Mikä tullakseen tulee

Efim istui pienen hirsituvan kuistilla ja katseli tyyntä Taivasjärveä. Mietteliäästi hän rutisteli hiuksiaan, kuivasi varmasti jo viidettä minuuttia samaa kohtaa litimärällä pyyhkeellä.

Kaikki siinä valoisassa, kauniissa loppukesän illassa oli petollista valhetta. Efim ei kokenut oloaan turvalliseksi. Hänen selkäpiitään oli karminut jo kuukausia, eikä se ottanut laantuakseen. Useat ahdistavat, symboleja vilisevät selkounet valvottivat öisin, päivisin jokainen varjo tuntui kätkevän piiloihinsa jotain rumaa ja valoon sopimatonta. Viimeksi tänään mies oli kohottanut katseensa ylängölle ja ollut näkevinään harmaan hevosen. Sen päässä olevat haarasarvet tippuivat kun ori käänsi katseen ihmiseen, ja hallaharja — Efim pistäisi vaikka päänsä siitä pantiksi — katosi kitkeränä savuna ilmaan tuulenpuuskan mukana. 

Koitti näkyä, hallusinaatiota, tulkita miten tahansa, se ei ikinä päätynyt mihinkään hyvään.

Kuikka ulvoi vastarannalla. Ei sitä tuttua soidinlauluaan, vaan karahtelevan, valittavan huudon.

Se tuki portailla istuvan Efimin mielenmaisemaa täydellisesti.  

Päätöksiä

Ivan oli uuden edessä. Taakse jääneiden, jo elettyjen 13 vuoden aikana poika ei muistanut että kukaan olisi pitänyt tuosta huolta. Karattuaan kolme vuotta aikaisemmin lastenkodista, oli tuo sattuman kaupalla törmännyt Krishjaan ja Dezimiin ja nuo olivat opettaneet Ivanille taitoja selviytyä. Kolmikon oli ollut tarkoitus pitää yhtä mutta tuo lupaus oli rikottu ja nyt Ivan oli aivan yksin.

Ensimmäisinä päivinään poika ei ollut uskaltanut luottaa kehenkään ja vaikka tuo oli ollut miten nälissään, ei poika ollut uskaltanutkaan koskea tuolle tuotuihin ruokiin. Lopulta se tyttö, Karla, oli vakuuttanut pojalle että ruokaa olisi turvallista syödä ja aloitettuaan ei mennytkään montaa hetkeä että se vähäinen määrä ruokaa, jota pojalle oli kehdattu antaa, oli kadonnut. Tuosta hetkestä meni vielä muutama päivä jotta poika tunsi olevansa tarpeeksi vahva noustakseen ylös. Tuo liikkui varjoissa ja seinän vierillä, kyläläisten katseiden ollessa halveksivia ja ehkä jopa hieman pelokkaita.

Ivan ei halunnut kuitenkaan tiennyt mitä hänen tulisi tehdä. Poika ei halunnut olla taakaksi kyläläisille mutta ei myöskään tiennyt olisiko paras vain jatkaa matkaansa ja jos tuo jatkaisi, mihin hän menisi. Ivanilla ei ollut tietoa siitä missä hän oli ja miten kauan, saati millä, tuo pääsisi johonkin pieneen kaupunkiin. Poika oli tehnyt muutamia retkiä hirsi vallien ulkopuolelle ja tuo oli löytänyt tarvikkeita, joilla oli saanut rakennettua itselleen jonkinlaisen jousen sekä muutaman nuolen. Pojan metsästystarvikkeet eivät olleet mitenkään hyvät tai edes ehkä käyttökelpoiset, mutta vuosien aikana tuo oli oppinut pärjäämään kaikenlaisilla välineillä ja tiesi, että haettuaan hieman tuntumaa jousitekeleeseensä, tuon pitäisi pystyä toivottavasti metsästämään sen avulla.

Ivan oli piilottanut varusteensa metsän siimekseen sillä poika ei uskaltanut tuoda niitä mukanaan Vecnoon. Poika käytti päiviä, ehkä jopa viikkoja siihen että tuo oppi metsästämään jousellaan paremmin. Ne vähäiset saaliit, joita poika oli onnistunut metsästämään, tuo kantoi kaiken mukanaan ryysyyntynessä repussaan. Poika ei ollut kuitenkaan mikään metsästäjä joten tuo joutui opettelemaan kaiken itse, sillä tuo ei tiennyt keneltä olisi voinut pyytää apua ja neuvoa. Mitä paremmin poika oppi selviämään omillaan, sitä enemmän tuo alkoi pohtimaan olisiko parempi jättää pieni kylä taakseen, vai voisiko pojan olla kannattavampaa jäädä Vecnoon ja voisiko joku mahdollisesti joskus opettaa tuota selviämään paremmin?

Varas

Joskus kevättalvella 2021

Mä juoksin niin lujaa kuin mä pystyin. Mun koko kroppaan sattui ihan tuhottomasti, ja mä en ajoittain saanut edes hengitettyä tarpeeksi syvään jotta mä olisin voinut juosta vieläkin lujempaa. Se, miten pitkälle mä olin juossut ei ollut mulla tiedossa saati että olisinko mä juossut oikeaan suuntaan. Kiinni jääminen edellisessä kylässä ei todellakaan kuulunut mun suunnitelmiin. Luulin pystyväni karkaamaan joukolta, joka tuli päälleni mutta ne olikin mua viisaampia, ja mä olin saanut turpaani ihan kunnolla. 

Kun mä rämmin metsässä eteenpäin ilman suuntavaistoa mulla ei ollut tietoa siitä että mihin mä päätyisin. Mä olin alueella, jota mä en tuntenut millään tavalla ja mä olin yksin. Krishja ja Dezim olivat hylänneet mut keskellä yötä ja mä en tiennyt miksi. Meidän piti pitää toisistamme huolta mutta selkeästi se ei ollut tapahtunut tässä. Kai ne ajattelivat että mä olin liian heikko selviämään niiden matkassa tai että mä en muuten vain voisi olla avuksi. Toisaalta ensimmäisenä mun pitäisi todellakin löytää jotain syötävää. Mä en tiennyt että montako päivää oli mennyt siitä kun mä olin syönyt viimeksi jotain koska mä en edes tiennyt montako päivää kulunut siitä kun mut oli hylätty johonkin siperialaiseen perämetsään.

Pimeyden piti olla mun ystävä yrittäessäni varastaa ruokaa viimeisimmästä kylästä mutta silti mä olin jäänyt kiinni. Ensin mä olin vain luullut että rahahdukset joita kuului olivat vain tuulen aiheuttamia, mutta lopulta mun kimppuun käytiin jokaisesta mahdollisesta suunnasta ja mä jouduin tappelemaan niin reilusti että mä sekosin suunnissa ja iskuissa. Lopulta mä onnistuin karkaamaan tappelun tiimasta ja sen jälkeen mä vain juoksin. Mun juoksuni loppui vasta kun mä näin edessäni korkean aidan. Mä olin juossut jo puulinjan ohitse ennen kuin mä tajusin asian. Mä peruutin takaisin puuston suojiin ja lähdin seuraamaan sitä piilotellen varjoissa parhaani mukaan. En ollut ajatellut että metsän suojissa olisi vielä asutusta, mutta ilmeisesti mä olin väärässä. 

Löysin paikan, josta mun oli helppo seurata aidan takana tapahtuvaa elämää. Illan hämärtyessä mun suunnitelmani oli valmis (eli siis todellakaan mulla ei ollut minkäänlaista suunnitelmaa) ja mä lähdin liikkeelle. Mä olin riisunut kenkäni yrittäessäni liikkua mahdollisimman hiljaa ja heti vain kun mä totesin että tilaisuus olisi mahdollisimman paras, mä pistin uudelleen juoksuksi ja juoksin suoraan avoimesta portista sisään ja etsin paikan, johon piiloutua. Pimeyden laskeutumisen odottaminen oli todella vaikeaa vaikka samalla liikkumattomuus helpotti mun ruumistani vallanneita kipuja.

Täydellisen pimeyden laskeuduttua odotin vielä jonkin aikaa ennen kuin mä uskalsin lähteä liikkeelle. Pienet, pinnalliset henkäykset eivät sattuneet ihan niin paljoa kuin mitä pidemmät ja syvemmät hengenvedot sattuivat, mutta jouduin silti olemaan varovainen kaiken suhteen sillä en halunnut paljastaa asukkaille että heidän joukossaan oli tunkeilija. Pimeys sekä erinäiset rakennukset tarjosivat tarpeeksi suojaa jotta saatoin hiippailla niiden seinustoilla ilman että pelkäisin paljastuvani soihtujen loisteessa. Ajoittain jouduin kuitenkin pysähtymään ja kuuntelemaan ympärilläni kuuluvia ääniä.

Yritin saada hämärässä selkoa siitä, mitkä rakennuksista olisivat asuinrakennuksia ja mitkä saattaisivat olla tyhjillään. Vaikka pimeys ei helpottanut tutkimustani, sain silti nopeasti selville mikä rakennuksista oli todennäköisesti kyläpäällikön asumus ja tiesin kiertää sen kaukaa. Palasin samaa reittiä kuin mistä olin saapunutkin nykyiselle tarkkailu paikalleni. Lopulta tulin hieman pienemmän rakennuksen kulmalle ja pysähdyin kuuntelemaan hiljaisuutta ympärilläni. Varmistuttuani siitä etten aiheuttaisi varjoa pihaa valaisevien soihtujen loisteessa, kiersin niin läheltä rakennuksen seinää kuin oli mahdollista, kunnes tulin sen ovelle.

Näin kaukana sivistyksestä kukaan ei lukinnut rakennusten ovia kunnolla ja olin kuullut miten hämärän laskeutuessa portti oli suljettu. Tämä oli varmistanut minulle ajatuksen siitä että kyläläiset tunsivat olevansa turvassa suljetun portin takana ja että tällaisessa omanlaisessa lintukodossa ei voisi tapahtua mitään pahaa. Salpa aukesi äänettä ja silmänräpäyksessä olin sisällä rakennuksessa. Pidätin hengitystäni kuunnellessani kuulisinko talon asukkaan hengityksen tuon nukkuessa tai jotain muita ääniä, joka kertoisi minulle, että talossa asuttaisiin. Kuitenkaan en kuullut mitään, joten uskalsin lähteä liikkeelle. Hiivin edelleen hyvin varovaisesti eteenpäin kunnes löysin keittonurkkauksen. Pienen etsinnän jälkeen löysin muutaman leipäpalan sekä hieman kuivalihaa. Epäröimättä hetkeäkään sujautin ruokatarvikkeet reppuuni ja lähdin hiippailemaan ulos talosta. Olin juuri kääntymässä kulmalta kohti syvempää pimeyttä, kun tunsin miten minusta tartuttiin kiinni ja ennen kuin ehdin tehdä tai sanoa mitään, olin jo maassa.

Vaikka minua ei paiskattu edes lujaa maahan, keuhkoni tyhjenivät silti osin pahoinpidellyn ruumiini tömähtäessä kohmeiseen maahan. Haukkoessani henkeä, näin miten melkein suoraan yläpuolellani seisoi puna hiuksinen mies ja vaikka pimeys vaikeuttikin näkemistä, silmiini nousseen veden lisäksi, saatoin nähdä miten vihan lieskat vilahtivat miehen katseessa.

“Отец!” tytön unen painama ääni kuului jostain kauempaa. Taklaajani kädessä ollut miekka laskeutui hieman, mutta tiesin silti että minun pitäisi pelata korttini oikein jotta saattaisin selvitä tästä tilanteesta vähemmillä naarmuilla. 
“Älkää satuttako! En minä mitään pahaa ollut tekemässä. En ole syönyt päiviin joten en minä muuta meinannut kuin vähän ruokaa varastaa” pihisin ilman palatessa keuhkoihini ja puhumisen tullessa mahdolliseksi. Puna hiuksisen ilme leppyi ehkä millimetrin ja tuo otti muutaman askeleen taaksepäin. Nousin kyynärpäideni varaan jotta näkisin mitä olisi tapahtumassa, vaikka en uskaltanutkaan nousta ylös.

Ilmeisesti se tyttö, joka oli aiemmin huutanut, oli nyt saavuttanut taklaajani ja vaikka en kuullut mitä tuo sanoi, saatoin nähdä miten hän kuiskaili jotain. En tiennyt mitä minulle olisi tapahtumassa ja tytön lähtiessä askeltamaan luokseni, tarjoten lopulta kättään auttaakseen minut ylös, en tiennyt uskaltaisinko tarttua tarjoukseen. Pohdittuani asiaa muutaman hetken päätin että minulla ei olisi enää mitään menetettävää ja annoin auttaa itseni ylös. En voinut olla älähtämättä kivun aaltoillessani ruumiini lävitse, mutta lopulta minua lähdettiin taluttamaan johonkin. Ei minulla ollut mitään tietoa siitä tulisinko selviämään kylästä ikinä hengissä tai kaipaisiko kukaan minua jos jäisin tälle tielleni. Enää täytyisi vain toivoa parasta ja pelätä pahinta sekä yrittää pitää paras nöyryyspeli päällä, jos se auttaisi minua selviämään.

Päästessämme perille kylän laidalla olevaan taloon, minut istutettiin penkille. Lopulta se sama tyttö palasi mukanaan riepu ja vesikulho, jonka avulla tuo alkoi puhdistamaan kuivunutta verta kasvoiltani. En jaksanut välittää siitä että olin jäänyt kiinni jo toisen kerran ja että tällä kertaa todennäköisesti myös työ, joka edellisessä kylässä oltiin aloitettu, saatettaisiin loppuun. Pääni roikkui siten että sain lepuutettua leukaani rintaani vasten ja rukoilin mielessäni hiljaisesti että loppuni ei koittaisi vielä vaikka kohtalon pakoileminen ei näyttänytkään kovinkaan todennäköiseltä. Huolehtijani oli siirtynyt puhdistamaan käsissäni ja käsivarsissani olevia haavoja ja en uskaltanut edes katsoa toisen päälle. Olisin varmasti jo tarpeeksi syvässä liemessä muutenkin joten ehkä olisi paras vain olla kaivamatta kuoppaansa enään yhtään syvemmäksi.

”Mikä sinun nimesi on?” tyttö kysyi melkein kuiskaten. 
”Иван (ivan)” vastasin kuiskaamalla yhtä hiljaisesti, antaen pääni olla edelleen painuneena ja katseeni suunnattuna maahan. 

Tämä ei ollut tässä

 Efim katseli pieniä kaukaisia hahmoja puunrajassa. Hän itse seisoi portilla pienaan nojaillen, mietteliäänä. Nuo etäiset pisteet olivat Alik ja Anisim Iivari välissään — viimeisenä mainittu oli päättänyt aloittaa kotimatkansa ehtiäkseen jouluksi takaisin Saulkrastiin. Ajoitus oli sinällänsä mainio, sillä Efimin ostama uusi työhevonen täytyisi muutenkin noutaa asemalta. Siellä tammareppana oli jo useamman päivän viipynyt “odotustilassa”, suoraan sanottuna siis vetoisessa ja hämärässä hökkelissä aivan kolistelevien junien vierellä. Aiemmin ostohevoset oli viety Igzibiin odottamaan, mutta ymmärrettävistä syistä Vecnolaiset väistivät kyseisen kylän nykyisin kaukaa kuin suutarimiinan. 

Aluksi Efim oli kylläkin koittanut puhua Iivaria jäämään vielä toviksi, mutta von Hoffrén oli pitänyt tiukasti kiinni suunnitelmastaan ja livisti suorastaan kyseenalaisen nopeasti matkaan. Varmasti ei tietenkään voinut tietää, mutta tuntui siltä kuin jotakin olisi sattunut, ja koska Efimin aavistukset osuivat yleensä oikeaan, katseli hän nyt hieman pahaa enteillen kolmikon katoamista kaamossinen uumeniin. Edellisyön unessa musta pässi oli puskenut Efimin kumoon ja survonut kierresarvillaan rummun puhki. Sen päässä oli palanut lyhyt kynttilä, mikä monissa yhteyksissä kuvasi älyä, valaistumista ja itsetietoisuutta. Kuuma vaha valui kuitenkin pitkin villaa ja nysä oli palanut lähes loppuun. Symboliikkaa vilissyt uni oli saanut Efimin miettimään, mihin oli oikeasti sotkeutunutkaan Iivari von Hoffrénia auttaessaan. 

Hänen oli vain luotettava siihen, että latvialaismies (vai ruotsalainenko hän oli? Suomalainen? Sitä sai miettiä) palaisi takaisin mikäli tarvitsisi lisää apua. Tosin niin varma taidoistaan kuin Efim olikin, ei hän uskaisi luvata enää mitään.

Eläimellistä inhimillisyyttä

 Dzelzainin tontin rauta-aitojen sisäpuolella kaikki olivat jo oppineet ekstravarovaisuuteen aina sisäisen tutkan piipittäessä von Hoffrénin lähestyvän. Täällä tunturien kupeessa ei moista ylimääräistä kykyä kuitenkaan kukaan valitettavasti omannut, mikä koitui Karla Efimintyttären kohtaloksi.

“Alas satulasta!” ei aiheuttanut ensi alkuun muuta reaktiota kuin Gyzman (vaivalloisen) pysäyttämisen ja kulmakarvojen kohoamisen karvahatun alla. Karla ei ymmärtänyt miksi hänen täytyisi jalkautua, eikä myöskään miksi heidän vieraansa harppoi hangessa niin suivaantuneen näköisenä että lumenkin olisi voinut uskoa lakoavan hänen tieltään. Vasta kun rukkanen tarttui Gyzman ohjaan ja nuori ratsastaja kohtasi katseista kylmäävimmän, tajusi tuo reppana tehdä työtä käskettyä. Saapikkaat hörppäsivät päällisistä huolimatta aimon annoksen nietosta tytön loikatessa ketterästi alas.

“Täällä te kakarat ratsastatte kuin apinat sirkusponeilla. En ihmettele lainkaan miksi hevoset ovat kaikki niin vauhkoja,” Iivari saarnasi erittäin hyvänä vauhkon esimerkkinä teutovan pikkutamman ohjissa. Gyzma pyöri kuin paikallinen lumimyrsky, sen pieneen pirtaan ei sopinut täysin vieraan miehen tiukka ote. 

Ruunikko kavahteli, Karla pakitti pois alta. Arvostelu kismitti häntä, mutta kehtaisiko sitä vieraille inttää vastaan…

“Tuolla tavalla kun vielä riuhdot, saisi isäsi ottaa ratsuraasun sinulta pois.”

Okei, kyllä tässä sai jo antaa takaisin jos leikilläänkään kukaan puhui Gyzman pois ottamisesta. Tamma oli luvattu Karlalle, ja Karlan se myös oli. Kehtasikin mokoma kävelevä lakana tulla moittimaan ja uhkailemaan tietämättä taustoista yhtään mitään!

“Anteeksi nyt vain, mutta ei Gyzma ole mikään raasu, enkä minä sitä suusta riuhdo!”

Iivarin katse koveni hetkeksi. Väitettiinkö hänelle vastaan? Ennenkuulumatonta. Vastausta ei Karlalle uhrattu, mutta tiukka tuhahdus kertoikin enemmän kuin yksikään hienoisen murretulla englannilla jaettu sana. Karla laittoi vastalauseena kädet puuskaan ja heitti aivan yhtä merkityksellisen silmäyksen takaisin. Tuuli pörrötti hänen lakkiaan.

“Herra on sitten hyvä ja näyttää kuinka ratsastetaan, jos on kerta niin varma itsestään.”

Karlan heitto oli kenties tarkoitettu näsäilynä, mutta hän ei tiennytkään keskustelevansa tämän ylängön itseriittoisimman miehen kanssa. Viitan hulmauksessa Iivari oli noussut Gyzman kivikovaan puusatulaan, josta tuo loi alentavan katseen julkeudesta tyrmistyneelle hevosenomistajalle. Ratsu näytti pieneltä uuden ratsastajan alla, eikä se vaikuttanut tyytyväiseltä muutokseen. 

“Näytän toki” Iivari ehti sanomaan tanssivan ahalteken selästä, ennen kuin se varoittamatta ampaisi kuin luoti laukalle. Karla katsoi sanattomaksi jääneenä kuinka hänen pikkupippurinsa kiidätti kyytiläisensä pihan avoimista porteista ulos.

~*~

Tähän Iivari ei ollut varautunut. Kaikki muut skenaariot hänen päässään olivat käyneet, mutta ei ollut tullut mieleenkään ettäkö pieni ruunikko hirttäisi kaasun täysin pohjaan ja rynnistäisi päättömässä nelistyksessä ulos hirsiporteista. Jarrusta ei ollut puhettakaan, ja jos Iivari olisi ollut uskon miehiä, olisi tässä ollut hyvä hetki tehdä ristinmerkkiä kun Gyzma vyöryi täyttä laukkaa alas Vecnon rinteen kapeaa kinttupolkua.

Vaadittiin vajaa virsta ennen kuin täysiverisen jalkojen iskunopeus lähti laskemaan. Hiljaa himmaten vauhti hiipui käsien puristellessa ohjia — hengitä sisään, hengitä ulos, ollaan ihan rauhassa nyt vain. Lopulta valssitahti muuttui raviksi ja ravi käynnin kautta pysähdykseksi. Gyzman puuskutus kaikui hiljaisessa kuusikossa, ja höyryä nousi koko ruudintäytteisen kehon alalta kohti kirkastuvaa tähtitaivasta. Pakkanen oli kiristymässä ja talven lyhyt iltapäivä päättymässä, ympäröivät rungot erottuivat vain vaivoin tummina hahmoina. Valonlähteenä tulisi pian olemaan pelkkä kalpea kuunsirppi. Hevosethan löysivät aina kotiinsa, pimeälläkin, eikö vain? Iivari silitti pysähtymisen kiitoksena kapeaa kaulaa, vaikkei häntä pahemmin hevosta tehnytkään mieli juuri nyt ylistää. Metsä oli pimeä ja painostava heidän ympärillään.

Kyllä oli tamma sopan kehitellyt. Mutrusuinen ratsukko kääntyi omien jälkiensä perään, joita ei pian laihassa kuunvalossa nähnyt kuin siristämällä ja hyvällä mielikuvituksella. Gyzma alkoi tärisemään läpimärkänä, mutta steppaamaan ja kavahtelemaan se kykenisi varmasti vielä haudastakin — sinne se tällä menolla pian ilman lämpöä päätyisikin. Tarkalleen ottaen päätepysäkkinä kyllä olisi kait Vecnon tallin makaaberi muistoseinä… Siellä taisi olla ruuhkaa näin talvisaikaan.

Gyzma pysähtyi. Hetken aikaa tuo ikiliikkuja oli paikoillaan kuin patsas, pää pystyssä ja pienet, terävät korvat hörössä kuin magneetti olisi niitä vetänyt. Syke tuntui jähmeäksi jäätyneen karvan alla, kiivaana. Katse tuijotti pimeyteen puiden välissä, aistien jotain sellaista mitä ihminen ei kyennyt tuntemaan. Se sai muutenkin hermostuneen Iivarin olon epämukavaksi. Hän keräsi ohjia paremmin rukkasiinsa, valmistautuen sekä kohtaamaan odottamattoman yllätyksen että myös sitä luultavasti seuraavan täysiverisen rakettilähdön. Luoja paratkoon, anna Gyzman sinkaista kotia kohti eikä syvemmälle metsään… 

Susi.

Iivari tunsi sen vähäisenkin verensä valahtavan kasvoilta. Gyzma korskui hermostuneena ja steppasi sivuun — ratsastaja ymmärsi sitä hyvin. Harvoja asioita tuo yleensä kovin kylmähermoinen mies näin vihasi, vallan jopa pelkäsi, kuin susia. Kautta aikain kokemukset kyseisestä harmavasta pedosta olivat toinen toistaan kurjempia, mistä muistuttivat niin traagisesti kuollut palkintoponi kuin haalistuneet pienet arvet omassa reidessäkin. Olivatko he kokemassa saman kohtalon kuin Pakpao-poni? Gyzma oli ehkä piru tammaksi, mutta ei se moista loppua ansaitsisi. Iivari itse pelkäsi kipua kuolemaa enemmän; jälkimmäistä hänen tuskin oli turha enää toivoakaan. 

Susi luimisteli ja kohotti aavistuksen verran kulmiaan. Kyräillen se lähestyi ratsukkoa, ja matalan murinan alkaessa kaikki oli Gyzma-raasulle yksinkertaisesti liikaa. Ruunikko ponnisti takajaloilleen tikkusuorin koivin, eikä siinä ollut aikaa miettiä miksi peto heille murisi, kun hevonen jo kaatui takaperin selälleen. Ilmat puristuivat pihalle neljänsadan kilon paiskautuessa päälle, ja Iivari tunsi hukkuvansa paksuun lumeen. Hevonen kiljui ja sätki, potki itsensä ylös ja katosi yhdessä piiskahännän huiskauksessa täydellä laukalla metsään. Sen kiihkeä nelistys ja poikki risahtelevat oksat kantautuivat vielä pitkästä matkasta, ja niitä Iivari kuunteli maatessaan selällään syvässä hangessa, keräillen henkeä kasaan ja ilmaa runnottuihin keuhkoihinsa haukkoen.

Jokaiseen paikkaan särki tasaisesti ja varsinkin rinta oli tulessa. Kylkiluita oli aivan varmasti murtunut, siitä olisi voinut laittaa vaikka päänsä pantiksi, ja räpistellessään ylös Gyzma oli onnistunut vieläpä potkaisemaan ratsastajaansa selkään. Jos alla ei olisi ollut metristä nietosta pehmentämässä iskuja olisi jälki voinut olla vieläkin rumempaa. Onnisti se onnetontakin, vaikka eipä kivuissa mitään onnekasta sillä hetkellä tuntunutkaan olevan. Särky oli sellainen että jopa susi unohtui hetkeksi — kunnes matala murina kuului aivan istualteen könynneen miehen korvan juurelta.

Mitä siinä tilanteessa pitäisi tehdä? Paeta, puolustautua? Niin kai, mutta Iivari vain käänsi katseensa petoa kohti ja hengitti syvään. Hän oli aikansa ensin paennut kohtaloaan ja itkenyt sitten sen perään. Kenties nyt oli oikea hetki pysähtyä ja kohdata se mitä oli tullakseen. Ehkä susi murjoisi hänet ryömiväksi kasaksi jauhelihaa. Ehkä se saisi saaliinsa niin pieniksi palasiksi, ettei kuolemaa voinut väistää… Tunsiko Iivari jopa pienen, lepattavan toiveikkuuden sisällään?

Ei, kyllä hänen elämänhalunsa oli yhä silti tarpeeksi suuri luodakseen helpotuksen huokauksen suden kääntyessä pois ja jolkottaessa takaisin metsään. Sitä ennen se oli lopettanut murinansa, pehmentänyt katseensa, ja tuijottanut edessään ratkaisua odottavan miehen kasvoja loputtoman syvillä silmillään. Iivari tuijotti takaisin, kärsi edessään lemuavan kidan kärystä. 

Hermostunut huulten lipaisu ja yksinäinen harmaaselkä oli jo kadonnut takaisin illan pimeyteen.

Mitä oli juuri tapahtunut? Kiitollisuuden aalto pyyhkäisi Iivarin yli niin voimakkaana ettei tuo edes vaikeroinut noustessaan jaloilleen. Miksi susi kieltäytyi helposta ateriasta? Mikä sai sen lähtemään pois? Miksi katse viipyili, välähti suorastaan inhimillisenä? Näitä asioita oli aikaa pohtia pitkällä, häpeäntäytteisellä paluumatkalla. Kuljettavaa ei ollut paljon, mutta litistetyn kehon nitistessä ei eteneminen uppolumessa ollut leikintekoa. Ainoa mieltä lämmittävä huomio oli, että kelmeässä valossa näkyi hevosen jälkiä jotka etenivät samoja tulouria joita vaivainen itsekin seurasi. Hän ei ollutkaan hukannut Karlan ratsua metsään.

Ilta oli jo kääntynyt yöksi (millä ei tietenkään ollut mitään väliä tähän aikaan vuodesta), kun Iivarin surkea hahmo raahusti samoista porteista sisään joista yksinäinen Gyzma oli tunteja aiemmin painellut pihaan silmät vilkkuen. 

Lämpöön päästyään Iivari aikoisi ensitöikseen selostaa Efimille kohtaamisen tundrasuden kanssa. Tuo oli kehottanut kertomaan kaikesta normaalista poikkeavasti mitä tapahtui, ja jos tämä tapaus ei ollut shamaanin heiniä, niin ei sitten mikään.

Toisekseen egonsa pahasti loukannut Iivari ilmoittaisi Karlalle, että tuon tamma oli menetetty tapaus ja tyttö saisi pilata sen loppuun aivan rauhassa. 

Mitä jäljelle jää

 Iivari ei ollut koskaan ottanut osaa samanlaiseen tilaisuuteen kuin tämä. Kotipuolessa he kaivoivat kalmolle kuopan ja jättivät ehkä kauniin muistomerkin haudalle — saattoipa kenties olla että hän oli jo varajaisiksi teetättänyt Dukelle pienen kiven, aivan vain varmuuden vuoksi. Jouhituppoja he joskus ottivat muistoiksi jos ehtivät. 

Täällä talteen ei otettu pelkästään jouhia, vaan aivan kaikki mikä vain irti lähti. Kun Gepardin jäätynyt ruho oli raahattu pihaan, hyvä että se ehdittiin purilailta kumoamaan kun Efim oli jo työn touhussa veitsineen. Iivari ei tituleerannut itseään kovin herkäksi, mutta edes hän ei olisi kyennyt putsaamaan oman ratsunsa ruumista samalla tyyneydellä millä Efim osa kerrallaan perlinoa käsitteli. Kun hän iltasella eteni kallon erottamiseen saakka, ei Iivari enää tahtonut seurata toimitusta. Jokin raja hänelläkin oli.

Nyt tuo samainen kallo roikkui naulassa tallin palkissa. Efim oli puhdistanut luun taiten, ja pieni haikeus viipyili miehen kasvoilla hänen nostaessaan pään uudelle paikalleen. Vieressä roikkui tusinan verran muita samankaltaisia hiljaisia ystäviä: Iivari osasi lukea kyrillisiä sen verran että tunnisti viereisen Doldurmakiksi, sitä seuraava taisi olla Bulam-Bujar. Joukossa oli myös yksi suurempi ja leveämpi kallo, joka ei varmasti ollut ahaltek. Sno-Almo…? Kno…?

“Cnó-Almoin oli työhevonen,” Efim auttoi lukemisessa huomattuaan vieraansa vaeltelevan katseen.

“Aivan. Täälläkö ovat kaikki hevosesi?” Iivari antoi katseen kiertää tilaa. Nopealla laskutoimituksella seinillä vartioi vähän päälle kymmenen paria tyhjiä silmäkuoppia. 

“Ei aivan kaikki, mutta suurin osa. Tämä tässä on Azazdan, ensimmäinen omaostama orini heti kun isä jätti yhtiön haltuuni. Tuossa vieressä on Irimli, kantatamma. Se oli mukava hevonen, olisi pärjännyt täällä hyvin, paremmin varmasti kuin Pietarissa... Taaimmaisena on Vladimir, ensimmäinen oma kasvattini. Se niitti tuloksia kuin heinää, on itse asiassa Gepardin isoisäkin...”

Efim vilkaisi surumielisesti tallin uusinta vartijaa. Soihtujen väräjävässä valossa näytti kuin Gepard olisi vilkaissut takaisin — sehän tosin oli vain mielikuvituksen tuotosta. Olihan? 

“Silkkaa uteliaisuuttani: eikö teitä kuvota upottaa käsiä oman hevosen lihaan? Kaikkea olen kokenut, mutta en tiedä pystyisinkö samaan.” 

Iivari muotoili kysymyksensä kohteliaaksi ja sopivaa keveyttä etsien. Aihe oli arka, mutta kiinnostuksen suuruus sitäkin suurempi. Toisaalta Efim ei tuntunut ottavan Gepardin kuolemaa erityisen raskaasti — siinä missä hänen tyttönsä oli parkunut kuin Lyobekin vaivoin vetämillä purilailla olisi maannut hänen äitimuorinsa hevosen sijaan. 

“Ei, koska se ei ole hevoseni enää,” Efim totesi antaessaan vielä viimeisen katseen seinille ennen kuin kääntyi ovea kohti. “Se on vain jäljelle jäänyt kuori. Uskon Gepardin siirtyneen jo toisaalle...”

“Liittyykö se jotenkin siihen miksi pilkotte ruhon?”

“Tavallaan. Kuolema ei ole paha, gospodin Iivari. Se on portti uuteen, ja miksi sitä pitäisi lähteä suremaan? Ennemmin kunnioitan lähtöä hyödyntämällä jäljelle jääneet osat parhaan taitoni mukaan. Oletteko koskaan ajatelleet kuinka melkein jokaisen aterian, luukamman, lämpimän taljan ja jopa lankaneulan takana on joku uhrannut ruumiinsa? Oletteko muistaneet kiittää sitä poroa jonka nahka käsiänne nyt rukkasina lämmittää?”

Iivari ei vastannut ääneen mitään. Mielessään hän totesi olevansa vain kateellinen porolle.

Kaikki hyvä on kuollut

Dzivia - Pamierlyja Božyšča

 Kun Tatyana ja babushka Galina palasivat etukäteen alamailta säikähtäneinä ja kuusenkerkkäkorit tyhjinä, palpattaen yhteen ääneen vieraista miehistä joita metsä oli täynnä, ei kulunut hetkeäkään kun Vecnon pihasta lähti joukko tutkimaan asiaa. Efimin sanojen mukaan he kävivät vain katsomassa, mutta vetäessään tabardia tunikansa päälle Iivari kyllä tiesi mihin valmistautua. Miksi muuten he pukeutuisivat Vecnon vihreään erottaakseen omat miehet toisista? Muutkin tuntuivat lukevan rivien välistä enemmän kuin ilmi annettiin, ja ilmassa väreili jännitys. Se näkyi hevosten levottomuutena ja kuolainten järsimisenä, jopa yleensä niin kylmähermoisessa Riariossa. 

Efimin karvalakin punaista sulkaa seurasi yhteensä kuusitoista miestä, osa ratsain, osa jalan. Epäilyttävän suuri joukko vain tarkastusta varten tarposi ohuessa hangessa rinnettä alas, kohti kuusikkoa jonka kaamoshämy sai näyttämään pimeältä luolalta. 

Runkojen lomasta vain vajaan virstan matkan päässä kajasti pieni valo jonka tunnisti helposti lähtevän nuotiosta. Hämärän turvin he lähestyivät ja löysivät tyhjän leirin. Tuli paloi niin iloisesti että sitä oli selkeästi vasta hetki sitten ruokittu, ja ympärillä oli taljoja joista erottui vielä istujien painautumat. Mutta missä he olivat nyt?

Jalkamiehet kiersivät leiriä ympäröiviä puita. Jäljistä päätellen babushka ei ollut normaalin tapansa mukaan tällä kertaa liioitellut: väkeä oli ollut vähintään tusinan verran. Töppösenpainaumien perusteella kaikki olivat myös poistuneet samaan suuntaan yhtenä joukkona.  

“Jatketaan jälkien perään ja katsotaan mitä löydetään. Pysykää val—”

Efimin lause jäi kesken kun nuori Anisim osoitti kohti puiden luomaa varjoa. Nuotion valon reunamille oli ilmestynyt ryhmä, joka tuijotti mitään sanomatta tunkeilijoita leirissään. Hetken aikaa joukkojen välillä vallitsi hiljaisuus: kumpainenkin tuntui hämmentyneen odottamattomasta kohtaamisesta yhtäläisen paljon. Oli pistettävä merkille kuinka kaikilla Vecnon maille tunkeutuneilla oli rengashaarniskatunikat: he eivät olleet pelkällä metsästysretkellä.

Alik tarttui miekkansa kahvaan ja veti sen vyöltä. Efimin pistävien silmien katse porautui eteenpäin. Tuntui kuin metsä heidän ympärillään vetäisi henkeä, tuulikaan ei puhaltanut.

Äkkinäisesti mutta sitäkin odotetummin vierailijat lähtivät vyörymään aseet tanassa kohti vecnolaisia solvauksia heittäen. Kaikki katsoivat Efimiä, jonka hetken epäröinti muuttui itsevarmuudeksi hyökkääjien tunnistauduttua Igzibin miehiksi. Häntä ei tunnettu väkivaltaisena eikä sotaisana persoonana, enemmänkin juuri päinvastoin, mutta nurkkaan ahdistettuna tämäkin jänis osasi purra. 

Elokuvissa näkyy huutavia ja miekoilla huitovia, toisiaan kohti vyöryviä massoja, mutta tosielämä oli aivan muuta. Lumi narskui jalkojen alla kun uhkaajat lähestyivät lähestymistään, osa heistä heitti herjaa, kaikki piti aseitaan valmiina turvattuina eteensä. Ei riehuen, ei huutaen. Vihreät tabardit pitivät paikkansa taisteluun valmiina, hipihiljaa.

Tai hiljaa ainakin niin kauan kunnes ensimmäinen metallinen kalahdus kävi Alikin juuri ja juuri ajalleen osuneesta torjunnasta. Miekan terä kävi pelottavan lähellä hänen vatsaansa, jolloin alla oleva Lyobek kavahti. 

Se oli kuin merkkilaukaus, ja pian pieni aukeama oli täynnä silkkaa kaaosta. Kaikkialta kuului huutoa, rautaisia iskuja, korskumista, laukka-askeleita lumella. Iivari oli päätynyt keskelle kiivasta taistelua — ja hän kun oli tullut Siperiaan rauhoittumaan! Kaamoskooman sijasta tuo löysi itsensä tasapainottelemasta polkevan Riarion satulasta, jakamasta iskuja oikealle ja vasemmalle, selviytymästä. Siitä oli hyvin pitkä aika kulunut kun Iivari oli viimeksi joutunut ratsastamaan (melkein) kirjaimellisesti henkensä edestä, mutta oppi kumpusi syvältä selkärangasta: älä jätä selustaa paljaaksi, kääntele ratsua, ole valmiina, jaksa vielä vähän lisää. Riario tepasteli paikallaan valmiustilassa: tässä, hyvät naiset ja herrat, oli syy miksi piaffe kuului aina hyvän sotaratsun arsenaaliin. Hetken aikaa kaiken muun välissä Iivarin mielessä kävi absurdi toive siitä, olisipa omat oppilaat nyt paikalla ottamassa oppia. Näkisi tämä höttöinen z-sukupolvi miksi siellä kotikentällä kouluratsastusta hiotaan — tässä vaiheessa oli todettava että onneksi oli Riarion kanssa kaikista vastoinkäymisistä huolimatta hiottukin. Piaffesta se olisi valmis sinkaisemaan mihin tahansa suuntaan tai liikkeeseen mikäli tilanne muuttuisi, ja nopeastihan se tietenkin myös muuttui. 

“No voi nyt perkele!” 

Iivarin kuuli hyvin harvoin kiroavan, siihen tarvittiin koko elopainolla ratsastajaa alas repivä jalkamies. Tuo ei irroittanut otetta vielä Riarion jyrätessä päällekään, ja Iivari tunsi valuvansa satulasta. Se olisi paha, todella paha asia. Riepojan miekka olisi pistänyt jo kylkeenkin mikäli hevonen ei olisi kavahtanut juuri oikealla hetkellä taaemmas, mutta eroon vainoajasta ratsukko ei päässyt. Adrenaliini kohisi suonissa.

Ilmassa kaikui surkea, hyytävä ääni, kun hevosen säikähtänyt huuto muuttui kurlaukseksi. Perään kuului raivoisaa äittelyä, älähdys ja hetken hiljaisuus. Riarion pyöriessä kuin hyrrä irroittaakseen tunkeilijan kimpustaan Iivari näki sivusilmällään maassa makaavan vaalean hevosen ja sen rinnalle kyykistyneen Efimin. 

“Anna sen hevosen olla, se meni jo!” Iivari huusi omien ongelmiensa lomasta nähdessään kuinka toinen kumartui sulkemaan sinisen silmän. Oliko Arturnov menettänyt järkensä? Näytti siltä kuin hän olisi unohtanut ympärillään käytävän taistelun. Hanska silitti elotonta poskea ennen kuin piirsi kaulasta pulpunneella verellä pienen raksin valkoiseen otsaan.

Iivari tunsi jalkansa vapautuvan, jolloin hän keräsi kaikki voimansa ja potkaisi niin lujaa kuin ikinä pystyi. Riario kavahti yläpystyyn tuntemattoman miehen kieriessä kavioiden lomaan, ja kaikki orin käytöksessä viittasi siihen ettei sen hermot kestäisi tätä menoa enää kauan. Painavasta rautarengaspaidasta huolimatta kaatunut väisteli talsivia kavioita kuin vaskitsa, jolloin Iivari lopulta kohotti vasemmalla kädellään (oikea oli jo väsytetty loppuun) raskaan miekkansa ja iski sen alas. Aluksi häntä oli kismittänyt vaihtaa oma kevyt terä vanhaan rautaiseen puolentoista käden vastaavaan, mutta nyt mielessä oli vain kiitos siitä kuinka kevyesti se halkaisi yhteenpunotut metallirenkaat ja niiden alla lymyävän ihon — siihen ei olisi rapiirimiekka kyennyt. 

“EFIM! Jatka vielä!” Iivari joutui kääntymään jo seuraavaa uhmaajaa kohti, mutta luotti siihen että ystävällä olisi vielä itsesuojeluvaistoa jäljellä. Typeriä rituaaleja ehtisi tekemään muulloinkin kuin keskellä taistelua, ellei sitten itse tahtonut jatkaa ratsunsa perässä.

~*~

Vecnon porteista raahautui kaksitoista miestä ja kahdeksan hevosta lähteneen kuudentoista ja yhdeksän sijaan. Kaikki lemusivat hieltä ja vereltä eikä yhdenkään kasvoilta paistanut muu kuin väsymys ja turtumus — sitä kutsuttiin selviytyjän taakaksi. Kenellä oli huuli halki, kuka ontui, kolmas piteli silmäänsä. Lyobek arkoi vasenta etustaan ja Pazuzun sieraimessa oli hyytyneitä veriklimppejä. Efim käveli ilman ratsua nyrkissään pelkät tyhjät suitset.

Tupa oli hiljainen, kenenkään ei tehnyt mieli puhua. Iivari nyt oli vain väsynyt koettelemuksesta, häntä kun ei kuolemanpelko kalvanut, mutta muut tunsivat kuin he olisivat menettäneet viimeisenkin illuusion turvasta. Heitä vastaan oli hyökätty, ja tämä oli vasta pientä: mitä varten selkeästi yhteenottoon varustautunut joukko oli lähestynyt Vecnoa? D’Yaakup tulisi varmasti pitämään lapsellisen, pitkävihaisen uhkauksensa.

Efim oli mietteliäs. Hän ei koskenutkaan leipäänsä, nojasi vain käteensä ja tuijotti tyhjyyteen. Ei hän Gepardia niin surrut: kyllähän hän oriaan kaipasi — se oli 20 vuotta sitten syntynyt melkein kirjaimellisesti hänen käsiinsä — siinä missä menettettyjä miehiäkin, mutta he kaikki olivat nyt jo jatkaneet matkaansa. Kuolema oli siirtymä, ei loppu. Oli ollut kauhistuttavaa seurata avuttomana vierestä kuinka terä pisti ratsun kaulan puhki ja katsoa miten ori kaatui koristen maahan, mutta nyt Gepard oli saanut sentäs rauhan.

Efim ei. Hän tunsi kaikkea muuta kuin rauhaa: epäreiluutta, levottomuutta ja ennen kaikkea vihaa. Ei riittänyt että hänestä levitettiin perättömiä puheita: Vecnon koskemattomuutta oli loukattu kirjaimellisesti verisesti. Ihmisiä oli kuollut. Efimin luottoratsu kaadettiin hänen altaan. Pinnalla oli tunteita joita tuo ei kuuna päivänä olisi tahtonut enää koskaan tuntea, tunteita jotka hän oli jättävinään edelliseen elämäänsä.

Efim Arturinpoika oli täynnä kostonhalua.