseen helpotuksen huokauksen suden kääntyessä pois ja jolkottaessa takaisin metsään. Sitä ennen se oli lopettanut murinansa, pehmentänyt katseensa, ja tuijottanut edessään ratkaisua odottavan miehen kasvoja loputtoman syvillä silmillään. Iivari tuijotti takaisin, kärsi edessään lemuavan kidan kärystä. 

Hermostunut huulten lipaisu ja yksinäinen harmaaselkä oli jo kadonnut takaisin illan pimeyteen.

Mitä oli juuri tapahtunut? Kiitollisuuden aalto pyyhkäisi Iivarin yli niin voimakkaana ettei tuo edes vaikeroinut noustessaan jaloilleen. Miksi susi kieltäytyi helposta ateriasta? Mikä sai sen lähtemään pois? Miksi katse viipyili, välähti suorastaan inhimillisenä? Näitä asioita oli aikaa pohtia pitkällä, häpeäntäytteisellä paluumatkalla. Kuljettavaa ei ollut paljon, mutta litistetyn kehon nitistessä ei eteneminen uppolumessa ollut leikintekoa. Ainoa mieltä lämmittävä huomio oli, että kelmeässä valossa näkyi hevosen jälkiä jotka etenivät samoja tulouria joita vaivainen itsekin seurasi. Hän ei ollutkaan hukannut Karlan ratsua metsään.

Ilta oli jo kääntynyt yöksi (millä ei tietenkään ollut mitään väliä tähän aikaan vuodesta), kun Iivarin surkea hahmo raahusti samoista porteista sisään joista yksinäinen Gyzma oli tunteja aiemmin painellut pihaan silmät vilkkuen. 

Lämpöön päästyään Iivari aikoisi ensitöikseen selostaa Efimille kohtaamisen tundrasuden kanssa. Tuo oli kehottanut kertomaan kaikesta normaalista poikkeavasti mitä tapahtui, ja jos tämä tapaus ei ollut shamaanin heiniä, niin ei sitten mikään.

Toisekseen egonsa pahasti loukannut Iivari ilmoittaisi Karlalle, että tuon tamma oli menetetty tapaus ja tyttö saisi pilata sen loppuun aivan rauhassa. 

Mitä jäljelle jää

 Iivari ei ollut koskaan ottanut osaa samanlaiseen tilaisuuteen kuin tämä. Kotipuolessa he kaivoivat kalmolle kuopan ja jättivät ehkä kauniin muistomerkin haudalle — saattoipa kenties olla että hän oli jo varajaisiksi teetättänyt Dukelle pienen kiven, aivan vain varmuuden vuoksi. Jouhituppoja he joskus ottivat muistoiksi jos ehtivät. 

Täällä talteen ei otettu pelkästään jouhia, vaan aivan kaikki mikä vain irti lähti. Kun Gepardin jäätynyt ruho oli raahattu pihaan, hyvä että se ehdittiin purilailta kumoamaan kun Efim oli jo työn touhussa veitsineen. Iivari ei tituleerannut itseään kovin herkäksi, mutta edes hän ei olisi kyennyt putsaamaan oman ratsunsa ruumista samalla tyyneydellä millä Efim osa kerrallaan perlinoa käsitteli. Kun hän iltasella eteni kallon erottamiseen saakka, ei Iivari enää tahtonut seurata toimitusta. Jokin raja hänelläkin oli.

Nyt tuo samainen kallo roikkui naulassa tallin palkissa. Efim oli puhdistanut luun taiten, ja pieni haikeus viipyili miehen kasvoilla hänen nostaessaan pään uudelle paikalleen. Vieressä roikkui tusinan verran muita samankaltaisia hiljaisia ystäviä: Iivari osasi lukea kyrillisiä sen verran että tunnisti viereisen Doldurmakiksi, sitä seuraava taisi olla Bulam-Bujar. Joukossa oli myös yksi suurempi ja leveämpi kallo, joka ei varmasti ollut ahaltek. Sno-Almo…? Kno…?

“Cnó-Almoin oli työhevonen,” Efim auttoi lukemisessa huomattuaan vieraansa vaeltelevan katseen.

“Aivan. Täälläkö ovat kaikki hevosesi?” Iivari antoi katseen kiertää tilaa. Nopealla laskutoimituksella seinillä vartioi vähän päälle kymmenen paria tyhjiä silmäkuoppia. 

“Ei aivan kaikki, mutta suurin osa. Tämä tässä on Azazdan, ensimmäinen omaostama orini heti kun isä jätti yhtiön haltuuni. Tuossa vieressä on Irimli, kantatamma. Se oli mukava hevonen, olisi pärjännyt täällä hyvin, paremmin varmasti kuin Pietarissa... Taaimmaisena on Vladimir, ensimmäinen oma kasvattini. Se niitti tuloksia kuin heinää, on itse asiassa Gepardin isoisäkin...”

Efim vilkaisi surumielisesti tallin uusinta vartijaa. Soihtujen väräjävässä valossa näytti kuin Gepard olisi vilkaissut takaisin — sehän tosin oli vain mielikuvituksen tuotosta. Olihan? 

“Silkkaa uteliaisuuttani: eikö teitä kuvota upottaa käsiä oman hevosen lihaan? Kaikkea olen kokenut, mutta en tiedä pystyisinkö samaan.” 

Iivari muotoili kysymyksensä kohteliaaksi ja sopivaa keveyttä etsien. Aihe oli arka, mutta kiinnostuksen suuruus sitäkin suurempi. Toisaalta Efim ei tuntunut ottavan Gepardin kuolemaa erityisen raskaasti — siinä missä hänen tyttönsä oli parkunut kuin Lyobekin vaivoin vetämillä purilailla olisi maannut hänen äitimuorinsa hevosen sijaan. 

“Ei, koska se ei ole hevoseni enää,” Efim totesi antaessaan vielä viimeisen katseen seinille ennen kuin kääntyi ovea kohti. “Se on vain jäljelle jäänyt kuori. Uskon Gepardin siirtyneen jo toisaalle...”

“Liittyykö se jotenkin siihen miksi pilkotte ruhon?”

“Tavallaan. Kuolema ei ole paha, gospodin Iivari. Se on portti uuteen, ja miksi sitä pitäisi lähteä suremaan? Ennemmin kunnioitan lähtöä hyödyntämällä jäljelle jääneet osat parhaan taitoni mukaan. Oletteko koskaan ajatelleet kuinka melkein jokaisen aterian, luukamman, lämpimän taljan ja jopa lankaneulan takana on joku uhrannut ruumiinsa? Oletteko muistaneet kiittää sitä poroa jonka nahka käsiänne nyt rukkasina lämmittää?”

Iivari ei vastannut ääneen mitään. Mielessään hän totesi olevansa vain kateellinen porolle.

Kaikki hyvä on kuollut

Dzivia - Pamierlyja Božyšča

 Kun Tatyana ja babushka Galina palasivat etukäteen alamailta säikähtäneinä ja kuusenkerkkäkorit tyhjinä, palpattaen yhteen ääneen vieraista miehistä joita metsä oli täynnä, ei kulunut hetkeäkään kun Vecnon pihasta lähti joukko tutkimaan asiaa. Efimin sanojen mukaan he kävivät vain katsomassa, mutta vetäessään tabardia tunikansa päälle Iivari kyllä tiesi mihin valmistautua. Miksi muuten he pukeutuisivat Vecnon vihreään erottaakseen omat miehet toisista? Muutkin tuntuivat lukevan rivien välistä enemmän kuin ilmi annettiin, ja ilmassa väreili jännitys. Se näkyi hevosten levottomuutena ja kuolainten järsimisenä, jopa yleensä niin kylmähermoisessa Riariossa. 

Efimin karvalakin punaista sulkaa seurasi yhteensä kuusitoista miestä, osa ratsain, osa jalan. Epäilyttävän suuri joukko vain tarkastusta varten tarposi ohuessa hangessa rinnettä alas, kohti kuusikkoa jonka kaamoshämy sai näyttämään pimeältä luolalta. 

Runkojen lomasta vain vajaan virstan matkan päässä kajasti pieni valo jonka tunnisti helposti lähtevän nuotiosta. Hämärän turvin he lähestyivät ja löysivät tyhjän leirin. Tuli paloi niin iloisesti että sitä oli selkeästi vasta hetki sitten ruokittu, ja ympärillä oli taljoja joista erottui vielä istujien painautumat. Mutta missä he olivat nyt?

Jalkamiehet kiersivät leiriä ympäröiviä puita. Jäljistä päätellen babushka ei ollut normaalin tapansa mukaan tällä kertaa liioitellut: väkeä oli ollut vähintään tusinan verran. Töppösenpainaumien perusteella kaikki olivat myös poistuneet samaan suuntaan yhtenä joukkona.  

“Jatketaan jälkien perään ja katsotaan mitä löydetään. Pysykää val—”

Efimin lause jäi kesken kun nuori Anisim osoitti kohti puiden luomaa varjoa. Nuotion valon reunamille oli ilmestynyt ryhmä, joka tuijotti mitään sanomatta tunkeilijoita leirissään. Hetken aikaa joukkojen välillä vallitsi hiljaisuus: kumpainenkin tuntui hämmentyneen odottamattomasta kohtaamisesta yhtäläisen paljon. Oli pistettävä merkille kuinka kaikilla Vecnon maille tunkeutuneilla oli rengashaarniskatunikat: he eivät olleet pelkällä metsästysretkellä.

Alik tarttui miekkansa kahvaan ja veti sen vyöltä. Efimin pistävien silmien katse porautui eteenpäin. Tuntui kuin metsä heidän ympärillään vetäisi henkeä, tuulikaan ei puhaltanut.

Äkkinäisesti mutta sitäkin odotetummin vierailijat lähtivät vyörymään aseet tanassa kohti vecnolaisia solvauksia heittäen. Kaikki katsoivat Efimiä, jonka hetken epäröinti muuttui itsevarmuudeksi hyökkääjien tunnistauduttua Igzibin miehiksi. Häntä ei tunnettu väkivaltaisena eikä sotaisana persoonana, enemmänkin juuri päinvastoin, mutta nurkkaan ahdistettuna tämäkin jänis osasi purra. 

Elokuvissa näkyy huutavia ja miekoilla huitovia, toisiaan kohti vyöryviä massoja, mutta tosielämä oli aivan muuta. Lumi narskui jalkojen alla kun uhkaajat lähestyivät lähestymistään, osa heistä heitti herjaa, kaikki piti aseitaan valmiina turvattuina eteensä. Ei riehuen, ei huutaen. Vihreät tabardit pitivät paikkansa taisteluun valmiina, hipihiljaa.

Tai hiljaa ainakin niin kauan kunnes ensimmäinen metallinen kalahdus kävi Alikin juuri ja juuri ajalleen osuneesta torjunnasta. Miekan terä kävi pelottavan lähellä hänen vatsaansa, jolloin alla oleva Lyobek kavahti. 

Se oli kuin merkkilaukaus, ja pian pieni aukeama oli täynnä silkkaa kaaosta. Kaikkialta kuului huutoa, rautaisia iskuja, korskumista, laukka-askeleita lumella. Iivari oli päätynyt keskelle kiivasta taistelua — ja hän kun oli tullut Siperiaan rauhoittumaan! Kaamoskooman sijasta tuo löysi itsensä tasapainottelemasta polkevan Riarion satulasta, jakamasta iskuja oikealle ja vasemmalle, selviytymästä. Siitä oli hyvin pitkä aika kulunut kun Iivari oli viimeksi joutunut ratsastamaan (melkein) kirjaimellisesti henkensä edestä, mutta oppi kumpusi syvältä selkärangasta: älä jätä selustaa paljaaksi, kääntele ratsua, ole valmiina, jaksa vielä vähän lisää. Riario tepasteli paikallaan valmiustilassa: tässä, hyvät naiset ja herrat, oli syy miksi piaffe kuului aina hyvän sotaratsun arsenaaliin. Hetken aikaa kaiken muun välissä Iivarin mielessä kävi absurdi toive siitä, olisipa omat oppilaat nyt paikalla ottamassa oppia. Näkisi tämä höttöinen z-sukupolvi miksi siellä kotikentällä kouluratsastusta hiotaan — tässä vaiheessa oli todettava että onneksi oli Riarion kanssa kaikista vastoinkäymisistä huolimatta hiottukin. Piaffesta se olisi valmis sinkaisemaan mihin tahansa suuntaan tai liikkeeseen mikäli tilanne muuttuisi, ja nopeastihan se tietenkin myös muuttui. 

“No voi nyt perkele!” 

Iivarin kuuli hyvin harvoin kiroavan, siihen tarvittiin koko elopainolla ratsastajaa alas repivä jalkamies. Tuo ei irroittanut otetta vielä Riarion jyrätessä päällekään, ja Iivari tunsi valuvansa satulasta. Se olisi paha, todella paha asia. Riepojan miekka olisi pistänyt jo kylkeenkin mikäli hevonen ei olisi kavahtanut juuri oikealla hetkellä taaemmas, mutta eroon vainoajasta ratsukko ei päässyt. Adrenaliini kohisi suonissa.

Ilmassa kaikui surkea, hyytävä ääni, kun hevosen säikähtänyt huuto muuttui kurlaukseksi. Perään kuului raivoisaa äittelyä, älähdys ja hetken hiljaisuus. Riarion pyöriessä kuin hyrrä irroittaakseen tunkeilijan kimpustaan Iivari näki sivusilmällään maassa makaavan vaalean hevosen ja sen rinnalle kyykistyneen Efimin. 

“Anna sen hevosen olla, se meni jo!” Iivari huusi omien ongelmiensa lomasta nähdessään kuinka toinen kumartui sulkemaan sinisen silmän. Oliko Arturnov menettänyt järkensä? Näytti siltä kuin hän olisi unohtanut ympärillään käytävän taistelun. Hanska silitti elotonta poskea ennen kuin piirsi kaulasta pulpunneella verellä pienen raksin valkoiseen otsaan.

Iivari tunsi jalkansa vapautuvan, jolloin hän keräsi kaikki voimansa ja potkaisi niin lujaa kuin ikinä pystyi. Riario kavahti yläpystyyn tuntemattoman miehen kieriessä kavioiden lomaan, ja kaikki orin käytöksessä viittasi siihen ettei sen hermot kestäisi tätä menoa enää kauan. Painavasta rautarengaspaidasta huolimatta kaatunut väisteli talsivia kavioita kuin vaskitsa, jolloin Iivari lopulta kohotti vasemmalla kädellään (oikea oli jo väsytetty loppuun) raskaan miekkansa ja iski sen alas. Aluksi häntä oli kismittänyt vaihtaa oma kevyt terä vanhaan rautaiseen puolentoista käden vastaavaan, mutta nyt mielessä oli vain kiitos siitä kuinka kevyesti se halkaisi yhteenpunotut metallirenkaat ja niiden alla lymyävän ihon — siihen ei olisi rapiirimiekka kyennyt. 

“EFIM! Jatka vielä!” Iivari joutui kääntymään jo seuraavaa uhmaajaa kohti, mutta luotti siihen että ystävällä olisi vielä itsesuojeluvaistoa jäljellä. Typeriä rituaaleja ehtisi tekemään muulloinkin kuin keskellä taistelua, ellei sitten itse tahtonut jatkaa ratsunsa perässä.

~*~

Vecnon porteista raahautui kaksitoista miestä ja kahdeksan hevosta lähteneen kuudentoista ja yhdeksän sijaan. Kaikki lemusivat hieltä ja vereltä eikä yhdenkään kasvoilta paistanut muu kuin väsymys ja turtumus — sitä kutsuttiin selviytyjän taakaksi. Kenellä oli huuli halki, kuka ontui, kolmas piteli silmäänsä. Lyobek arkoi vasenta etustaan ja Pazuzun sieraimessa oli hyytyneitä veriklimppejä. Efim käveli ilman ratsua nyrkissään pelkät tyhjät suitset.

Tupa oli hiljainen, kenenkään ei tehnyt mieli puhua. Iivari nyt oli vain väsynyt koettelemuksesta, häntä kun ei kuolemanpelko kalvanut, mutta muut tunsivat kuin he olisivat menettäneet viimeisenkin illuusion turvasta. Heitä vastaan oli hyökätty, ja tämä oli vasta pientä: mitä varten selkeästi yhteenottoon varustautunut joukko oli lähestynyt Vecnoa? D’Yaakup tulisi varmasti pitämään lapsellisen, pitkävihaisen uhkauksensa.

Efim oli mietteliäs. Hän ei koskenutkaan leipäänsä, nojasi vain käteensä ja tuijotti tyhjyyteen. Ei hän Gepardia niin surrut: kyllähän hän oriaan kaipasi — se oli 20 vuotta sitten syntynyt melkein kirjaimellisesti hänen käsiinsä — siinä missä menettettyjä miehiäkin, mutta he kaikki olivat nyt jo jatkaneet matkaansa. Kuolema oli siirtymä, ei loppu. Oli ollut kauhistuttavaa seurata avuttomana vierestä kuinka terä pisti ratsun kaulan puhki ja katsoa miten ori kaatui koristen maahan, mutta nyt Gepard oli saanut sentäs rauhan.

Efim ei. Hän tunsi kaikkea muuta kuin rauhaa: epäreiluutta, levottomuutta ja ennen kaikkea vihaa. Ei riittänyt että hänestä levitettiin perättömiä puheita: Vecnon koskemattomuutta oli loukattu kirjaimellisesti verisesti. Ihmisiä oli kuollut. Efimin luottoratsu kaadettiin hänen altaan. Pinnalla oli tunteita joita tuo ei kuuna päivänä olisi tahtonut enää koskaan tuntea, tunteita jotka hän oli jättävinään edelliseen elämäänsä.

Efim Arturinpoika oli täynnä kostonhalua.

Täällä jumalan selän takana

  

“Anteeksi!”

Iivari mulkoili kikattavien teinityttöjen perään. Nuo olivat säikäyttäneet Riarion juoksemalla ohi naurusta rääkyen, letit vauhdissa lepattaen, ja vaikka ori olikin tuttuun tapaansa ottanut vain yksittäisen sivuaskeleen, sai sekin pieni omistajan sieraimet väräjämään vihaisesti kivisen, perustympeän ilmeen alla. Kurittomia kakaroita! Toinen oli ilmiselvästi Efimin tyttö, tukevamman nimeä Iivari ei muistanut vaikka olikin tuohon (ikävä kyllä) usein törmännyt. Eikö kukaan pitänyt täällä perähikiällä lapsia ruodussa? Sitä eletään kuin pellossa!

Kyllä oli syksyn aikana Vecnon alamäki alkanut. Iivari oli saanut kuulla kaiken Igzibin kylän selkkauksesta, D’Yaakupista ja Ulyanasta. Jälkimmäisestä kertoessa Efim oli sylkenyt niin paljon että hänelle oli tehnyt mieli tarjota tuopillinen vettä nestehukkaan. Rationaalisessa aivojensopukassaan Iivari ymmärsi hyvin miksi Igzibin ihmiset majoittuivat Vecnon pihaan, mutta toisaalta, miksi kukaan tahtoi ylimääräisiä ihmisiä nurkkiinsa luuhaamaan? Varsinkin kun suurin osa noista loisista oli täysin hyödyttömiä vanhuksia, rampoja?

“Luulin ettet välitä ihmisistä,” Iivari oli kysynyt talouden isännältä heti kun kykeni. Vastaus ei häntä auttanut.

“Gospodin Iivari, asia on monimutkaisempi. Säälin toki teitä kapitalisteja, mutta on minulla silti omatuntoni,” Efim pyöräytti mietoa olutta tuopissa pistääkseen sakan liikkeelle ennen jatkamista. “Sitä paitsi mikä tahansa on kiusaksi D’Yaakupille on voitoksi minulle,” hän lisäsi ja kohotti virneentapaista suupielilleen.

Vieras ymmärsi viimeisen lauseen paremmin kuin hyvin.

Nyt keskustelusta oli useampi päivä aikaa, ja totuttuun tapaan Iivari alkoi hiljalleen kotiutumaan Vecnoon. Hän oli saanut itselleen saman suurehkon huoneen päätalosta kuin viimeksikin, rauhallisen yksinäisen soppensa, istui samalla paikalla pitkässä pöydässä Alikin vieressä, ratsasti Efimin rinnalla — ja kävi joka ilta läpi samat kummalliset, joskus puistattavatkin, rituaalit edellämainitun savuisessa kodassa. 

Siksi Iivari oli tavallistakin kiukkuisempi ärsyttävän iloisista lapsista, sillä valvottuaan pitkälle yöhön outoja juomia juodessa ja kuunnellen taljaan pukeutuneen miehen örisevää kurkkulaulua, ei kai sitä kukaan voinut väittää olevansa virkeän terhakka. Sitten lisätään siihen vielä epämääräisillä risuilla paljaan selän mätkiminen ja rasvainen, äklöttävä poronmaito joka juotiin ykkösellä alas — se oli tulla kakkosella takaisin ylös, ja selkäkin näytti nyt samalta kuin kakkospataljoonan näpistelijä-Alfin vastaava upseerin keppikäsittelyn jälkeen. Mutta mitäpä Iivari ei tekisi ärsyttääkseen rakkahinta pientä varjostajaansa, tuota sulostuttavaa villakerästä. Ehkä shamaanin ujelluksesta, litkuista ja jättimäisen kehärummun paukuttamisesta ei ollut häivääkään todellista hyötyä, mutta se selkeästi ainakin häiritsi Scoxia. Siinä oli jo tarpeeksi hyvä syy matkustaa napapiirin hyiselle puolelle kykkimään. Mikä vain azuran hermoja kiristäisi.

“Oletko valmis?”

Iivari nousi kiireesti satulaan vastaamatta Efimin kysymykseen. Muut olivat jo valmistautuneet lähtöön, nyt he vain odottivat vieraan palautuvan ajatuksistaan ja kiipeävän kimonsa selkään. Riario näytti jyhkeältä verrattuna muiden luiseviin ahaltek-hevosiin, jotka säälittävissä talvikarvoissaan näyttivät vain kuppaisilta, ylikasvaneilta vinttikoirilta. 

Sanaakaan sanomatta pieni miesjoukko lähti laskeutumaan Vecnon ylängön jyrkkää rinnettä alas hämyisessä, pitkää kaamosta edeltävässä päivässä. Jokaisella oli vyöllään miekka siitäkin huolimatta etteivät he kiertäisi kuin lähimmät ansat ja etelänpuoleisen rajan: näinä aikoina oli parempi olla hieman liiankin varovainen. 

~*~

Patjan täytteenä olevat heinät kutittelivat selkää yön pimeydessä. Iivari valvoi yksin, tuijotti tummaa kattoa ja sen nokisia palkkeja. Taljoja oli ainakin tusina, mutta kylmyys hiipi silti ytimiin saakka.

Kävi kuten hän ennalta oli aavistanutkin: täältä käsin omaa elämää Saulkrastissa oppi arvostamaan. Kylläpä sitä oli osannut pitää itsestäänselvyytenä lämmintä kammaria; pehmeää patjaa ja untuvaista tyynyä; ruokaa jota ei tarvinnut juosta kiinni ennen syömistä; latvian kieltä, joka ei ehkä aivan äidinkielestä mennyt, mutta verrattuna täällä kaikkialla kuuluvaan ymmärtämättömään venäjään...

 

Mielenkiintoista oli myös se että Iivari huomasi kaipaavansa tuttua seuraa. Toki kyseessä oli vain muutama henkilö lähipiiristä, mutta joka tapauksessa oli lohduttavaa ettei hän ollut täysin itseään onnistunut paaduttamaan. Iivari kaipasi viikottaista puistoratsastusta Vitaliyan seuralaisena, hänen turhanpäiväisiä kutsujaan ja helisevän tunteikasta naurua joka kantautui salongista juorupiirin kokoontuessa. Myös Ilonaa mies kaipasi vierelleen — olisipa hän sittenkin pyytänyt tuota mukaan. Mokoma pieni sievä vasemman tien kulkija olisi luultavasti kiinnostunut Efimin tarjoamasta salatiedosta kaksi kertaa enemmän kuin yhä hieman skeptinen Iivari. 

Taivaankansi kääntyi hiljaa tähtineen, tundrasusi ulvoi jossain kaukana alamailla. Väristykset juoksivat kuulijan selkäpiitä pitkin.

Ainahan kaikkeen voi koittaa varautua

  Ikkunan takana oli vilissyt aiemmin aina vain kesyttämättömämmäksi muuttuvia maisemia. Vilisi nytkin, mutta pimeys peitti näyn jättäen ainoaksi todisteeksi junan liikkumisesta tärisevän vuoteen ja vaunun kolahtelun. Ulkomaailman sijaan ikkuna heijasti vain hämärästi valaistua kabinettia ja mustuutta tuijottavat kalpeat kasvot.

Matkaa oli taittunut jo jonkin verran, Uralin toiselle puolelle. Kilometrejä odotti vielä edessä enemmän kuin laki sallii, mutta Iivari pystyi silti jo tuntemaan kuinka vyö hänen rintansa ympäriltä löysättiin: ilma kulki, stressi laski, ajatus kirkastui. Itse asiassa samalla sekunnilla kun reissun ensimmäinen juna irtaantui Riian asemalta, jäi arki laiturille vilkuttamaan. Seuraavat viikot Iivari voisi keskittyä vain itseensä (tavallistakin enemmän siis, mikäli se mahdollista oli) ja nollata päänsä niin että olisi valmis ottamaan vuoden 2021 myöhemmin vastaan puhtaalta pöydältä.

2021, olipa se suuri luku. Mihin aika oli oikein kulunut? Ehkä Iivari osittain siksi tahtoi paeta Vecnon ylängöille, missä aikaa ei ollut ja elämä tuntuu matelevan omaan tahtiinsa enemmän ympäristön kuin päivä- tai vuosilukujen mukaan. Tosin jo kököttäminen tässä savuisessa puupaneloidussa yksityiskabinetissa oli ajaton kokemus sinänsä… Iivari nosti jalat sängylle ja katseli ikkunan heijastuksia retkottaen yllättävän pehmeällä patjalla. Viimeksi hän oli tehnyt virheen nuukaillessaan matkakuluissa. Nyt hän osasi heti vaatia itselleen mukavuuksia, kuten vaikkapa oman yksityisen makuukabinetin. Venäjällä ei hinnankiroistakaan ollut tarvis niin välittää, samalla summalla ei olisi pohjoismaissa saanut edes ykkösluokan istumapaikkaa. 3600 ruplaa ei tuntunut enää läheskään niin pahalta kun sen vaihtoi euroiksi: hurjat 40 € yöstä.

Vetoisassa karjavaunussa matkusti muutaman tuntemattoman hevosen kanssa Riario. Vaikka Iivarilla oli ollut ongelmansa orin kanssa, ei hän silti tahtonut harkitakaan muita hevosia matkaratsukseen. Vaunuun se lastautui aina kyselemättä, ja kannnuksensa oli kimo kaikin puolin helppoudellaan ansainnut. Se ei myöskään turhaan stressannut kyydissä kykkimistä: loimeensa kääriytyneenä SPN oli ottanut lepiä viimeisimmän tarkastuksen aikana, keräämässä voimia loppukilometrien tietöntä vaellusta varten.

Iivari ei tiennyt mitä matkaltaan odottaa, mutta aavistukset, ne olivat hyvät.

_________________________

Tuuli tuiversi takaa niin että karvalakki oli lentää päästä. Riario puski vierellä pitkät jouhet villisti viimassa lennellen välittämättä lumisilla kivillä lipsuvista kavioista. Rautakengät, mikä typerä idea jättää ne jalkaan. Siksi Iivarinkin oli ollut pakko hypätä alas satulasta ja tarpoa orin vierellä märässä ja yllättävän raskaassa 20 cm pikkuhangessa. Kantamukset matkasatulan ympärillä painoivat muutenkin jo yhteensä varmasti enemmän kuin hintelä ratsastaja itse, joten Riarion oli pistettävä kaikki taitonsa peliin pysyäkseen pystyssä ilman kyytiläistäkin.

Viimeinen nousu oli vaikein. Vecnon portit häämöttivät jo yläpuolella, mutta kapea, mutkainen ja tällä hetkellä lipevä kinttupolku piti huolen siitä ettei hirsivalli tuntunut lähestyvän lainkaan. Iltapäivän hämärässä näkyvyys oli muutenkin huono, eikä silloin tällöin lumisateesta uhkaavat yksittäiset hiutaleet helpottaneet. Riario puuskutti melkein yhtä paljon kuin vierellään liukasteleva, etukumarassa sisukkaasti tarpova mies.

Voitonriemu laen saavuttamisesta vaihtui hämmästykseen poikittaisten kuusitukkien katkaistessa matkan porteilla. Miksi ne olivat kiinni? Eivät olleet viimeksi. Pieni pahaenteinen tunne viipyili takaraivossa.

“Huhuu?” rukkaset taputtivat suluksi kellistettyä honkaa. Kesti silti hetken ennen kuin kukaan huomasi Iivarin, ja kun niin tekikin, oli tuntemattoman nuoren miehen kasvot tuikeat. Hän pysähtyi portille mutta ei tehnyt elettäkään avatakseen sitä.

“Olen Efimin vieras. Iivari von Hoffrén,” sanat melkein hukkuivat niskan takaa yllättävään puhakkaan. Tulokasta mulkoiltiin arvelevasti, yhteistä kieltä ei ollut. Nimiin oli kuitenkin helppo tarttua, ja vaikka Iivaria sylettikin nähdä selän kääntyvän ja katoavan päätalon lämpöön, tiesi hän virkaintoisen, epäluuloisen vahdin vievän kolkuttelijan nimen päämiehelleen.

Kului vain hetki (joka siinä pyryksi muuttuneessa poikkituulessa tuntui tunnilta) kun turkislakkinen nuori palasi vetämään poikkiparrut syrjään. Mahtava nenä pystyssä Iivari käveli ohitse pihaan, uhraten vain lyhyen ja huonosti äännetyn kiitoksen “spasibo” melkein yhtä kylmällä sävyllä kuin hänen varpaansa olivat märkien saappaiden uumenissa. Eikö täällä muka tiedetty kuka von Hoffrén oli?

Ei. Purkaessaan autuaan lämpimässä tallissa Riarion raskaita kantamuksia Iivari tunsi katseet niskassaan. Miksi Vecnossa oli näin paljon ihmisiä? He tuijottelivat häpeilemättömästi lampaantaljoihin vuorautunutta kummajaista kuin uutta hevosta, eikä edes vaivihkaan annetut tyrmäävät mulkaisut saaneet noita kääntämään katseita ja jatkamaan elämäänsä. Jos Iivari vain olisi osannut venäjää tökeröitä perusfraaseja enempää… 

Riario jäi yllättävän tyyneesti karsinaan heinien ääreen, heinien jotka Iivari oli suorasukaisesti käynyt hakemassa itse jaksamatta odottaa tollikoiden osaavan tarjota palvelua. Ori jäysti olkista kortta kuin kotonaan, luultavasti erittäin helpottuneena hankalan taipaleen päättymisestä. Ratsastajaa ei puolestaan helpottanut vielä lainkaan: hän kantoi selkä vääränä nyssäköitä raahautuessaan kohti pitkänmallista päärakennusta. Kukaan ei edelleenkään pistänyt tikkua ristiin auttaakseen väsynyttä matkaajaa, törkeät.

Iivari oli tullut Vecnoon päästäkseen eroon ihmisistä. Keitä nämä kaikki tolvanat olivat, ja miksi? 

Erämaaretriitti ei tuntunut enää läheskään yhtä hyvältä idealta kuin se oli vielä Saulkrastista käsin mietittynä.