Iivari von Hoffrén tunsi itsensä harvoin altavastaajaksi, mutta nyt kyseinen harvinainen tilanne oli käsillä. Ratsu hänen allaan kiemurteli kuin lattaritanssija, oksat tarttuivat pitkiin mustiin jouhiin ja juurakot olivat korkeita kuin muurit. Sammal vuoron lipsui ja vuoron petti kavioiden alla. Edellä kulkeva langanlaiha ori sen sijaan puikkelehti kevyesti ja varmajalkaisesti pitkin harmaata syysmetsää. Ahaltek — Pazuzu sen nimi taisi olla— oli selkeästi omalla maallaan, siinä missä barokkimallisella Riariolla oli täysi työ ja tuska pitää tasapainonsa. Näissä oloissa levaden hallitseminen oli yhtä tärkeää kuin lämpötyyny saunassa.
Efim vilkuili olkansa yli vaikkei sille ollut tarvettakaan: hänen vieraansa rymisteli ratsuineen perässä kuin Hannibalin sotanorsut. Jos nuo olisivat jääneet jälkeen, sen olisi kyllä huomannut hiljaisuudesta... Metsälle ei Efim ainakaan noita mukaan ottaisi! Hän ei rehellisesti sanottuna ymmärtänyt, mitä moinen kermaperse teki keskellä erämaata: Iivari ei samettitakissaan ja sipsuttelevalla destrierillään pärjäisi viikkoakaan yksin luonnossa, mikäli he nyt jälkeen jäisivät. Oli hyvä että Efim oli ottanut tuon ensin mukaansa vain lyhyelle kierrokselle: ei reppana kestäisi vettyneissä vaatteissaan edes puolen päivän ansakierrosta.
"Ennen kuin alamme suunnitella yhtään mitään, meidän täytyy opetella muutama perustaito, mister," venakko muotoili pieni iva sanoihinsa kätkettynä. Iivarin posket punottivat pienoisesta häpeästä: hän tunsi olonsa typeräksi. Mitä hän oli odottanut Siperian olevan? Kylmällä, märällä ja karulla maalla ei ollut tarvetta koreilla, eikä Efim todellakaan ollut sellainen henkilö johon tehtäisiin vaikutus esittelemällä materiaa. Samettisten ja kaniininnahkaisten vaatteidensa sijaan hän olisi voinut satsata villaan ja turkiksiin, silloin hänen ei olisi nytkään tarvinnut palella ja vaikuttaa samalla täysin idiootilta.
"Tämä ei ole mikään lomakohde" Efim lisäsi loppuun ikään kuin puolivahingossa. Iivari vastasi vain vaimealla tuhahduksella.
Vain muutamaa päivää aiemmin Iivari oli saanut matkansa päätökseen, seisoen Vecnon honkapuisten porttien edessä uuvuksissa, nälissään ja kylmissään. Hän oli suunnitellut matkaansa jo kauan, mutta ei ollut ottanut huomioon kuinka kaukana Vecno tosiaan oli: Latviasta ei ollut hankala päästä Siperiaan, mutta siellä sitä maata sitten riittikin. Kaiken huipuksi Iivari ei ottanut omaa ratsuaan Dukea mukaan, vaan päätti matkallaan käydä hakemassa jo jonkin aikaa haaveilemansa spanish norman-orin mukaansa. Fiksuna hän olisi vain katsonut, missä asti hevonen oikeasti olikaan myynnissä: kävipä nimittäin ilmi, että siinä missä Vecno sijaitsee pohjoisessa napapiirin toisella puolen, oli Riario-ori kaupan Tomskissa, yli 1200 km etelämpänä... Pitkän junamatkan jälkeen Tunguskan lävitse, oli vielä usean vuorokauden matka kylään, josta sitten vielä päivän verran täytyi taivaltaa kinttupolkua pitkin Vecnoon.
Moiseen matkaan ei Iivari ollut varautunut, joten ymmärrettävästi hän oli täysin puhki saadessaan matkansa vihdoinkin päätökseen. Hän oli odottanut vierailua pitkään, mutta totuus oli iskenyt turhan rajusti vasten kasvoja heti alkuunsa: tämä ei tulisi todellakaan olemaan mikään huviretki.
Verkkaisen iltaratsastuksen tunnelma muuttui kertaheitolla, kun Efim käänsi huutaen Lyobekin ympäri ja painoi täyttä laukkaa takaisin ruohoarolle. Hänen oli ollut tarkoitus tutustua rauhassa uuteen ratsuunsa lämpimässä kesäsäässä yhdessä vaeltaen, kun kaukaisessa puurajassa oli näkynyt varmasti vilaukselta vaaleat, rastatukan kehystämät kasvot. Hetken ajan miehen päässä raksutti, kunnes hän salamana käänsi ratsunsa nyt jo kadonnutta ihmishahmoa kohden: Efim tiesi törmänneensä jälleen kesäpäivänseisauksena tapaamaansa naiseen, eikä hän päästäisi tuota tällä kertaa livistämään ilman vastauksia.
Ruohotupsut lentelivät Efimin pyytäessä oria laukkaamaan kovempaa: kiltti Lyobek, vielä vähän nopeammin! Täysiverinen pidensi askeltaan, mutta silti heidän tavoittaessaan puuston olivat selkeästi he kaksin. Vain pieni pajulintu liversi läheisen kuusen oksalla.
"Tiedän että olet täällä," Efim sanoi ratsastaessaan laskemattoman keskikesän auringon valaisemaan metsään. Lyobek pärskyi pyrähdyksensä jälkimainingeissa, ottaen muutaman steppiaskeleen. Mies satulassa koitti saada hevosen pysymään hetken vaiti ja paikoillaan, jotta kuulisi ympärilleen.
Oksat rapisivat kaukaisuudessa.
"Kuka olet?" hän kysyi, tietäen jo valmiiksi ettei vastausta tulisi — kuten ei tullutkaan. Metsä kätki piilottelijan hämyihinsä, ja vaikka Efim kuinka ratsasti eteenpäin, hän ei nähnyt vihjettäkään mystisestä naisesta. Pikkuhiljaa hän alkoi jo kyseenalaistamaan omaa järkeään: oliko ketään edes olemassa? Ehkä ritarinkannustee oli vain armeliaasti antanut hänen kuvitella itselleen juhlaseuran...
Efim oli jo diagnosoimassa itseään harhaiseksi kun Lyobek pysähtyi kuin seinään. Ori nosti päätään sieraimet lautasen kokoisina, tuijottaen etuoikealle kuin vihikoira. Sulkapäinen ratsastaja kääntyi katsomaan samaan suuntaan, nähden vain ilmavirrassa vienosti huojuvia kuusenhavuja. Silti hän selittämättömästi tiesi katsovansa oikeaan suuntaan: hän luotti ratsunsa vaistoihin. Efim silitti ruunikkoa kaulaa kiitoksena, tuijottaen yhä silmä kovana puiden sekaan. Ketään ei näkynyt, mutta naisen läsnäolon pystyi silti aistimaan: sen tunsi nahoissaan kuinka tuo tuijotti omasta piilostaan takaisin etsiviin, keltaisiin pedonsilmiin. Vain tuuli suhisi puiden latvoissa.
Efimin oli tälläkin kertaa myönnyttävä kohtaloonsa jäädä ilman vastauksia. Hän loi viimeisen, pistävän silmäyksen metsän siimekseen ennen kuin painoi pohkeillaan Lyobekin takaisin käyntiin.
Tämänkin erän tuntematon nainen oli ehkä voittanut, mutta ei koko läheskään ottelua.
Tummanpuhuva tamma korskui ja muljautteli silmiään astellessaan ilta-auringon valaisemalla kinttupolulla. Sen sirot jalat tikkasivat suuntaan jos toiseenkin sen näköisinä etteivät oikein tienneet mihin asettua, ja miten.
"Soo-o" Efim tyynnytteli vierellään pomppivaa tammaa. Karla ratsasti heidän edellään Lyobekilla, jonka toivottiin rauhoittavan herkkäsieluista uutta tulokasta teräshermo-olemuksellaan. Talutettavaa ei kuitenkaan paljoa helpottanut vieraan orin läsnäolo, vaan se tuntui hermostuvan koko ajan enemmän.
Ishtarin pitkä matka oli tulossa päätökseensä: se oli tehnyt muuttoliikkeen Pietarista kuljetusauton kyydissä taigavyöhykkeelle saakka, ja nyt viimeiset kilometrit Vecnoon sen oli taitettava polkua pitkin. Ishtarilla ei ollut mukanaan muuta kuin päässään oleva naruriimu ja jockeynsä sille mukaan antama aladya, kaiken muun entisen elämänsä se joutui jättämään taakseen. Suurelta laukkatallilta ja tasaisilta hiekkaradoilta on raadollista tulla heitetyksi keskelle erämaata juurakoiden ja kivien sekaan, ilmassa pilvenä parveilevien mäkäräisten syötäväksi, tuntemattomien ihmisten ja hevosten joukkoon. Ishtar oli siis hyvästä syystä peloissaan.
Kun nelikko saapui loputtomalta tuntuneen taivalluksensa päätteeksi Vecnon pihan porteille, hirnui Ishtar pitkään ja kimeästi. Se jäi kippurakorvat ojossa kuuntelemaan kun päärakennuksen takaa kuului vastaus, ja kolmas. Tamma steppasi malttamattomana, arasteli astua sisään hämyisään hirsirakennukseen. Heti kun Efim päästi sen vapaaksi uuteen kotikarsinaansa alkoi armoton pyöriminen ja huutaminen, johon pihalta vastattiin korkeilla hirnahduksilla.
"Kyllä se tuosta asettuu. Jos ei, niin sitten ei," Efim totesi Lyobekin satulaa kantavalle Karlalle. Tyttö ymmärsi isänsä sanat liiankin hyvin: jos Ishtar ei sopeutuisi eikä pärjäisi tulevana talvena, ei se näkisi seuraavaa kesää. Täällä vain vahvimmilla ja sitkeimmillä oli oikeus elää, muuten päätyi hyödyttämään muita ravintona.
Katsoessaan hädissään pyörivää langanlaihaa tammaa Karla ei voinut olla tuntematta sääliä: hän pystyi jo arvaamaan, miten tässä kävisi.
Efim makasi vuoteessa selällään. Silmät seisoivat päässä, tuijottivat tyhjinä kattoa. Hän oli voipunut, mutta hyvällä tavalla: juhlittuaan koko yön kesäpäiväntasausta sietikin olla väsynyt. Keskikesän juhla oli vuoden riennoista suurin ja riehakkain siitäkin huolimatta että Efim oli aina joutunut juhlimaan sitä yksin siitä hyvästä syystä ettei muita juhlijoita ollut. Moraalisista syistä hän ei todellakaan voisi ottaa juhlaan mukaan tytärtään Karlaa, eikä Efim ollut luonut siteitä muihin kuin pieneen perheeseensä. Mies siis katosi kasvot maalattuina peuransarviin koristautuneena yksin metsään tanssimaan ja soittamaan yleensä astetta vahvemman teen voimin, nauttimaan luonnon ihmeistä ja nautinnoista, laskemattomasta auringosta.
Mutta nyt fyysinen väsymys ei ollut ainoa asia mikä Efimiä kaihersi. Yksinäisen juhlinnan aikana oli tapahtunut jotain, mitä hän ei olisi koskaan voinut kuvitella tapahtuvan. Mies huokasi haikeasti, oljet pistelivät täkänän läpi nahkaa jota kirjoi edelleen eilisiltaiset nokipiirrokset.
__________________________
Vain 12 tuntia aikaisemmin hän oli juonut rauhassa ritarinkannusteetä saviastiasta nuotion piirissä, ottanut rumpunsa ja sulkenut silmänsä. Sitä mukaa kun tee vaikutti kiihtyi rummutus yöttömässä yössä: osa linnuista lehahti kauemmaksi, loput liittyivät kakofoniseen soittoon. Efim pälyili ympärilleen villin näköisenä soittaessaan, sydän pamppaillen, katse harhaillen. Hän otti hiipuvasta hiilloksesta hiilenkäppyrän, puristi sitä kädessään poltteesta huolimatta, huutaen. Sotki samalla nokisilla käsillään kasvonsa ja vaivoin piirtämänsä viivat.
Hänen oli juostava. Efim ei tiennyt miksi, mutta paikalleen tuo ei voinut jäädä: tuntui kuin hänen selkärankansa olisi kiemurrellut paikallaan. Korppi raakkui puunlatvassa hulluutta kun alaston mies juoksi pitkin mättäitä kuin maailmanloppu olisi tullut. Neulaset ja kävyt pistelivät jalkapohjia, mutta sitä Efim ei edes huomannut. Sen sijaan hän kuuli oman hengityksensä, sydämensykkeensä, selvempänä kuin koskaan. Tuuli ravisti oksia, neulaset ja lehdet kahisivat toisiaan vasten, ilma oli tiheänä yöauringon säteissä loistavia polttiaisia. Korppi tuntui nauravan miehelle. Tum tum tum, juoksu vei häntä kohti vuorenkuvetta. Hyppy kaatuneen kelon yli, tum tum tum, päämäärätön matka jatkui. Suuresta kuusesta oikealle, kallionnyppylästä vasemmalle. Minne ja miksi Efim juoksi, sitä hän ei tiennyt, mutta jokin veti tuota metsäläistä puoleensa. Ehkä ritarinkannus tiesi paremmin.
Aivan yhtä arvaamatta kuin riento oli alkanutkin, se myös päättyi. Efim löysi itsensä pieneltä heinäiseltä aukealta, joen suvannosta, joka kylpi keskikesän laskemattoman auringon valossa. Sarvipää seisoi paikallaan, nojasi käsillä jalkoihinsa ja puuskutti. Veri kohisi korvissa niin kovaa ettei tuultakaan olisi kuulunut ellei se olisi juuri tyyntynyt. Vedettyään henkeä Efim korjasi ryhtiään ja katsoi ympärilleen: sen tarkemmin miettimättä hän kohotti peurannahkaisen rumpunsa jatkaen kiihkeää soittoaan uudessa sijainnissaan. Kuvitteliko hän, vai soiko rumpu entistä kumeammin? Joen vesi kannatteli ääntä kauniisti.
Oksat risahtelivat liian selkeästi sen ollakseen tuulen tai pienen eläimen aiheuttamaa. Villin tanssinsa lomassa Efim käänsi katseensa kohti äänen lähdettä, puiden lomasta pilkistävää auringonkehrää. Tuo pysähtyi ja laski rumpukätensä.
Efim ei tiennyt mitä olisi tehnyt. Hän katsoi kummissaan aluskasvillisuuden seasta ilmestynyttä naishahmoa joka askelsi pehmeästi kuin kissa suoraan miehen luokse työntäen puskia pois tieltään. Ei kysymyksiä, ei sananvaihtoa; vain määrätietoinen ote ranteesta ja yllättävä suudelma huulille.
Ei, Efim ei tiennyt kuka nainen oli. Hän ei ollut tunnistanut tuon silhuettia, eikä tunnistanut nyt lähietäisyydeltäkään. Kasvot olivat pitkät ja katse pistävä, otteet pehmeät mutta päättäväiset. Seremoniallisesta asusta ja käytöksestä päätellen kumpainenkin juhli samaa juhlaa, mutta miksi he eivät olleet kuulleet toisistaan? Vai tunsiko nainen miehen jota vasten painautui? Mitä Efimiltä oli mennyt ohi?
Luultavasti paljonkin, sillä seuraavana päivänä sängyssään päätä selvittäessään Efim huomasi eilisillan tarinassaan olevan paljon aukkoja: siitä oli lienee kiittäminen tujakkaa juomaa. Hän ei muistanut minne oli jättänyt rumpunsa; oliko hän koskaan sammuttanut nuotiota kunnolla; minne hän ylipäätänsä oli tehnyt tulen ja jättänyt vaatteensa, aseensa ja astiansa? Jaa-a. Kotiin hän ei niitä ollut ainakaan tuonut, sillä aamulla juhlija oli löytänyt itsensä makaamasta hevosten heinissä ilkosillaan, nokipiirrokset sotkussa ja peuransarvet yhä päässään. Ainoastaan pieniä pätkiä aiemmasta oli tarttunut Efimin muistiin, kuten korpin raakunta; suuren juhlarummun syvä bassoääni joenmutkassa; naisen rastoittuneet, karheat hiukset; suovalta tuoksuva pehmeä iho...
"Isä!" Karlan korkea ääni sai Efimin pään särkemään lisää. Mies vaikersi ja peitti kasvonsa kun hänen teini-ikäinen tyttönsä avasi enempiä kyselemättä huoneen oven.
"Mitä kaikkea teit kun olet tuossa kunnossa? Sinun piti mennä katsomaan Alikin kanssa ansoja."
"Mmm, älä puhu niin kovalla äänellä. Enkä voi lähteä mukaan kuitenkaan, puukkoni ja jouseni jäi metsään muiden tavaroiden kanssa."
"Ai, etkö ottanut niitä mukaan?"
"En."
"Miksi sinun rumpusi, vaatteesi ja muut tavarasi ovat sitten portilla?"
Oli nainen kuka tahansa, hän myös selkeästi tiesi missä Efim piti majaansa. Oliko se hyvä asia, se selviäisi varmasti ennemmin tai myöhemmin. Nyt mies vain tyytyi murehtimaan jyskyttävää päänsärkyään... Asia kerrallaan.
Lyobek, verenpunainen ori, käänteli korviaan epäluuloisesti Efimin vetäessä sormeaan pitkin hevosen pitkää päätä. Öljy-veriseos valui lämpimänä kasvoja pitkin, mutta Lyobek pysyi paikallaan, mulkoillen vain hieman epäilevästi edessään seisovaa miestä. Tuulenpuuska kahisutti aroheinää kaksikon ympärillä auringon viimeisten säteiden kurkotellessa vuorien takaa, ilmassa tuoksui kesä.
“Nimesi on Lyobek Verikarva,” Efim lausui, painaen punaisen kädenkuvan ahalteken rintaan. Hän toisti saman omaan rintakehäänsä, katsoen oria niin silmiin kuin hevosta ikinä pystyi. Pähkinänruskea, eläväinen katse.
“Minkä sinä tunnet, minä tunnen. Minkä sinä näet, minä näen. Minkä sinä kuulet, minä kuulen. Mitä kohtaat, minä kohtaan.”
Tuulenpuuska tarttui Efimin nahkavaatteen helmaan, saaden pienet messinkikellot kilahtelemaan toisiaan vasten. Se oli merkki päätöksestä. Hetken aikaa kaksikko seisoi vielä paikallaan, mies ruohotupsuja hamuavaa hevosta silitellen ja hyväillen. Kun viimeisetkin auringonsäteet painuivat horisontin taa, keräsi Efim saviastian ja lähti kävelemään takaisin kotia kohti. Hetken hän ehti vaeltaa yksin, kun kuuli takaansa heinien kahinaa ja kevyitä täysverisen laukka-askeleita. Hän tiesi Lyobekin saavuttaneen tuntiessaan lämpimän puhalluksen niskassaan.
He olisivat nyt yhtä ja samaa: Efim ja kaikki hänen armaat hevosensa.
