Verhon takaa

 Osa Iivarin ja Ilonan matkakertomusta

Iivari tunsi olonsa hyvin harvoin typeräksi, eivätkä ne kerrat olleet koskaan päättyneet erityisen onnellisesti. Siksi hän oli tietyllä osin varautunut ottaessaan Karlalta vastaan kulhon, jonka sisältö näytti olevan jotain vihreän teen ja sappinesteen väliltä.

"Juo siitä nopealla huikalla."

Iivari pyöräytti astiaa käsissään ja nuuhkaisi sitä nyrpistellen. Hyh miten kitkerä katku. Hän tunsi kuinka täyteen ahdatun kodan jok'ikinen silmäpari tuijotti, jopa Efim, vaikkei hänen katsettaan voinutkaan paikallistaa kasvoja peittävän jouhiverhon alta. Hän löi taustameluksi suurta rumpua tasaisen kuudesosanuotin tahtiin.

"Nytkö?"

"Da."

Karla nyökkäsi kippoa kohden ja kohotti käsiään kuin nostaakseen näkymättömän astian huulilleen. Iivari vilkaisi vierellä istuvaa Ilonaa. Jos hän nauraisi puolikkaankaan hymyrypyn verran... Mutta nainen otti tilaisuuden huomattavasti juhlavammalla arvokkuudella kuin skeptisenä pälyilevä kumppaninsa, joka empi yhä höyryävän juoman kanssa. Hänen uskoaan oli horjutettu, venytetty ja muokattu suuntaan jos toiseenkin, mutta jostain syystä tämän yhteisön tarjoamaan maailmaan mielikuvitus ei yltänyt. Tngrit, luonnonhenget ja avustajat... Yhtä hyvin olisi voinut väittää tonttujen ja enkeleiden olevan totista totta. Yhtä vähän Iivari olisi uskonut.

Ja miksi kotaan oli pitänyt tunkea väkeä kissan kummin kaimoja myöten? Eikö tällaiset tilaisuudet olleet yleensä yksityisiä? Miksei kukaan sanonut sanaakaan, miksi kaikki vain tuijottivat? Ilona vihjasi vaivihkaisella katseella astiaa kohden: hörppää nyt. Rumpu täytti hiljaisuutta.

No, kerrankos sitä täällä ollaan. Iivari vältteli visusti katsekontaktia kenenkään kanssa nostaessaan astian suulleen ja kumosi liemen ennen kuin ehti katumaan. Ainakaan tee (?) ei ollutkaan niin pahaa mitä olisi voinut luulla.

"Eijei, älä juo kaikkea, siinä oli muillekin!" Karla parkaisi ja nykäisi kipon luisevista kourista ennen kuin pohjatkin katoaisivat. Joku nauraa röhähti, Iivari mulkaisi savun läpi. Rumpu ei tauonnut. Minuutit kuluivat, joku hyräili, kippo kiersi ringissä sillä vähällä tarjottavalla mitä jäljelle jäi. Efim aloitti hiljaisen laulun.

"Olisi ollut hyvä oppia etiketti etukäteen" kuului vaivihkainen jupina Ilonan suuntaan. "Jos olisin tiennyt että tänne sitä paitsi änkeytyy koko kylä, en..."

"Et mitä?"

"En... ..."

Varjot elivät seinää vasten omaa elämäänsä. Efim oli nostanut temmon kahdeksasosanuottiin, mutta näytti siltä kuin hänen varjonsa olisi jo tanssinut. Kiemurtelivatko shamaanin päähineeseen isketyt sarvet kuin käärmeet, vai kuvitteliko Iivari vain? Vai olivatko ne käärmeitä jotka vain näyttivät sarvilta...

Venäjä oli kielenä kuin hepreaa, mutta epävireinen jollotus kävi nyt oudolla tavalla järkeen. "Де високі гори я вільно лечу, де високі гори я вільно лечу, де високі гори я вільно лечу..." Iivari ei ymmärtänyt sanaakaan siitä kuinka Efim toisti "lentävänsä vapaana siellä missä vuoret olivat korkeita", mutta tuijotti silmiään räpäyttämättä edessään tapahtuvaa performanssia. Miten jouhet ja sulat liikkuivat kaikki kuin yhtenä aaltona: puvun varmasti sadat poronhampaat ja metalliset pienet eläimet kalisivat, kilisivät ja kilkkasivat yhteiseen kakofoniaan. Puukon lailla pistävät silmät tuijottivat jouhien takaa näkymättömistä, mutta niiden katseeseen ei voinut olla vastaamatta. Iivarin koko oleminen oli nyt kiinni tässä hetkessä.

"En..."

Se miten lause loppui jäi legendaksi. Yhä vain kiihtyvän tanssin pyörteissä jouhet väistyivät hetkeksi. Se oli lyhyt silmäys, ohimenevä.

Iivari kaatui suoraan taakse kuin häntä olisi lyöty tikarilla rintaan.

~*~

Missä hän oli?

Mikä hän oli?

...

Pilviä, niin paljon pilviä.

~*~

Porotko ne siellä ölisivät...

Maa keinui kuin he olisivat matkalla Hankalaan, merisairaus pystyi iskemään näinkin kaukana rannikosta.

"Huhuu? Iivari?"

Silmäluomet painoivat kilon kappaleelta, eikä niitä kyllä tarvinnutkaan avata. Sen verran kipeää teki jopa hiilloksen heikko loiste.

"Oliko hyvä matka?"

Ei se ollutkaan poro, vaan Ilona. Kurkkaus siristetyllä silmäkulmalla sen kertoi, ennen kuin luomet painuivat taas kiinni. Mikäs kiire tässä nyt taas oli.

~*~

"Huomenta!"

Iivarista tuntui kuin hän olisi kokenut tämän joskus aiemminkin. Silmät aukesivat varovaisesti tunnustellen, mutta nyt kynttilöistä kajastava valo ei tuntunut neulanpistoilta. Räpsyttely pisti nesteet liikkeelle ja tarkensi kuivan, sumuisan näkymän hämärästä kammarista. Ilona istui lattialla öljyämässä miekkaansa tumpulla ja hymyili miehelle joka yritti istumaan ennen kuin totesi kyynärpäihin nojaamisen olevan tarpeeksi hyvä. Maailma ei enää pyörinyt.

"Miten olet noin pirteä..." Iivarin kysyi vaisusti ja hieroi otsaansa. Hänellä ei ollut pienintäkään muistikuvaa siitä kuinka oli päässyt takaisin taloon, eikä oikeastaan mistään muustakaan.

"Koska ryystit itse ainoana juomaa puolen ringin edestä," Ilona vastasi ja jätti kohteliaasti lisäämättä loppuun "urpo" vaikka se sinne olisikin sopinut. Hän tihrusti huonossa valossa ja käänteli terää kädessään miettiessään sen teroittamista. "Ainakin pääsit heti vauhtiin."

Iivari hautasi kasvot käsiinsä ja puhalsi, hän ei tahtonut tietää. Joskus muistamattomuus oli hyve.

Sitten niitä alkoikin tihkumaan kuin vesipisaroita huonosti kyllästetyn kankaan läpi, muistoja. Iivari puraisi hermostuneena huuleensa käydessään niitä läpi. Hänen kasvot olisivat käyneet kalpeiksi ellei ne olisi jo valmiiksi olleet niin kelmeät, ja pään selvittäminen ravistamalla ei karistanut sekavia kuvia pois vaan sotki vain hiestä klimppiintyneet hiukset kahta kauheammin. Ilona kohotti katseen aseesta.

"Mitä sinä näit?"

Iivari ei halunnut vastata, vaikka tiesiki näkyjen perkaamisen olevan vielä edessä — muutenhan hänen koettelemuksensa olisivat olleet kaikki turhia. Ilona olisi elementissään päästessään tulkitsemaan unikuvia, mutta se hetki ei ollut juuri nyt. "Kerron myöhemmin, nyt tarvitsen vettä", hän kuittasi samalla kun vääntäytyi ylös.

"Pöydällä on astia."

"Enhän nolannut itseäni mitenkään?"

Ilonan kryptinen "et minun nähdäkseni" ei tuonut lohtua.

Kuusenkerkkäseni, tunturihaukkani

 Ilta oli suhteellisen leuto ottaen huomioon napapiirin jäävän kauas etelään, mutta kyynel tuntui silti jäätyvän Karlan poskelle. Hän pyyhkäisi sen rukkaseen, rukkasen Gyzman kaulaan, ja jatkoi ratsastamista. Tuuli humisi korvissa.

Ruunikko pysähtyi vastentahtoisesti kun ratsastaja sitä pidätteli. Mihin Karla oli menossa? Jaa'a. Hän niiskaisi ja sipaisi taas rukkasella kasvoja, vilkaisi olkansa yli. Ehkä pitäisi kääntyä takaisin? Dramaattinen poistuminen ei ollut ollutkaan niin hyvä idea kuin miltä se alkuun vaikutti. Juhlava asu oli kaunis muttei erityisen lämmin, ja kylmä kolkutteli ytimiä. 

Tuntia aiemmin hän oli istunut pitkän pöydän ääressä aivan toisenlaisissa tunnelmissa. Anisim täytti 20 vuotta, ja tarjolla oli kaikkea tuoreesta paistista juurespataan ja kerkkäkakkusista olueen. Heillä harvoin oli syytä juhlaan, joten jokainen tilaisuus otettiin avosylin vastaan — miten muuten sitä kaamoksen yli jaksaisikaan? Aikanaan viikingitkin olivat juhlistaneet ryyppäjäisiä nimeltä júl juuri taktisesti vuoden lyhyimpien päivien aikaan, ei lie sattumaa... Karla huomasi kuinka pullo kyllä kiersi Alikin kädestä näissäkin pidoissa. 

"No Anisim", Alik kysyi iloisen ukon volyymilla, "eikös sinun pitäisi jo tietää mitä elämälläsi teet, aikamies kun olet?"

Anisimia nauratti ja Alik iski häntä kämmenellä selkään. Heidän syntymiensä välillä oli valehtelematta ainakin kuusikymmentä kesää, mutta juhlajuoma tasasi vuodet.  

"Mitä minun pitäisi sitten tehdä?"

"Mistäs minä tiedän! Se on sinun elämäsi, älä kysele, tee."

"Ei minulla ole mitään suunnitelmaa ikinä ollut."

"Aloita vaikka siitä mitä eniten tahdot. Anti tulla!"

Anisim tuumi hetken. Sitten hän kippasi tuoppinsa teatraalisesti tyhjäksi — Alik yllytti vierellä nauraa kätkättäen — ja käänsi katseensa yllättäen Karlaa kohti. Tuo kohotti kulmiaan ja oikoi kauniin, punaisen kankaan helmaa. Babushka oli sen hänelle ommellut, kirjonut tarkkoja linjoja, kyllä jotkut osasi... 

Sekunnit olivat vaivaannuttavia. 

"Eniten minä tahdon Karlan."

Jos äskeinen hetki tuntui hankalalta, tämä se sitten vasta olikin jotain. Karla tunsi punan levievän korvia myöten, muttei sellaisen punan jota mies ehkä toivoi.

"Minä en tahdo sinua."

Alik ei hihitellyt, ja jopa latvialaiset vieraat vaihtoivat katseita vaikka tuskin sanaakaan ymmärsivät. Nyt oli Anisimin vuoro punastua: oli hän suunnitellut mitä tahansa, dialogi ei ollut selvästi kääntynyt toivottuun suuntaan. 

"Mietipä nyt vielä uudest—"

"Mitä miettimistä siinä on?"

Karla tuijotti tuimasti koko pöydän yli. Anisim koitti hymyillä sovittelevasti, mutta ei saanut vastakaikua. Niinpä hän kääntyi Efimin puoleen.

"Sinä lupasit."

"Lupaukset ovat itseään täyttäviä," Arturnov vastasi ärsyttävän tasoittelevaan sävyyn. Se ei silti auttanut siloittelemaan Karlaa, joka näki nyt punaista muuallakin kuin juhlapuvussaan. Hän ponkaisi seisaalleen niin että lautanen kolisi, kädet tiukasti nyrkissä ja silmät tulta leiskuen. Sähkön tuntui suorastaan aistimaan. 

"Mitä sinä lupasit? Isä...?!" ääni oli niin täynnä tukahdutettua raivoa että se pihisi.

"Mahdollisuuksia."

Hetken ajan Karla näytti siltä että hän pinnisteli etsiäkseen mahdollisimman loukkaavaa ja korvia syövyttävää sanaa. Hiljaisuudessa kaikui Anisimin kuiskuttelu Alikin korvaan, humalainen vanhus tirskui. Karla erotti sanan "tytsy".

"Tytsyttele keskenäsi vain!" Karla puhkesi pauhaamaan. Hän oli niin, niin vihainen. Tyrmistynyt, petetty, nolattu, mutta ennen kaikkea vihainen. "Oletteko te oikeasti käyneet minusta kauppaa kuin jostain vaatimesta?! Uskomatonta!" Kyyneleet kihosivat silmäkulmiin melkein yhtä rivakasti kuin raivon puna syveni. Kun Efim puhui, tytär näytti entistä enemmän nurkkaan ahdistetulta sudelta. 

"Käsität aivan väärin, Anisim kysyi ainoastaan lup—"

"Aivan sama, mikä sinä mitään lupia olet antamaan!" Karla keskeytti toistamiseen. "Kyllä minä osaan itsekin päättää! En jaksa tällaista, en jaksa...!" 

Ääni sortui lauseen loppuun. Karla veti täristen henkeä ja kääntyi niin nopeasti kannoillaan että letti oli lyödä vieressä istuneen otsaa. Hän paiskasi perästään oven kiinni kaikella sillä nuoruuden raivolla millä ikinä kykeni ja tuskin näki kyynelten läpi eteensä juostessaan talliin. Hetkeksi matkan kirjaimellisesti katkaisi Ivan, joka epäonnisena jäi tunteiden sokaisemana juosseen Karlan alle eläinsuojan ovella. Parkuva teini ei pahoitellut, ei välittänyt miltä vaikutti, sillä ei hän ymmärtänyt siinä hetkessä mitään muuta kuin polttavan halunsa päästä pois, kauas pois.

 Gyzma ei ehtinyt edes tajuamaan kun satula oli jo isketty sen selkään ja kuolaimet suuhun. Se tanssahteli omistajansa vierellä rapsakkaan pakkasilmaan, ja pian he nelistivät ulos pihasta.

Siinä he nyt sitten olivat, keskellä tunturia, täysikuun loisteessa. Karla oli yhä yhtä petetty, loukattu, mutta myös kylmissään. Tunnekuohuissaan hän ei ollut tajunnut ottaa edes taljaa naulasta ja nyt viimakin jo voimisti pakkasta. Posket ja nenänalus oli jäätynyt itkusta hyhmäiseksi. Karla niiskaisi. Niin paljon kuin hän tahtoikin lähteä, se ei ollut mahdollista — ei siinä hetkessä, ei niissä varusteissa. Katse hapuili rinteiden takaa pilkistäviin kotipihan valoihin: siellä oli lämpö, siellä oli Tatyana, siellä oli oma jousi ja karvaturkis...   

Gyzma kääntyi tyytyväisenä tulosuuntaan, kohti kesken jääneitä iltaheiniä. 

~*~

Karla istui päätalon kuistilla. Porontaljaan kääriytyneenä hän katseli itäisellä taivaalla kumoittavaa kuuta ja kuulosteli yön olemattomia ääniä, ainakin niin kauan kunnes harmonian särki takana narahtava ovi ja tuvan lumelle heittämä valojuova. 

Karla ei periaatteesta sanonut mitään Efimin istuessa hänen viereensä. Kuinka hän oli kehdannut tehdä niin, tehdä naimakauppoja selän takana? Kaikista maailman ihmisistä hänen isänsä! 

"Karla."

Kalastelkoot vain. Keskustelua tästä viimeisenä saisi taiottua.

"Karla, kuusenkerkkäseni."

Karla käänsi katseen pois, mutta epäröi aavistuksen. Isä harvoin puhui niin kauniisti. Toisaalta teko oli ollut sellainen ettei sitä millään määrällä hellittelynimiä voinut koskaan maksaa takaisin. Lyhty lepatti tunturin tuulessa, hetken aikaa liekki tanssi samaa tanssia ilmassa pyörteilevien hiusten kanssa. Sulat Efimin päässä kahisivat vastakkain.

"Ymmärsit väärin, kenties Anisim myös. En minä sinua kenellekään voi luvata, sen saat tehdä aivan itse. Olin kuvittelevinani välillenne jotain. Erehdyin."

Tuhahdus karkasi Karlan huulilta ennen kuin hän ehti sitä estämään. Se oli erehdys, todellakin. Anisim oli ärsyttävä, itseriittoinen, machoileva testosteronihirviö joka kuvitteli kolmen viiksikarvan tekevän hänestä miehen. 

"Tahdon sinulle vain kaikkea hyvää," Efim lisäsi rauhallisesti. Karlaa ärsytti: hän olisi tahtonut riidellä, mutta tiesi kokemuksesta ettei se onnistunut isän kanssa. Hän oli aina viimeiseen asti niin raivostuttavan tyyni, empaattinen, vastaanottava. Kiltti. Myötämielinen...

"Jos tahdot minulle vain hyvää, annat minun lähteä pois."

Sanat lipesivät kuin itsestään. Nyt Karla suuttui itselleenkin: kuinka hän epäonnistui mykkäkoulussakin, äh. Mutta kun kerran sanainen arkku oli rakosallaan, niin miksipä ei antanut sen aueta kokonaan.

"Tahdon nähdä muutakin maailmaa. Olen kyllästynyt näkemään pelkkiä kuusia, tuntureita ja poroja, kyllästynyt näihin samoihin naamoihin. Sinun on helppo puhua, olet asunut Moskovassa ja Pietarissa ja hyvä ettet kuussakin, mutta minä olen aina vain kykkinyt täällä, ensin äidin kanssa, sitten sinun..."

Äänen värinä kaipasi taukoa, Karla loi katseen maahan ja hautautui syvemmälle taljan uumeniin. Häntä nolotti jälleen silmissä polttelevat kyyneleet. Itkupilli! 

"Mistä tiedän miten arvostaa kotia, jos en ole koskaan kaivannut sinne?" 

Yllätykseksi käsi laskeutui Karlan selälle. Efim veti hänet kainaloon. Isä ei ollut koskaan aiemmin antanut edes puolikasta halausta.

"Sitten sinun on varmasti lähdettävä. Mutta tiedä että minne menetkin ja mitä teetkin, mitä ikinä tapahtuukin, täällä on sinulla aina koti odottamassa."

Karla jäi sanattomaksi, mutta hänen katseensa kertoi sitäkin enemmän. Silmät tuikkivat kilpaa taivaan tähtien kanssa. 

"Jos tunturihaukka ei avaa siipiään, se kuihtuu. Minä en tahdo näivettää omaani," Efim lisäsi ja kohotti oman pistävän katseensa taivaalle. Pohjantähti pilkahteli kiristyvän pakkasen merkiksi.

Viimeinen etappi?

Yö tuntui olevan ainut aika kun Ivan saattoi hengittää vapaasti. Vaikka päivät eivät olleet enää nuorelle niin vaikeita ja vihamielisiä, oli tuo edelleen hieman jaloillaan liikkuessaan kyläläisten keskuudessa. Kaikki eivät olleet enää niin vihamielisiä arpikasvoista poikaa kohtaan ja Ivan oli yrittänyt osoittaa olevansa vaaraton jakamalla ylimääräistä saalistaan kylän vanhimpien asukkaiden kanssa. Kuitenkin muutamat kylän asukkaista silti saivat Ivanin pysymään hieman varpaillaan. Varsinkin kylän päämies, Efim, sai Ivanin niskakarvat hieman pystyyn edelleen vaikka poika olikin yrittänyt tehdä kaikkensa jotta olisi saanut voitettua kylän päällikön puolelleen.

Kuitenkaan Ivan ei useinkaan liikkunut valoisaan aikaan, ainakaan jos poika ei tuntenut oloaan kovinkaan varmaksi, sillä ajoittain tuo vakuutti itselleen että poikaa ei haluttaisi Vecnoon. Kerättyään voimiaan menneen kesän ajan, Ivan oli pohtinut matkansa jatkamista. Nuorella ei ollut tarkkaa tietoa siitä, missä Vecnon tilukset tarkalleen ottaen sijaitsivat joten tarkkaa suunnitelmaa ei Ivan voinut tehdä siitä, minnepäin tuon matka jatkuisi. Kulkemisesta tulisi myös hidasta toisen ollessa jalkamiehenä ja joutuessaan tehdä matkaa kävellen sen jälkeen kun tuo päättäisi Vecnosta lähteä.

Nuoren ajatuksena oli ollut lähteä tekemään jonkinlainen lyhyt vaellus ja kokeilemaan miten tuo voisi pärjätä matkallaan kohti tuntematonta. Hiipiessään ulos pienestä asumuksesta jossa poika oli saanut majailla erään vanhan miehen kanssa, tuo luuli nähneensä tumman vilahduksen aidan vierellä. Kuitenkin poika uskotteli itselleen että se olisi vain joku uneton joka olisi ehkä kävelemässä hieman ennen kuin painuisi pehkuihin. Odotettuaan että piha olisi taas hiljainen toinen tarkisti että olisi varmasti pakannut kaikki mitä tuo saattaisi tarvita pitkällä vaelluksella ja antaessaan katseensa kiertää vielä kerran Vecnon pihassa ja kääntäessään katsettaan kohti tallia, poika näki punaisen oranssin loisteen ennen kuin tuo tajusi niiden lähtevän liekeistä.

Tiputettuaan reppunsa sekä jousensa maahan ja käveltyään lähemmäs tallia liekkien tuottama lämpö alkoi lämmittämään toisen kasvoja. Ymmärtäessään mitä oli tapahtumassa, tuo kääntyi kannoillaan ja juoksi muutaman lähimmän talon luokse, hakaten ovia nyrkeillään ja herättäen niin monta ihmistä ennen kuin tuo kääntyi ympäri ja etsi jostain käsiinsä sangon ja kävi täyttämässä sen vedellä. Vaikka liekkien lämpö sai Ivanin miettimään kääntymistä takaisin, tuo juoksi silti lähemmäs liekkejä jotta sai heitettyä vesisankonsa sisällön liekkien juureen ja lähteä hakemaan seuraavaa.

Jokainen kierros jonka teini juoksi lähelle liekkejä sai savun polttamaan keuhkoissa ja mitä korkeammaksi ja voimakkaammaksi liekit kasvoivatkaan, sitä pahemmin ne polttivat pojan kasvoja sekä käsiä. Kuitenkin kerta toisensa jälkeen poika juoksi aivan palavan rakennuksen äärelle, kunnes paluumatkallaan tuo alkoi yskimään niin pahasti että tuon tasapaino petti. Yskiessään keuhkojaan pihalle poika tunsi miten vahvat kädet auttoivat tuon ylös ja taluttivat hieman sivummalle. Vaikka Ivan olisi halunnutkin palata takaisin sammutustöihin heti, poikaa pideltiin aloillaan sen verran että toinen ei enää yskinyt niin pahasti, vaikka palatessaan apuun sammutustöissä savun aiheuttama polte palasikin toisen keuhkoihin melkein samoin tein.

Liekkien talttuessa yö oli vaihtunut aamuun ja pihaa koristivat hiiltyneet rauniot. Istuessaan maassa, mihin tuo oli todennäköisesti yskänpuuskan vavisuttamana kaatunut, poika tajusi että tuolla ei ollut enää tietoa siitä, missä reppu, saati jousi olivat. Antaessaan katseensa kiertää kaaoksesta tyyntyvässä pihassa, Ivan tajusi menettäneen viimeisetkin keinonsa menestyä yksin, eikä pojalla ollut mitään tietoa miten ja milloin tuo saattaisi saada mahdollisuuden pystyä rakentamaan itselleen uuden jousen, saati jonkinlaisen puukon joiden avulla tuo voisi taas hankkia elantonsa. Poika pelkäsi että jos tuo ei saisi nopeastikin hankittua tarvikkeita uuden jousen rakentamiseen, tuo joutuisi takaisin kiertolaiseksi ja silloin varmasti lähestyvä talvi olisi viimeinen jonka poika näkisi.

Tulkoon valkeus

 Kylläpä aurinko väreili. Miksei se paistanut tasaisesti? 

... 

Efim avasi silmänsä. Luomien läpi kajastanut hohka ei lähtenytkään auringosta. Paksu lasi päästi punaista valoa läpi, ja hetkessä pahat aavistukset valtasivat mielen. Sängyn oljet pölisivät kun nukkuja kimposi ikkunalle todistamaan apokalyptista näkyä: Piha oli ilmiliekeissä. 

Ei henkäisyä, ei silmän räpäystäkään, hetken aikaa Efim vain tuijotti eteensä kuin ei suostuisi uskomaan silmiään. Muu talo sen sijaan reagoi: huutoa, juoksuaskeleita, ovien paukkumista. 

"Isä! Isä! Pihalla palaa!" Karan kimeä ääni kantautui ovelta, aivan kuin ikkunalla seisova Efim tarvitsisi selontekoa näkemästään. Se kuitenkin sai hänet takaisin toimintaan, ja kuin napista painaen mies kääntyi ja ryntäsi tyttärensä perästä ulos yövaattesillaan. 

Kuistilla odotti kaaos. Paksu savu peittosi maan, liekit nielivät jo eteläpuolen hirsivallia ja rakennuksia, ne kurottelivat kitaansa lähemmäksi ja lähemmäksi. Ihmiset, koirat, hevoset, kaikki juoksivat sikin sokin toisiinsa törmäillen. Joku oli jo lähtenyt tekemään kaivolta ketjua, osa tamppasi tulta märillä kankailla, loput olivat vain tiellä. Horkka paiskautui vasten kasvoja. Mustaa taivasta vasten parveilevat kipinät olivat väärällä tavalla kauniita.

Efim kohotti katseensa. Tuli kurkotteli jo tallin kurkihirren ylitse.

~*~

Aamuinen näky oli lohduton. Mustuneet hirret savusivat yhä, eikä pihalla ollut enää eteläpäätyä. Valli oli sortunut, eikä viereisistä rakennuksista ollut jäljellä kuin tummia rankoja. Maa oli vuoroin sammutusveden vellittämää, vuoroin karrelle palanutta ja halkeilevaa. Kaikki pinnoista kasvoihin oli noessa. Ilmassa leijui kitkerä käry, jota edes nouseva länsituuli ei saanut työnnettyä pois: siltä ei käynyt suojautuminen edes märillä liinoilla, joilla raunioita penkovat ihmiset itseään suojasivat. 

Karla itki Tatyanan kanssa tuholta ihmeen kaupalla säästyneen päätalon ovella. He olivat auttaneet sammutustöissä ja raivauksessa, ainakin niin kauan kunnes Karlan palaneeksi kattopalkiksi luullut kasa kääntyikin hiiltyneeksi hevosenraadoksi.

Suurin osa eläimistä oli yhä ylängöllä laiduntamassa, mutta ne onnettomat jotka olivat jääneet erinäisistä syistä yöksi talliin… Karla ei tahtonut muistella, kenelle oli toivottanut hyvää yötä sulkiessaan viimeisenä oven. Kuka oli vielä hörähtänyt kerjätessään santsikierroksen apetta? 

Sinänsä he olivat päässeet vähällä. Tuli ei ollut päässyt leviämään pidemmälle pihaan, ja mikäli tallia, pikkuaittaa ja karjasuojaa ei laskettu, olivat kaikki rakennukset säästyneet korkeintaan nokikuorruttuneina. Ihmishenkiä ei menetetty ja kanalakin säästyi. Kaksi hevosta oli karauttanut portista ulos liekkien lyödessä laipioita, ja toivo heräsi kun Karla ymmärsi jättäneensä Gyzman aitaukseen eikä sisälle karsinaan. Ehkä se kirmasi jossain tuolla, kauhuissaan ja väsyneenä, mutta elossa kuitenkin.

Babushka vollotti. Anisim juoksenteli sankojen kanssa varmistelemassa kyteviä pisteitä, Efim haahuili yhä yöpaidassaan sen näköisenä ettei ollut mukana tässä maailmassa muuten kuin pikkurillin verran. Koirat kiertelivät raunioita.

“Olihan Lyobek laiduntamassa?” Tatyana kysyi vaisuna nojaten ystävänsä olkaan.

Hiljaisuus.

Mikä tullakseen tulee

Efim istui pienen hirsituvan kuistilla ja katseli tyyntä Taivasjärveä. Mietteliäästi hän rutisteli hiuksiaan, kuivasi varmasti jo viidettä minuuttia samaa kohtaa litimärällä pyyhkeellä.

Kaikki siinä valoisassa, kauniissa loppukesän illassa oli petollista valhetta. Efim ei kokenut oloaan turvalliseksi. Hänen selkäpiitään oli karminut jo kuukausia, eikä se ottanut laantuakseen. Useat ahdistavat, symboleja vilisevät selkounet valvottivat öisin, päivisin jokainen varjo tuntui kätkevän piiloihinsa jotain rumaa ja valoon sopimatonta. Viimeksi tänään mies oli kohottanut katseensa ylängölle ja ollut näkevinään harmaan hevosen. Sen päässä olevat haarasarvet tippuivat kun ori käänsi katseen ihmiseen, ja hallaharja — Efim pistäisi vaikka päänsä siitä pantiksi — katosi kitkeränä savuna ilmaan tuulenpuuskan mukana. 

Koitti näkyä, hallusinaatiota, tulkita miten tahansa, se ei ikinä päätynyt mihinkään hyvään.

Kuikka ulvoi vastarannalla. Ei sitä tuttua soidinlauluaan, vaan karahtelevan, valittavan huudon.

Se tuki portailla istuvan Efimin mielenmaisemaa täydellisesti.  

Päätöksiä

Ivan oli uuden edessä. Taakse jääneiden, jo elettyjen 13 vuoden aikana poika ei muistanut että kukaan olisi pitänyt tuosta huolta. Karattuaan kolme vuotta aikaisemmin lastenkodista, oli tuo sattuman kaupalla törmännyt Krishjaan ja Dezimiin ja nuo olivat opettaneet Ivanille taitoja selviytyä. Kolmikon oli ollut tarkoitus pitää yhtä mutta tuo lupaus oli rikottu ja nyt Ivan oli aivan yksin.

Ensimmäisinä päivinään poika ei ollut uskaltanut luottaa kehenkään ja vaikka tuo oli ollut miten nälissään, ei poika ollut uskaltanutkaan koskea tuolle tuotuihin ruokiin. Lopulta se tyttö, Karla, oli vakuuttanut pojalle että ruokaa olisi turvallista syödä ja aloitettuaan ei mennytkään montaa hetkeä että se vähäinen määrä ruokaa, jota pojalle oli kehdattu antaa, oli kadonnut. Tuosta hetkestä meni vielä muutama päivä jotta poika tunsi olevansa tarpeeksi vahva noustakseen ylös. Tuo liikkui varjoissa ja seinän vierillä, kyläläisten katseiden ollessa halveksivia ja ehkä jopa hieman pelokkaita.

Ivan ei halunnut kuitenkaan tiennyt mitä hänen tulisi tehdä. Poika ei halunnut olla taakaksi kyläläisille mutta ei myöskään tiennyt olisiko paras vain jatkaa matkaansa ja jos tuo jatkaisi, mihin hän menisi. Ivanilla ei ollut tietoa siitä missä hän oli ja miten kauan, saati millä, tuo pääsisi johonkin pieneen kaupunkiin. Poika oli tehnyt muutamia retkiä hirsi vallien ulkopuolelle ja tuo oli löytänyt tarvikkeita, joilla oli saanut rakennettua itselleen jonkinlaisen jousen sekä muutaman nuolen. Pojan metsästystarvikkeet eivät olleet mitenkään hyvät tai edes ehkä käyttökelpoiset, mutta vuosien aikana tuo oli oppinut pärjäämään kaikenlaisilla välineillä ja tiesi, että haettuaan hieman tuntumaa jousitekeleeseensä, tuon pitäisi pystyä toivottavasti metsästämään sen avulla.

Ivan oli piilottanut varusteensa metsän siimekseen sillä poika ei uskaltanut tuoda niitä mukanaan Vecnoon. Poika käytti päiviä, ehkä jopa viikkoja siihen että tuo oppi metsästämään jousellaan paremmin. Ne vähäiset saaliit, joita poika oli onnistunut metsästämään, tuo kantoi kaiken mukanaan ryysyyntynessä repussaan. Poika ei ollut kuitenkaan mikään metsästäjä joten tuo joutui opettelemaan kaiken itse, sillä tuo ei tiennyt keneltä olisi voinut pyytää apua ja neuvoa. Mitä paremmin poika oppi selviämään omillaan, sitä enemmän tuo alkoi pohtimaan olisiko parempi jättää pieni kylä taakseen, vai voisiko pojan olla kannattavampaa jäädä Vecnoon ja voisiko joku mahdollisesti joskus opettaa tuota selviämään paremmin?

Varas

Joskus kevättalvella 2021

Mä juoksin niin lujaa kuin mä pystyin. Mun koko kroppaan sattui ihan tuhottomasti, ja mä en ajoittain saanut edes hengitettyä tarpeeksi syvään jotta mä olisin voinut juosta vieläkin lujempaa. Se, miten pitkälle mä olin juossut ei ollut mulla tiedossa saati että olisinko mä juossut oikeaan suuntaan. Kiinni jääminen edellisessä kylässä ei todellakaan kuulunut mun suunnitelmiin. Luulin pystyväni karkaamaan joukolta, joka tuli päälleni mutta ne olikin mua viisaampia, ja mä olin saanut turpaani ihan kunnolla. 

Kun mä rämmin metsässä eteenpäin ilman suuntavaistoa mulla ei ollut tietoa siitä että mihin mä päätyisin. Mä olin alueella, jota mä en tuntenut millään tavalla ja mä olin yksin. Krishja ja Dezim olivat hylänneet mut keskellä yötä ja mä en tiennyt miksi. Meidän piti pitää toisistamme huolta mutta selkeästi se ei ollut tapahtunut tässä. Kai ne ajattelivat että mä olin liian heikko selviämään niiden matkassa tai että mä en muuten vain voisi olla avuksi. Toisaalta ensimmäisenä mun pitäisi todellakin löytää jotain syötävää. Mä en tiennyt että montako päivää oli mennyt siitä kun mä olin syönyt viimeksi jotain koska mä en edes tiennyt montako päivää kulunut siitä kun mut oli hylätty johonkin siperialaiseen perämetsään.

Pimeyden piti olla mun ystävä yrittäessäni varastaa ruokaa viimeisimmästä kylästä mutta silti mä olin jäänyt kiinni. Ensin mä olin vain luullut että rahahdukset joita kuului olivat vain tuulen aiheuttamia, mutta lopulta mun kimppuun käytiin jokaisesta mahdollisesta suunnasta ja mä jouduin tappelemaan niin reilusti että mä sekosin suunnissa ja iskuissa. Lopulta mä onnistuin karkaamaan tappelun tiimasta ja sen jälkeen mä vain juoksin. Mun juoksuni loppui vasta kun mä näin edessäni korkean aidan. Mä olin juossut jo puulinjan ohitse ennen kuin mä tajusin asian. Mä peruutin takaisin puuston suojiin ja lähdin seuraamaan sitä piilotellen varjoissa parhaani mukaan. En ollut ajatellut että metsän suojissa olisi vielä asutusta, mutta ilmeisesti mä olin väärässä. 

Löysin paikan, josta mun oli helppo seurata aidan takana tapahtuvaa elämää. Illan hämärtyessä mun suunnitelmani oli valmis (eli siis todellakaan mulla ei ollut minkäänlaista suunnitelmaa) ja mä lähdin liikkeelle. Mä olin riisunut kenkäni yrittäessäni liikkua mahdollisimman hiljaa ja heti vain kun mä totesin että tilaisuus olisi mahdollisimman paras, mä pistin uudelleen juoksuksi ja juoksin suoraan avoimesta portista sisään ja etsin paikan, johon piiloutua. Pimeyden laskeutumisen odottaminen oli todella vaikeaa vaikka samalla liikkumattomuus helpotti mun ruumistani vallanneita kipuja.

Täydellisen pimeyden laskeuduttua odotin vielä jonkin aikaa ennen kuin mä uskalsin lähteä liikkeelle. Pienet, pinnalliset henkäykset eivät sattuneet ihan niin paljoa kuin mitä pidemmät ja syvemmät hengenvedot sattuivat, mutta jouduin silti olemaan varovainen kaiken suhteen sillä en halunnut paljastaa asukkaille että heidän joukossaan oli tunkeilija. Pimeys sekä erinäiset rakennukset tarjosivat tarpeeksi suojaa jotta saatoin hiippailla niiden seinustoilla ilman että pelkäisin paljastuvani soihtujen loisteessa. Ajoittain jouduin kuitenkin pysähtymään ja kuuntelemaan ympärilläni kuuluvia ääniä.

Yritin saada hämärässä selkoa siitä, mitkä rakennuksista olisivat asuinrakennuksia ja mitkä saattaisivat olla tyhjillään. Vaikka pimeys ei helpottanut tutkimustani, sain silti nopeasti selville mikä rakennuksista oli todennäköisesti kyläpäällikön asumus ja tiesin kiertää sen kaukaa. Palasin samaa reittiä kuin mistä olin saapunutkin nykyiselle tarkkailu paikalleni. Lopulta tulin hieman pienemmän rakennuksen kulmalle ja pysähdyin kuuntelemaan hiljaisuutta ympärilläni. Varmistuttuani siitä etten aiheuttaisi varjoa pihaa valaisevien soihtujen loisteessa, kiersin niin läheltä rakennuksen seinää kuin oli mahdollista, kunnes tulin sen ovelle.

Näin kaukana sivistyksestä kukaan ei lukinnut rakennusten ovia kunnolla ja olin kuullut miten hämärän laskeutuessa portti oli suljettu. Tämä oli varmistanut minulle ajatuksen siitä että kyläläiset tunsivat olevansa turvassa suljetun portin takana ja että tällaisessa omanlaisessa lintukodossa ei voisi tapahtua mitään pahaa. Salpa aukesi äänettä ja silmänräpäyksessä olin sisällä rakennuksessa. Pidätin hengitystäni kuunnellessani kuulisinko talon asukkaan hengityksen tuon nukkuessa tai jotain muita ääniä, joka kertoisi minulle, että talossa asuttaisiin. Kuitenkaan en kuullut mitään, joten uskalsin lähteä liikkeelle. Hiivin edelleen hyvin varovaisesti eteenpäin kunnes löysin keittonurkkauksen. Pienen etsinnän jälkeen löysin muutaman leipäpalan sekä hieman kuivalihaa. Epäröimättä hetkeäkään sujautin ruokatarvikkeet reppuuni ja lähdin hiippailemaan ulos talosta. Olin juuri kääntymässä kulmalta kohti syvempää pimeyttä, kun tunsin miten minusta tartuttiin kiinni ja ennen kuin ehdin tehdä tai sanoa mitään, olin jo maassa.

Vaikka minua ei paiskattu edes lujaa maahan, keuhkoni tyhjenivät silti osin pahoinpidellyn ruumiini tömähtäessä kohmeiseen maahan. Haukkoessani henkeä, näin miten melkein suoraan yläpuolellani seisoi puna hiuksinen mies ja vaikka pimeys vaikeuttikin näkemistä, silmiini nousseen veden lisäksi, saatoin nähdä miten vihan lieskat vilahtivat miehen katseessa.

“Отец!” tytön unen painama ääni kuului jostain kauempaa. Taklaajani kädessä ollut miekka laskeutui hieman, mutta tiesin silti että minun pitäisi pelata korttini oikein jotta saattaisin selvitä tästä tilanteesta vähemmillä naarmuilla. 
“Älkää satuttako! En minä mitään pahaa ollut tekemässä. En ole syönyt päiviin joten en minä muuta meinannut kuin vähän ruokaa varastaa” pihisin ilman palatessa keuhkoihini ja puhumisen tullessa mahdolliseksi. Puna hiuksisen ilme leppyi ehkä millimetrin ja tuo otti muutaman askeleen taaksepäin. Nousin kyynärpäideni varaan jotta näkisin mitä olisi tapahtumassa, vaikka en uskaltanutkaan nousta ylös.

Ilmeisesti se tyttö, joka oli aiemmin huutanut, oli nyt saavuttanut taklaajani ja vaikka en kuullut mitä tuo sanoi, saatoin nähdä miten hän kuiskaili jotain. En tiennyt mitä minulle olisi tapahtumassa ja tytön lähtiessä askeltamaan luokseni, tarjoten lopulta kättään auttaakseen minut ylös, en tiennyt uskaltaisinko tarttua tarjoukseen. Pohdittuani asiaa muutaman hetken päätin että minulla ei olisi enää mitään menetettävää ja annoin auttaa itseni ylös. En voinut olla älähtämättä kivun aaltoillessani ruumiini lävitse, mutta lopulta minua lähdettiin taluttamaan johonkin. Ei minulla ollut mitään tietoa siitä tulisinko selviämään kylästä ikinä hengissä tai kaipaisiko kukaan minua jos jäisin tälle tielleni. Enää täytyisi vain toivoa parasta ja pelätä pahinta sekä yrittää pitää paras nöyryyspeli päällä, jos se auttaisi minua selviämään.

Päästessämme perille kylän laidalla olevaan taloon, minut istutettiin penkille. Lopulta se sama tyttö palasi mukanaan riepu ja vesikulho, jonka avulla tuo alkoi puhdistamaan kuivunutta verta kasvoiltani. En jaksanut välittää siitä että olin jäänyt kiinni jo toisen kerran ja että tällä kertaa todennäköisesti myös työ, joka edellisessä kylässä oltiin aloitettu, saatettaisiin loppuun. Pääni roikkui siten että sain lepuutettua leukaani rintaani vasten ja rukoilin mielessäni hiljaisesti että loppuni ei koittaisi vielä vaikka kohtalon pakoileminen ei näyttänytkään kovinkaan todennäköiseltä. Huolehtijani oli siirtynyt puhdistamaan käsissäni ja käsivarsissani olevia haavoja ja en uskaltanut edes katsoa toisen päälle. Olisin varmasti jo tarpeeksi syvässä liemessä muutenkin joten ehkä olisi paras vain olla kaivamatta kuoppaansa enään yhtään syvemmäksi.

”Mikä sinun nimesi on?” tyttö kysyi melkein kuiskaten. 
”Иван (ivan)” vastasin kuiskaamalla yhtä hiljaisesti, antaen pääni olla edelleen painuneena ja katseeni suunnattuna maahan.