Varas

Joskus kevättalvella 2021

Mä juoksin niin lujaa kuin mä pystyin. Mun koko kroppaan sattui ihan tuhottomasti, ja mä en ajoittain saanut edes hengitettyä tarpeeksi syvään jotta mä olisin voinut juosta vieläkin lujempaa. Se, miten pitkälle mä olin juossut ei ollut mulla tiedossa saati että olisinko mä juossut oikeaan suuntaan. Kiinni jääminen edellisessä kylässä ei todellakaan kuulunut mun suunnitelmiin. Luulin pystyväni karkaamaan joukolta, joka tuli päälleni mutta ne olikin mua viisaampia, ja mä olin saanut turpaani ihan kunnolla. 

Kun mä rämmin metsässä eteenpäin ilman suuntavaistoa mulla ei ollut tietoa siitä että mihin mä päätyisin. Mä olin alueella, jota mä en tuntenut millään tavalla ja mä olin yksin. Krishja ja Dezim olivat hylänneet mut keskellä yötä ja mä en tiennyt miksi. Meidän piti pitää toisistamme huolta mutta selkeästi se ei ollut tapahtunut tässä. Kai ne ajattelivat että mä olin liian heikko selviämään niiden matkassa tai että mä en muuten vain voisi olla avuksi. Toisaalta ensimmäisenä mun pitäisi todellakin löytää jotain syötävää. Mä en tiennyt että montako päivää oli mennyt siitä kun mä olin syönyt viimeksi jotain koska mä en edes tiennyt montako päivää kulunut siitä kun mut oli hylätty johonkin siperialaiseen perämetsään.

Pimeyden piti olla mun ystävä yrittäessäni varastaa ruokaa viimeisimmästä kylästä mutta silti mä olin jäänyt kiinni. Ensin mä olin vain luullut että rahahdukset joita kuului olivat vain tuulen aiheuttamia, mutta lopulta mun kimppuun käytiin jokaisesta mahdollisesta suunnasta ja mä jouduin tappelemaan niin reilusti että mä sekosin suunnissa ja iskuissa. Lopulta mä onnistuin karkaamaan tappelun tiimasta ja sen jälkeen mä vain juoksin. Mun juoksuni loppui vasta kun mä näin edessäni korkean aidan. Mä olin juossut jo puulinjan ohitse ennen kuin mä tajusin asian. Mä peruutin takaisin puuston suojiin ja lähdin seuraamaan sitä piilotellen varjoissa parhaani mukaan. En ollut ajatellut että metsän suojissa olisi vielä asutusta, mutta ilmeisesti mä olin väärässä. 

Löysin paikan, josta mun oli helppo seurata aidan takana tapahtuvaa elämää. Illan hämärtyessä mun suunnitelmani oli valmis (eli siis todellakaan mulla ei ollut minkäänlaista suunnitelmaa) ja mä lähdin liikkeelle. Mä olin riisunut kenkäni yrittäessäni liikkua mahdollisimman hiljaa ja heti vain kun mä totesin että tilaisuus olisi mahdollisimman paras, mä pistin uudelleen juoksuksi ja juoksin suoraan avoimesta portista sisään ja etsin paikan, johon piiloutua. Pimeyden laskeutumisen odottaminen oli todella vaikeaa vaikka samalla liikkumattomuus helpotti mun ruumistani vallanneita kipuja.

Täydellisen pimeyden laskeuduttua odotin vielä jonkin aikaa ennen kuin mä uskalsin lähteä liikkeelle. Pienet, pinnalliset henkäykset eivät sattuneet ihan niin paljoa kuin mitä pidemmät ja syvemmät hengenvedot sattuivat, mutta jouduin silti olemaan varovainen kaiken suhteen sillä en halunnut paljastaa asukkaille että heidän joukossaan oli tunkeilija. Pimeys sekä erinäiset rakennukset tarjosivat tarpeeksi suojaa jotta saatoin hiippailla niiden seinustoilla ilman että pelkäisin paljastuvani soihtujen loisteessa. Ajoittain jouduin kuitenkin pysähtymään ja kuuntelemaan ympärilläni kuuluvia ääniä.

Yritin saada hämärässä selkoa siitä, mitkä rakennuksista olisivat asuinrakennuksia ja mitkä saattaisivat olla tyhjillään. Vaikka pimeys ei helpottanut tutkimustani, sain silti nopeasti selville mikä rakennuksista oli todennäköisesti kyläpäällikön asumus ja tiesin kiertää sen kaukaa. Palasin samaa reittiä kuin mistä olin saapunutkin nykyiselle tarkkailu paikalleni. Lopulta tulin hieman pienemmän rakennuksen kulmalle ja pysähdyin kuuntelemaan hiljaisuutta ympärilläni. Varmistuttuani siitä etten aiheuttaisi varjoa pihaa valaisevien soihtujen loisteessa, kiersin niin läheltä rakennuksen seinää kuin oli mahdollista, kunnes tulin sen ovelle.

Näin kaukana sivistyksestä kukaan ei lukinnut rakennusten ovia kunnolla ja olin kuullut miten hämärän laskeutuessa portti oli suljettu. Tämä oli varmistanut minulle ajatuksen siitä että kyläläiset tunsivat olevansa turvassa suljetun portin takana ja että tällaisessa omanlaisessa lintukodossa ei voisi tapahtua mitään pahaa. Salpa aukesi äänettä ja silmänräpäyksessä olin sisällä rakennuksessa. Pidätin hengitystäni kuunnellessani kuulisinko talon asukkaan hengityksen tuon nukkuessa tai jotain muita ääniä, joka kertoisi minulle, että talossa asuttaisiin. Kuitenkaan en kuullut mitään, joten uskalsin lähteä liikkeelle. Hiivin edelleen hyvin varovaisesti eteenpäin kunnes löysin keittonurkkauksen. Pienen etsinnän jälkeen löysin muutaman leipäpalan sekä hieman kuivalihaa. Epäröimättä hetkeäkään sujautin ruokatarvikkeet reppuuni ja lähdin hiippailemaan ulos talosta. Olin juuri kääntymässä kulmalta kohti syvempää pimeyttä, kun tunsin miten minusta tartuttiin kiinni ja ennen kuin ehdin tehdä tai sanoa mitään, olin jo maassa.

Vaikka minua ei paiskattu edes lujaa maahan, keuhkoni tyhjenivät silti osin pahoinpidellyn ruumiini tömähtäessä kohmeiseen maahan. Haukkoessani henkeä, näin miten melkein suoraan yläpuolellani seisoi puna hiuksinen mies ja vaikka pimeys vaikeuttikin näkemistä, silmiini nousseen veden lisäksi, saatoin nähdä miten vihan lieskat vilahtivat miehen katseessa.

“Отец!” tytön unen painama ääni kuului jostain kauempaa. Taklaajani kädessä ollut miekka laskeutui hieman, mutta tiesin silti että minun pitäisi pelata korttini oikein jotta saattaisin selvitä tästä tilanteesta vähemmillä naarmuilla. 
“Älkää satuttako! En minä mitään pahaa ollut tekemässä. En ole syönyt päiviin joten en minä muuta meinannut kuin vähän ruokaa varastaa” pihisin ilman palatessa keuhkoihini ja puhumisen tullessa mahdolliseksi. Puna hiuksisen ilme leppyi ehkä millimetrin ja tuo otti muutaman askeleen taaksepäin. Nousin kyynärpäideni varaan jotta näkisin mitä olisi tapahtumassa, vaikka en uskaltanutkaan nousta ylös.

Ilmeisesti se tyttö, joka oli aiemmin huutanut, oli nyt saavuttanut taklaajani ja vaikka en kuullut mitä tuo sanoi, saatoin nähdä miten hän kuiskaili jotain. En tiennyt mitä minulle olisi tapahtumassa ja tytön lähtiessä askeltamaan luokseni, tarjoten lopulta kättään auttaakseen minut ylös, en tiennyt uskaltaisinko tarttua tarjoukseen. Pohdittuani asiaa muutaman hetken päätin että minulla ei olisi enää mitään menetettävää ja annoin auttaa itseni ylös. En voinut olla älähtämättä kivun aaltoillessani ruumiini lävitse, mutta lopulta minua lähdettiin taluttamaan johonkin. Ei minulla ollut mitään tietoa siitä tulisinko selviämään kylästä ikinä hengissä tai kaipaisiko kukaan minua jos jäisin tälle tielleni. Enää täytyisi vain toivoa parasta ja pelätä pahinta sekä yrittää pitää paras nöyryyspeli päällä, jos se auttaisi minua selviämään.

Päästessämme perille kylän laidalla olevaan taloon, minut istutettiin penkille. Lopulta se sama tyttö palasi mukanaan riepu ja vesikulho, jonka avulla tuo alkoi puhdistamaan kuivunutta verta kasvoiltani. En jaksanut välittää siitä että olin jäänyt kiinni jo toisen kerran ja että tällä kertaa todennäköisesti myös työ, joka edellisessä kylässä oltiin aloitettu, saatettaisiin loppuun. Pääni roikkui siten että sain lepuutettua leukaani rintaani vasten ja rukoilin mielessäni hiljaisesti että loppuni ei koittaisi vielä vaikka kohtalon pakoileminen ei näyttänytkään kovinkaan todennäköiseltä. Huolehtijani oli siirtynyt puhdistamaan käsissäni ja käsivarsissani olevia haavoja ja en uskaltanut edes katsoa toisen päälle. Olisin varmasti jo tarpeeksi syvässä liemessä muutenkin joten ehkä olisi paras vain olla kaivamatta kuoppaansa enään yhtään syvemmäksi.

”Mikä sinun nimesi on?” tyttö kysyi melkein kuiskaten. 
”Иван (ivan)” vastasin kuiskaamalla yhtä hiljaisesti, antaen pääni olla edelleen painuneena ja katseeni suunnattuna maahan.