Efim istui pienen hirsituvan kuistilla ja katseli tyyntä Taivasjärveä. Mietteliäästi hän rutisteli hiuksiaan, kuivasi varmasti jo viidettä minuuttia samaa kohtaa litimärällä pyyhkeellä.
Kaikki siinä valoisassa, kauniissa loppukesän illassa oli petollista valhetta. Efim ei kokenut oloaan turvalliseksi. Hänen selkäpiitään oli karminut jo kuukausia, eikä se ottanut laantuakseen. Useat ahdistavat, symboleja vilisevät selkounet valvottivat öisin, päivisin jokainen varjo tuntui kätkevän piiloihinsa jotain rumaa ja valoon sopimatonta. Viimeksi tänään mies oli kohottanut katseensa ylängölle ja ollut näkevinään harmaan hevosen. Sen päässä olevat haarasarvet tippuivat kun ori käänsi katseen ihmiseen, ja hallaharja — Efim pistäisi vaikka päänsä siitä pantiksi — katosi kitkeränä savuna ilmaan tuulenpuuskan mukana.
Koitti näkyä, hallusinaatiota, tulkita miten tahansa, se ei ikinä päätynyt mihinkään hyvään.
Kuikka ulvoi vastarannalla. Ei sitä tuttua soidinlauluaan, vaan karahtelevan, valittavan huudon.
Se tuki portailla istuvan Efimin mielenmaisemaa täydellisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti