Tämä ei ollut tässä

 Efim katseli pieniä kaukaisia hahmoja puunrajassa. Hän itse seisoi portilla pienaan nojaillen, mietteliäänä. Nuo etäiset pisteet olivat Alik ja Anisim Iivari välissään — viimeisenä mainittu oli päättänyt aloittaa kotimatkansa ehtiäkseen jouluksi takaisin Saulkrastiin. Ajoitus oli sinällänsä mainio, sillä Efimin ostama uusi työhevonen täytyisi muutenkin noutaa asemalta. Siellä tammareppana oli jo useamman päivän viipynyt “odotustilassa”, suoraan sanottuna siis vetoisessa ja hämärässä hökkelissä aivan kolistelevien junien vierellä. Aiemmin ostohevoset oli viety Igzibiin odottamaan, mutta ymmärrettävistä syistä Vecnolaiset väistivät kyseisen kylän nykyisin kaukaa kuin suutarimiinan. 

Aluksi Efim oli kylläkin koittanut puhua Iivaria jäämään vielä toviksi, mutta von Hoffrén oli pitänyt tiukasti kiinni suunnitelmastaan ja livisti suorastaan kyseenalaisen nopeasti matkaan. Varmasti ei tietenkään voinut tietää, mutta tuntui siltä kuin jotakin olisi sattunut, ja koska Efimin aavistukset osuivat yleensä oikeaan, katseli hän nyt hieman pahaa enteillen kolmikon katoamista kaamossinen uumeniin. Edellisyön unessa musta pässi oli puskenut Efimin kumoon ja survonut kierresarvillaan rummun puhki. Sen päässä oli palanut lyhyt kynttilä, mikä monissa yhteyksissä kuvasi älyä, valaistumista ja itsetietoisuutta. Kuuma vaha valui kuitenkin pitkin villaa ja nysä oli palanut lähes loppuun. Symboliikkaa vilissyt uni oli saanut Efimin miettimään, mihin oli oikeasti sotkeutunutkaan Iivari von Hoffrénia auttaessaan. 

Hänen oli vain luotettava siihen, että latvialaismies (vai ruotsalainenko hän oli? Suomalainen? Sitä sai miettiä) palaisi takaisin mikäli tarvitsisi lisää apua. Tosin niin varma taidoistaan kuin Efim olikin, ei hän uskaisi luvata enää mitään.

Eläimellistä inhimillisyyttä

 Dzelzainin tontin rauta-aitojen sisäpuolella kaikki olivat jo oppineet ekstravarovaisuuteen aina sisäisen tutkan piipittäessä von Hoffrénin lähestyvän. Täällä tunturien kupeessa ei moista ylimääräistä kykyä kuitenkaan kukaan valitettavasti omannut, mikä koitui Karla Efimintyttären kohtaloksi.

“Alas satulasta!” ei aiheuttanut ensi alkuun muuta reaktiota kuin Gyzman (vaivalloisen) pysäyttämisen ja kulmakarvojen kohoamisen karvahatun alla. Karla ei ymmärtänyt miksi hänen täytyisi jalkautua, eikä myöskään miksi heidän vieraansa harppoi hangessa niin suivaantuneen näköisenä että lumenkin olisi voinut uskoa lakoavan hänen tieltään. Vasta kun rukkanen tarttui Gyzman ohjaan ja nuori ratsastaja kohtasi katseista kylmäävimmän, tajusi tuo reppana tehdä työtä käskettyä. Saapikkaat hörppäsivät päällisistä huolimatta aimon annoksen nietosta tytön loikatessa ketterästi alas.

“Täällä te kakarat ratsastatte kuin apinat sirkusponeilla. En ihmettele lainkaan miksi hevoset ovat kaikki niin vauhkoja,” Iivari saarnasi erittäin hyvänä vauhkon esimerkkinä teutovan pikkutamman ohjissa. Gyzma pyöri kuin paikallinen lumimyrsky, sen pieneen pirtaan ei sopinut täysin vieraan miehen tiukka ote. 

Ruunikko kavahteli, Karla pakitti pois alta. Arvostelu kismitti häntä, mutta kehtaisiko sitä vieraille inttää vastaan…

“Tuolla tavalla kun vielä riuhdot, saisi isäsi ottaa ratsuraasun sinulta pois.”

Okei, kyllä tässä sai jo antaa takaisin jos leikilläänkään kukaan puhui Gyzman pois ottamisesta. Tamma oli luvattu Karlalle, ja Karlan se myös oli. Kehtasikin mokoma kävelevä lakana tulla moittimaan ja uhkailemaan tietämättä taustoista yhtään mitään!

“Anteeksi nyt vain, mutta ei Gyzma ole mikään raasu, enkä minä sitä suusta riuhdo!”

Iivarin katse koveni hetkeksi. Väitettiinkö hänelle vastaan? Ennenkuulumatonta. Vastausta ei Karlalle uhrattu, mutta tiukka tuhahdus kertoikin enemmän kuin yksikään hienoisen murretulla englannilla jaettu sana. Karla laittoi vastalauseena kädet puuskaan ja heitti aivan yhtä merkityksellisen silmäyksen takaisin. Tuuli pörrötti hänen lakkiaan.

“Herra on sitten hyvä ja näyttää kuinka ratsastetaan, jos on kerta niin varma itsestään.”

Karlan heitto oli kenties tarkoitettu näsäilynä, mutta hän ei tiennytkään keskustelevansa tämän ylängön itseriittoisimman miehen kanssa. Viitan hulmauksessa Iivari oli noussut Gyzman kivikovaan puusatulaan, josta tuo loi alentavan katseen julkeudesta tyrmistyneelle hevosenomistajalle. Ratsu näytti pieneltä uuden ratsastajan alla, eikä se vaikuttanut tyytyväiseltä muutokseen. 

“Näytän toki” Iivari ehti sanomaan tanssivan ahalteken selästä, ennen kuin se varoittamatta ampaisi kuin luoti laukalle. Karla katsoi sanattomaksi jääneenä kuinka hänen pikkupippurinsa kiidätti kyytiläisensä pihan avoimista porteista ulos.

~*~

Tähän Iivari ei ollut varautunut. Kaikki muut skenaariot hänen päässään olivat käyneet, mutta ei ollut tullut mieleenkään ettäkö pieni ruunikko hirttäisi kaasun täysin pohjaan ja rynnistäisi päättömässä nelistyksessä ulos hirsiporteista. Jarrusta ei ollut puhettakaan, ja jos Iivari olisi ollut uskon miehiä, olisi tässä ollut hyvä hetki tehdä ristinmerkkiä kun Gyzma vyöryi täyttä laukkaa alas Vecnon rinteen kapeaa kinttupolkua.

Vaadittiin vajaa virsta ennen kuin täysiverisen jalkojen iskunopeus lähti laskemaan. Hiljaa himmaten vauhti hiipui käsien puristellessa ohjia — hengitä sisään, hengitä ulos, ollaan ihan rauhassa nyt vain. Lopulta valssitahti muuttui raviksi ja ravi käynnin kautta pysähdykseksi. Gyzman puuskutus kaikui hiljaisessa kuusikossa, ja höyryä nousi koko ruudintäytteisen kehon alalta kohti kirkastuvaa tähtitaivasta. Pakkanen oli kiristymässä ja talven lyhyt iltapäivä päättymässä, ympäröivät rungot erottuivat vain vaivoin tummina hahmoina. Valonlähteenä tulisi pian olemaan pelkkä kalpea kuunsirppi. Hevosethan löysivät aina kotiinsa, pimeälläkin, eikö vain? Iivari silitti pysähtymisen kiitoksena kapeaa kaulaa, vaikkei häntä pahemmin hevosta tehnytkään mieli juuri nyt ylistää. Metsä oli pimeä ja painostava heidän ympärillään.

Kyllä oli tamma sopan kehitellyt. Mutrusuinen ratsukko kääntyi omien jälkiensä perään, joita ei pian laihassa kuunvalossa nähnyt kuin siristämällä ja hyvällä mielikuvituksella. Gyzma alkoi tärisemään läpimärkänä, mutta steppaamaan ja kavahtelemaan se kykenisi varmasti vielä haudastakin — sinne se tällä menolla pian ilman lämpöä päätyisikin. Tarkalleen ottaen päätepysäkkinä kyllä olisi kait Vecnon tallin makaaberi muistoseinä… Siellä taisi olla ruuhkaa näin talvisaikaan.

Gyzma pysähtyi. Hetken aikaa tuo ikiliikkuja oli paikoillaan kuin patsas, pää pystyssä ja pienet, terävät korvat hörössä kuin magneetti olisi niitä vetänyt. Syke tuntui jähmeäksi jäätyneen karvan alla, kiivaana. Katse tuijotti pimeyteen puiden välissä, aistien jotain sellaista mitä ihminen ei kyennyt tuntemaan. Se sai muutenkin hermostuneen Iivarin olon epämukavaksi. Hän keräsi ohjia paremmin rukkasiinsa, valmistautuen sekä kohtaamaan odottamattoman yllätyksen että myös sitä luultavasti seuraavan täysiverisen rakettilähdön. Luoja paratkoon, anna Gyzman sinkaista kotia kohti eikä syvemmälle metsään… 

Susi.

Iivari tunsi sen vähäisenkin verensä valahtavan kasvoilta. Gyzma korskui hermostuneena ja steppasi sivuun — ratsastaja ymmärsi sitä hyvin. Harvoja asioita tuo yleensä kovin kylmähermoinen mies näin vihasi, vallan jopa pelkäsi, kuin susia. Kautta aikain kokemukset kyseisestä harmavasta pedosta olivat toinen toistaan kurjempia, mistä muistuttivat niin traagisesti kuollut palkintoponi kuin haalistuneet pienet arvet omassa reidessäkin. Olivatko he kokemassa saman kohtalon kuin Pakpao-poni? Gyzma oli ehkä piru tammaksi, mutta ei se moista loppua ansaitsisi. Iivari itse pelkäsi kipua kuolemaa enemmän; jälkimmäistä hänen tuskin oli turha enää toivoakaan. 

Susi luimisteli ja kohotti aavistuksen verran kulmiaan. Kyräillen se lähestyi ratsukkoa, ja matalan murinan alkaessa kaikki oli Gyzma-raasulle yksinkertaisesti liikaa. Ruunikko ponnisti takajaloilleen tikkusuorin koivin, eikä siinä ollut aikaa miettiä miksi peto heille murisi, kun hevonen jo kaatui takaperin selälleen. Ilmat puristuivat pihalle neljänsadan kilon paiskautuessa päälle, ja Iivari tunsi hukkuvansa paksuun lumeen. Hevonen kiljui ja sätki, potki itsensä ylös ja katosi yhdessä piiskahännän huiskauksessa täydellä laukalla metsään. Sen kiihkeä nelistys ja poikki risahtelevat oksat kantautuivat vielä pitkästä matkasta, ja niitä Iivari kuunteli maatessaan selällään syvässä hangessa, keräillen henkeä kasaan ja ilmaa runnottuihin keuhkoihinsa haukkoen.

Jokaiseen paikkaan särki tasaisesti ja varsinkin rinta oli tulessa. Kylkiluita oli aivan varmasti murtunut, siitä olisi voinut laittaa vaikka päänsä pantiksi, ja räpistellessään ylös Gyzma oli onnistunut vieläpä potkaisemaan ratsastajaansa selkään. Jos alla ei olisi ollut metristä nietosta pehmentämässä iskuja olisi jälki voinut olla vieläkin rumempaa. Onnisti se onnetontakin, vaikka eipä kivuissa mitään onnekasta sillä hetkellä tuntunutkaan olevan. Särky oli sellainen että jopa susi unohtui hetkeksi — kunnes matala murina kuului aivan istualteen könynneen miehen korvan juurelta.

Mitä siinä tilanteessa pitäisi tehdä? Paeta, puolustautua? Niin kai, mutta Iivari vain käänsi katseensa petoa kohti ja hengitti syvään. Hän oli aikansa ensin paennut kohtaloaan ja itkenyt sitten sen perään. Kenties nyt oli oikea hetki pysähtyä ja kohdata se mitä oli tullakseen. Ehkä susi murjoisi hänet ryömiväksi kasaksi jauhelihaa. Ehkä se saisi saaliinsa niin pieniksi palasiksi, ettei kuolemaa voinut väistää… Tunsiko Iivari jopa pienen, lepattavan toiveikkuuden sisällään?

Ei, kyllä hänen elämänhalunsa oli yhä silti tarpeeksi suuri luodakseen helpotuksen huokauksen suden kääntyessä pois ja jolkottaessa takaisin metsään. Sitä ennen se oli lopettanut murinansa, pehmentänyt katseensa, ja tuijottanut edessään ratkaisua odottavan miehen kasvoja loputtoman syvillä silmillään. Iivari tuijotti takaisin, kärsi edessään lemuavan kidan kärystä. 

Hermostunut huulten lipaisu ja yksinäinen harmaaselkä oli jo kadonnut takaisin illan pimeyteen.

Mitä oli juuri tapahtunut? Kiitollisuuden aalto pyyhkäisi Iivarin yli niin voimakkaana ettei tuo edes vaikeroinut noustessaan jaloilleen. Miksi susi kieltäytyi helposta ateriasta? Mikä sai sen lähtemään pois? Miksi katse viipyili, välähti suorastaan inhimillisenä? Näitä asioita oli aikaa pohtia pitkällä, häpeäntäytteisellä paluumatkalla. Kuljettavaa ei ollut paljon, mutta litistetyn kehon nitistessä ei eteneminen uppolumessa ollut leikintekoa. Ainoa mieltä lämmittävä huomio oli, että kelmeässä valossa näkyi hevosen jälkiä jotka etenivät samoja tulouria joita vaivainen itsekin seurasi. Hän ei ollutkaan hukannut Karlan ratsua metsään.

Ilta oli jo kääntynyt yöksi (millä ei tietenkään ollut mitään väliä tähän aikaan vuodesta), kun Iivarin surkea hahmo raahusti samoista porteista sisään joista yksinäinen Gyzma oli tunteja aiemmin painellut pihaan silmät vilkkuen. 

Lämpöön päästyään Iivari aikoisi ensitöikseen selostaa Efimille kohtaamisen tundrasuden kanssa. Tuo oli kehottanut kertomaan kaikesta normaalista poikkeavasti mitä tapahtui, ja jos tämä tapaus ei ollut shamaanin heiniä, niin ei sitten mikään.

Toisekseen egonsa pahasti loukannut Iivari ilmoittaisi Karlalle, että tuon tamma oli menetetty tapaus ja tyttö saisi pilata sen loppuun aivan rauhassa. 

Mitä jäljelle jää

 Iivari ei ollut koskaan ottanut osaa samanlaiseen tilaisuuteen kuin tämä. Kotipuolessa he kaivoivat kalmolle kuopan ja jättivät ehkä kauniin muistomerkin haudalle — saattoipa kenties olla että hän oli jo varajaisiksi teetättänyt Dukelle pienen kiven, aivan vain varmuuden vuoksi. Jouhituppoja he joskus ottivat muistoiksi jos ehtivät. 

Täällä talteen ei otettu pelkästään jouhia, vaan aivan kaikki mikä vain irti lähti. Kun Gepardin jäätynyt ruho oli raahattu pihaan, hyvä että se ehdittiin purilailta kumoamaan kun Efim oli jo työn touhussa veitsineen. Iivari ei tituleerannut itseään kovin herkäksi, mutta edes hän ei olisi kyennyt putsaamaan oman ratsunsa ruumista samalla tyyneydellä millä Efim osa kerrallaan perlinoa käsitteli. Kun hän iltasella eteni kallon erottamiseen saakka, ei Iivari enää tahtonut seurata toimitusta. Jokin raja hänelläkin oli.

Nyt tuo samainen kallo roikkui naulassa tallin palkissa. Efim oli puhdistanut luun taiten, ja pieni haikeus viipyili miehen kasvoilla hänen nostaessaan pään uudelle paikalleen. Vieressä roikkui tusinan verran muita samankaltaisia hiljaisia ystäviä: Iivari osasi lukea kyrillisiä sen verran että tunnisti viereisen Doldurmakiksi, sitä seuraava taisi olla Bulam-Bujar. Joukossa oli myös yksi suurempi ja leveämpi kallo, joka ei varmasti ollut ahaltek. Sno-Almo…? Kno…?

“Cnó-Almoin oli työhevonen,” Efim auttoi lukemisessa huomattuaan vieraansa vaeltelevan katseen.

“Aivan. Täälläkö ovat kaikki hevosesi?” Iivari antoi katseen kiertää tilaa. Nopealla laskutoimituksella seinillä vartioi vähän päälle kymmenen paria tyhjiä silmäkuoppia. 

“Ei aivan kaikki, mutta suurin osa. Tämä tässä on Azazdan, ensimmäinen omaostama orini heti kun isä jätti yhtiön haltuuni. Tuossa vieressä on Irimli, kantatamma. Se oli mukava hevonen, olisi pärjännyt täällä hyvin, paremmin varmasti kuin Pietarissa... Taaimmaisena on Vladimir, ensimmäinen oma kasvattini. Se niitti tuloksia kuin heinää, on itse asiassa Gepardin isoisäkin...”

Efim vilkaisi surumielisesti tallin uusinta vartijaa. Soihtujen väräjävässä valossa näytti kuin Gepard olisi vilkaissut takaisin — sehän tosin oli vain mielikuvituksen tuotosta. Olihan? 

“Silkkaa uteliaisuuttani: eikö teitä kuvota upottaa käsiä oman hevosen lihaan? Kaikkea olen kokenut, mutta en tiedä pystyisinkö samaan.” 

Iivari muotoili kysymyksensä kohteliaaksi ja sopivaa keveyttä etsien. Aihe oli arka, mutta kiinnostuksen suuruus sitäkin suurempi. Toisaalta Efim ei tuntunut ottavan Gepardin kuolemaa erityisen raskaasti — siinä missä hänen tyttönsä oli parkunut kuin Lyobekin vaivoin vetämillä purilailla olisi maannut hänen äitimuorinsa hevosen sijaan. 

“Ei, koska se ei ole hevoseni enää,” Efim totesi antaessaan vielä viimeisen katseen seinille ennen kuin kääntyi ovea kohti. “Se on vain jäljelle jäänyt kuori. Uskon Gepardin siirtyneen jo toisaalle...”

“Liittyykö se jotenkin siihen miksi pilkotte ruhon?”

“Tavallaan. Kuolema ei ole paha, gospodin Iivari. Se on portti uuteen, ja miksi sitä pitäisi lähteä suremaan? Ennemmin kunnioitan lähtöä hyödyntämällä jäljelle jääneet osat parhaan taitoni mukaan. Oletteko koskaan ajatelleet kuinka melkein jokaisen aterian, luukamman, lämpimän taljan ja jopa lankaneulan takana on joku uhrannut ruumiinsa? Oletteko muistaneet kiittää sitä poroa jonka nahka käsiänne nyt rukkasina lämmittää?”

Iivari ei vastannut ääneen mitään. Mielessään hän totesi olevansa vain kateellinen porolle.

Kaikki hyvä on kuollut

Dzivia - Pamierlyja Božyšča

 Kun Tatyana ja babushka Galina palasivat etukäteen alamailta säikähtäneinä ja kuusenkerkkäkorit tyhjinä, palpattaen yhteen ääneen vieraista miehistä joita metsä oli täynnä, ei kulunut hetkeäkään kun Vecnon pihasta lähti joukko tutkimaan asiaa. Efimin sanojen mukaan he kävivät vain katsomassa, mutta vetäessään tabardia tunikansa päälle Iivari kyllä tiesi mihin valmistautua. Miksi muuten he pukeutuisivat Vecnon vihreään erottaakseen omat miehet toisista? Muutkin tuntuivat lukevan rivien välistä enemmän kuin ilmi annettiin, ja ilmassa väreili jännitys. Se näkyi hevosten levottomuutena ja kuolainten järsimisenä, jopa yleensä niin kylmähermoisessa Riariossa. 

Efimin karvalakin punaista sulkaa seurasi yhteensä kuusitoista miestä, osa ratsain, osa jalan. Epäilyttävän suuri joukko vain tarkastusta varten tarposi ohuessa hangessa rinnettä alas, kohti kuusikkoa jonka kaamoshämy sai näyttämään pimeältä luolalta. 

Runkojen lomasta vain vajaan virstan matkan päässä kajasti pieni valo jonka tunnisti helposti lähtevän nuotiosta. Hämärän turvin he lähestyivät ja löysivät tyhjän leirin. Tuli paloi niin iloisesti että sitä oli selkeästi vasta hetki sitten ruokittu, ja ympärillä oli taljoja joista erottui vielä istujien painautumat. Mutta missä he olivat nyt?

Jalkamiehet kiersivät leiriä ympäröiviä puita. Jäljistä päätellen babushka ei ollut normaalin tapansa mukaan tällä kertaa liioitellut: väkeä oli ollut vähintään tusinan verran. Töppösenpainaumien perusteella kaikki olivat myös poistuneet samaan suuntaan yhtenä joukkona.  

“Jatketaan jälkien perään ja katsotaan mitä löydetään. Pysykää val—”

Efimin lause jäi kesken kun nuori Anisim osoitti kohti puiden luomaa varjoa. Nuotion valon reunamille oli ilmestynyt ryhmä, joka tuijotti mitään sanomatta tunkeilijoita leirissään. Hetken aikaa joukkojen välillä vallitsi hiljaisuus: kumpainenkin tuntui hämmentyneen odottamattomasta kohtaamisesta yhtäläisen paljon. Oli pistettävä merkille kuinka kaikilla Vecnon maille tunkeutuneilla oli rengashaarniskatunikat: he eivät olleet pelkällä metsästysretkellä.

Alik tarttui miekkansa kahvaan ja veti sen vyöltä. Efimin pistävien silmien katse porautui eteenpäin. Tuntui kuin metsä heidän ympärillään vetäisi henkeä, tuulikaan ei puhaltanut.

Äkkinäisesti mutta sitäkin odotetummin vierailijat lähtivät vyörymään aseet tanassa kohti vecnolaisia solvauksia heittäen. Kaikki katsoivat Efimiä, jonka hetken epäröinti muuttui itsevarmuudeksi hyökkääjien tunnistauduttua Igzibin miehiksi. Häntä ei tunnettu väkivaltaisena eikä sotaisana persoonana, enemmänkin juuri päinvastoin, mutta nurkkaan ahdistettuna tämäkin jänis osasi purra. 

Elokuvissa näkyy huutavia ja miekoilla huitovia, toisiaan kohti vyöryviä massoja, mutta tosielämä oli aivan muuta. Lumi narskui jalkojen alla kun uhkaajat lähestyivät lähestymistään, osa heistä heitti herjaa, kaikki piti aseitaan valmiina turvattuina eteensä. Ei riehuen, ei huutaen. Vihreät tabardit pitivät paikkansa taisteluun valmiina, hipihiljaa.

Tai hiljaa ainakin niin kauan kunnes ensimmäinen metallinen kalahdus kävi Alikin juuri ja juuri ajalleen osuneesta torjunnasta. Miekan terä kävi pelottavan lähellä hänen vatsaansa, jolloin alla oleva Lyobek kavahti. 

Se oli kuin merkkilaukaus, ja pian pieni aukeama oli täynnä silkkaa kaaosta. Kaikkialta kuului huutoa, rautaisia iskuja, korskumista, laukka-askeleita lumella. Iivari oli päätynyt keskelle kiivasta taistelua — ja hän kun oli tullut Siperiaan rauhoittumaan! Kaamoskooman sijasta tuo löysi itsensä tasapainottelemasta polkevan Riarion satulasta, jakamasta iskuja oikealle ja vasemmalle, selviytymästä. Siitä oli hyvin pitkä aika kulunut kun Iivari oli viimeksi joutunut ratsastamaan (melkein) kirjaimellisesti henkensä edestä, mutta oppi kumpusi syvältä selkärangasta: älä jätä selustaa paljaaksi, kääntele ratsua, ole valmiina, jaksa vielä vähän lisää. Riario tepasteli paikallaan valmiustilassa: tässä, hyvät naiset ja herrat, oli syy miksi piaffe kuului aina hyvän sotaratsun arsenaaliin. Hetken aikaa kaiken muun välissä Iivarin mielessä kävi absurdi toive siitä, olisipa omat oppilaat nyt paikalla ottamassa oppia. Näkisi tämä höttöinen z-sukupolvi miksi siellä kotikentällä kouluratsastusta hiotaan — tässä vaiheessa oli todettava että onneksi oli Riarion kanssa kaikista vastoinkäymisistä huolimatta hiottukin. Piaffesta se olisi valmis sinkaisemaan mihin tahansa suuntaan tai liikkeeseen mikäli tilanne muuttuisi, ja nopeastihan se tietenkin myös muuttui. 

“No voi nyt perkele!” 

Iivarin kuuli hyvin harvoin kiroavan, siihen tarvittiin koko elopainolla ratsastajaa alas repivä jalkamies. Tuo ei irroittanut otetta vielä Riarion jyrätessä päällekään, ja Iivari tunsi valuvansa satulasta. Se olisi paha, todella paha asia. Riepojan miekka olisi pistänyt jo kylkeenkin mikäli hevonen ei olisi kavahtanut juuri oikealla hetkellä taaemmas, mutta eroon vainoajasta ratsukko ei päässyt. Adrenaliini kohisi suonissa.

Ilmassa kaikui surkea, hyytävä ääni, kun hevosen säikähtänyt huuto muuttui kurlaukseksi. Perään kuului raivoisaa äittelyä, älähdys ja hetken hiljaisuus. Riarion pyöriessä kuin hyrrä irroittaakseen tunkeilijan kimpustaan Iivari näki sivusilmällään maassa makaavan vaalean hevosen ja sen rinnalle kyykistyneen Efimin. 

“Anna sen hevosen olla, se meni jo!” Iivari huusi omien ongelmiensa lomasta nähdessään kuinka toinen kumartui sulkemaan sinisen silmän. Oliko Arturnov menettänyt järkensä? Näytti siltä kuin hän olisi unohtanut ympärillään käytävän taistelun. Hanska silitti elotonta poskea ennen kuin piirsi kaulasta pulpunneella verellä pienen raksin valkoiseen otsaan.

Iivari tunsi jalkansa vapautuvan, jolloin hän keräsi kaikki voimansa ja potkaisi niin lujaa kuin ikinä pystyi. Riario kavahti yläpystyyn tuntemattoman miehen kieriessä kavioiden lomaan, ja kaikki orin käytöksessä viittasi siihen ettei sen hermot kestäisi tätä menoa enää kauan. Painavasta rautarengaspaidasta huolimatta kaatunut väisteli talsivia kavioita kuin vaskitsa, jolloin Iivari lopulta kohotti vasemmalla kädellään (oikea oli jo väsytetty loppuun) raskaan miekkansa ja iski sen alas. Aluksi häntä oli kismittänyt vaihtaa oma kevyt terä vanhaan rautaiseen puolentoista käden vastaavaan, mutta nyt mielessä oli vain kiitos siitä kuinka kevyesti se halkaisi yhteenpunotut metallirenkaat ja niiden alla lymyävän ihon — siihen ei olisi rapiirimiekka kyennyt. 

“EFIM! Jatka vielä!” Iivari joutui kääntymään jo seuraavaa uhmaajaa kohti, mutta luotti siihen että ystävällä olisi vielä itsesuojeluvaistoa jäljellä. Typeriä rituaaleja ehtisi tekemään muulloinkin kuin keskellä taistelua, ellei sitten itse tahtonut jatkaa ratsunsa perässä.

~*~

Vecnon porteista raahautui kaksitoista miestä ja kahdeksan hevosta lähteneen kuudentoista ja yhdeksän sijaan. Kaikki lemusivat hieltä ja vereltä eikä yhdenkään kasvoilta paistanut muu kuin väsymys ja turtumus — sitä kutsuttiin selviytyjän taakaksi. Kenellä oli huuli halki, kuka ontui, kolmas piteli silmäänsä. Lyobek arkoi vasenta etustaan ja Pazuzun sieraimessa oli hyytyneitä veriklimppejä. Efim käveli ilman ratsua nyrkissään pelkät tyhjät suitset.

Tupa oli hiljainen, kenenkään ei tehnyt mieli puhua. Iivari nyt oli vain väsynyt koettelemuksesta, häntä kun ei kuolemanpelko kalvanut, mutta muut tunsivat kuin he olisivat menettäneet viimeisenkin illuusion turvasta. Heitä vastaan oli hyökätty, ja tämä oli vasta pientä: mitä varten selkeästi yhteenottoon varustautunut joukko oli lähestynyt Vecnoa? D’Yaakup tulisi varmasti pitämään lapsellisen, pitkävihaisen uhkauksensa.

Efim oli mietteliäs. Hän ei koskenutkaan leipäänsä, nojasi vain käteensä ja tuijotti tyhjyyteen. Ei hän Gepardia niin surrut: kyllähän hän oriaan kaipasi — se oli 20 vuotta sitten syntynyt melkein kirjaimellisesti hänen käsiinsä — siinä missä menettettyjä miehiäkin, mutta he kaikki olivat nyt jo jatkaneet matkaansa. Kuolema oli siirtymä, ei loppu. Oli ollut kauhistuttavaa seurata avuttomana vierestä kuinka terä pisti ratsun kaulan puhki ja katsoa miten ori kaatui koristen maahan, mutta nyt Gepard oli saanut sentäs rauhan.

Efim ei. Hän tunsi kaikkea muuta kuin rauhaa: epäreiluutta, levottomuutta ja ennen kaikkea vihaa. Ei riittänyt että hänestä levitettiin perättömiä puheita: Vecnon koskemattomuutta oli loukattu kirjaimellisesti verisesti. Ihmisiä oli kuollut. Efimin luottoratsu kaadettiin hänen altaan. Pinnalla oli tunteita joita tuo ei kuuna päivänä olisi tahtonut enää koskaan tuntea, tunteita jotka hän oli jättävinään edelliseen elämäänsä.

Efim Arturinpoika oli täynnä kostonhalua.

Täällä jumalan selän takana

  

“Anteeksi!”

Iivari mulkoili kikattavien teinityttöjen perään. Nuo olivat säikäyttäneet Riarion juoksemalla ohi naurusta rääkyen, letit vauhdissa lepattaen, ja vaikka ori olikin tuttuun tapaansa ottanut vain yksittäisen sivuaskeleen, sai sekin pieni omistajan sieraimet väräjämään vihaisesti kivisen, perustympeän ilmeen alla. Kurittomia kakaroita! Toinen oli ilmiselvästi Efimin tyttö, tukevamman nimeä Iivari ei muistanut vaikka olikin tuohon (ikävä kyllä) usein törmännyt. Eikö kukaan pitänyt täällä perähikiällä lapsia ruodussa? Sitä eletään kuin pellossa!

Kyllä oli syksyn aikana Vecnon alamäki alkanut. Iivari oli saanut kuulla kaiken Igzibin kylän selkkauksesta, D’Yaakupista ja Ulyanasta. Jälkimmäisestä kertoessa Efim oli sylkenyt niin paljon että hänelle oli tehnyt mieli tarjota tuopillinen vettä nestehukkaan. Rationaalisessa aivojensopukassaan Iivari ymmärsi hyvin miksi Igzibin ihmiset majoittuivat Vecnon pihaan, mutta toisaalta, miksi kukaan tahtoi ylimääräisiä ihmisiä nurkkiinsa luuhaamaan? Varsinkin kun suurin osa noista loisista oli täysin hyödyttömiä vanhuksia, rampoja?

“Luulin ettet välitä ihmisistä,” Iivari oli kysynyt talouden isännältä heti kun kykeni. Vastaus ei häntä auttanut.

“Gospodin Iivari, asia on monimutkaisempi. Säälin toki teitä kapitalisteja, mutta on minulla silti omatuntoni,” Efim pyöräytti mietoa olutta tuopissa pistääkseen sakan liikkeelle ennen jatkamista. “Sitä paitsi mikä tahansa on kiusaksi D’Yaakupille on voitoksi minulle,” hän lisäsi ja kohotti virneentapaista suupielilleen.

Vieras ymmärsi viimeisen lauseen paremmin kuin hyvin.

Nyt keskustelusta oli useampi päivä aikaa, ja totuttuun tapaan Iivari alkoi hiljalleen kotiutumaan Vecnoon. Hän oli saanut itselleen saman suurehkon huoneen päätalosta kuin viimeksikin, rauhallisen yksinäisen soppensa, istui samalla paikalla pitkässä pöydässä Alikin vieressä, ratsasti Efimin rinnalla — ja kävi joka ilta läpi samat kummalliset, joskus puistattavatkin, rituaalit edellämainitun savuisessa kodassa. 

Siksi Iivari oli tavallistakin kiukkuisempi ärsyttävän iloisista lapsista, sillä valvottuaan pitkälle yöhön outoja juomia juodessa ja kuunnellen taljaan pukeutuneen miehen örisevää kurkkulaulua, ei kai sitä kukaan voinut väittää olevansa virkeän terhakka. Sitten lisätään siihen vielä epämääräisillä risuilla paljaan selän mätkiminen ja rasvainen, äklöttävä poronmaito joka juotiin ykkösellä alas — se oli tulla kakkosella takaisin ylös, ja selkäkin näytti nyt samalta kuin kakkospataljoonan näpistelijä-Alfin vastaava upseerin keppikäsittelyn jälkeen. Mutta mitäpä Iivari ei tekisi ärsyttääkseen rakkahinta pientä varjostajaansa, tuota sulostuttavaa villakerästä. Ehkä shamaanin ujelluksesta, litkuista ja jättimäisen kehärummun paukuttamisesta ei ollut häivääkään todellista hyötyä, mutta se selkeästi ainakin häiritsi Scoxia. Siinä oli jo tarpeeksi hyvä syy matkustaa napapiirin hyiselle puolelle kykkimään. Mikä vain azuran hermoja kiristäisi.

“Oletko valmis?”

Iivari nousi kiireesti satulaan vastaamatta Efimin kysymykseen. Muut olivat jo valmistautuneet lähtöön, nyt he vain odottivat vieraan palautuvan ajatuksistaan ja kiipeävän kimonsa selkään. Riario näytti jyhkeältä verrattuna muiden luiseviin ahaltek-hevosiin, jotka säälittävissä talvikarvoissaan näyttivät vain kuppaisilta, ylikasvaneilta vinttikoirilta. 

Sanaakaan sanomatta pieni miesjoukko lähti laskeutumaan Vecnon ylängön jyrkkää rinnettä alas hämyisessä, pitkää kaamosta edeltävässä päivässä. Jokaisella oli vyöllään miekka siitäkin huolimatta etteivät he kiertäisi kuin lähimmät ansat ja etelänpuoleisen rajan: näinä aikoina oli parempi olla hieman liiankin varovainen. 

~*~

Patjan täytteenä olevat heinät kutittelivat selkää yön pimeydessä. Iivari valvoi yksin, tuijotti tummaa kattoa ja sen nokisia palkkeja. Taljoja oli ainakin tusina, mutta kylmyys hiipi silti ytimiin saakka.

Kävi kuten hän ennalta oli aavistanutkin: täältä käsin omaa elämää Saulkrastissa oppi arvostamaan. Kylläpä sitä oli osannut pitää itsestäänselvyytenä lämmintä kammaria; pehmeää patjaa ja untuvaista tyynyä; ruokaa jota ei tarvinnut juosta kiinni ennen syömistä; latvian kieltä, joka ei ehkä aivan äidinkielestä mennyt, mutta verrattuna täällä kaikkialla kuuluvaan ymmärtämättömään venäjään...

 

Mielenkiintoista oli myös se että Iivari huomasi kaipaavansa tuttua seuraa. Toki kyseessä oli vain muutama henkilö lähipiiristä, mutta joka tapauksessa oli lohduttavaa ettei hän ollut täysin itseään onnistunut paaduttamaan. Iivari kaipasi viikottaista puistoratsastusta Vitaliyan seuralaisena, hänen turhanpäiväisiä kutsujaan ja helisevän tunteikasta naurua joka kantautui salongista juorupiirin kokoontuessa. Myös Ilonaa mies kaipasi vierelleen — olisipa hän sittenkin pyytänyt tuota mukaan. Mokoma pieni sievä vasemman tien kulkija olisi luultavasti kiinnostunut Efimin tarjoamasta salatiedosta kaksi kertaa enemmän kuin yhä hieman skeptinen Iivari. 

Taivaankansi kääntyi hiljaa tähtineen, tundrasusi ulvoi jossain kaukana alamailla. Väristykset juoksivat kuulijan selkäpiitä pitkin.

Ainahan kaikkeen voi koittaa varautua

  Ikkunan takana oli vilissyt aiemmin aina vain kesyttämättömämmäksi muuttuvia maisemia. Vilisi nytkin, mutta pimeys peitti näyn jättäen ainoaksi todisteeksi junan liikkumisesta tärisevän vuoteen ja vaunun kolahtelun. Ulkomaailman sijaan ikkuna heijasti vain hämärästi valaistua kabinettia ja mustuutta tuijottavat kalpeat kasvot.

Matkaa oli taittunut jo jonkin verran, Uralin toiselle puolelle. Kilometrejä odotti vielä edessä enemmän kuin laki sallii, mutta Iivari pystyi silti jo tuntemaan kuinka vyö hänen rintansa ympäriltä löysättiin: ilma kulki, stressi laski, ajatus kirkastui. Itse asiassa samalla sekunnilla kun reissun ensimmäinen juna irtaantui Riian asemalta, jäi arki laiturille vilkuttamaan. Seuraavat viikot Iivari voisi keskittyä vain itseensä (tavallistakin enemmän siis, mikäli se mahdollista oli) ja nollata päänsä niin että olisi valmis ottamaan vuoden 2021 myöhemmin vastaan puhtaalta pöydältä.

2021, olipa se suuri luku. Mihin aika oli oikein kulunut? Ehkä Iivari osittain siksi tahtoi paeta Vecnon ylängöille, missä aikaa ei ollut ja elämä tuntuu matelevan omaan tahtiinsa enemmän ympäristön kuin päivä- tai vuosilukujen mukaan. Tosin jo kököttäminen tässä savuisessa puupaneloidussa yksityiskabinetissa oli ajaton kokemus sinänsä… Iivari nosti jalat sängylle ja katseli ikkunan heijastuksia retkottaen yllättävän pehmeällä patjalla. Viimeksi hän oli tehnyt virheen nuukaillessaan matkakuluissa. Nyt hän osasi heti vaatia itselleen mukavuuksia, kuten vaikkapa oman yksityisen makuukabinetin. Venäjällä ei hinnankiroistakaan ollut tarvis niin välittää, samalla summalla ei olisi pohjoismaissa saanut edes ykkösluokan istumapaikkaa. 3600 ruplaa ei tuntunut enää läheskään niin pahalta kun sen vaihtoi euroiksi: hurjat 40 € yöstä.

Vetoisassa karjavaunussa matkusti muutaman tuntemattoman hevosen kanssa Riario. Vaikka Iivarilla oli ollut ongelmansa orin kanssa, ei hän silti tahtonut harkitakaan muita hevosia matkaratsukseen. Vaunuun se lastautui aina kyselemättä, ja kannnuksensa oli kimo kaikin puolin helppoudellaan ansainnut. Se ei myöskään turhaan stressannut kyydissä kykkimistä: loimeensa kääriytyneenä SPN oli ottanut lepiä viimeisimmän tarkastuksen aikana, keräämässä voimia loppukilometrien tietöntä vaellusta varten.

Iivari ei tiennyt mitä matkaltaan odottaa, mutta aavistukset, ne olivat hyvät.

_________________________

Tuuli tuiversi takaa niin että karvalakki oli lentää päästä. Riario puski vierellä pitkät jouhet villisti viimassa lennellen välittämättä lumisilla kivillä lipsuvista kavioista. Rautakengät, mikä typerä idea jättää ne jalkaan. Siksi Iivarinkin oli ollut pakko hypätä alas satulasta ja tarpoa orin vierellä märässä ja yllättävän raskaassa 20 cm pikkuhangessa. Kantamukset matkasatulan ympärillä painoivat muutenkin jo yhteensä varmasti enemmän kuin hintelä ratsastaja itse, joten Riarion oli pistettävä kaikki taitonsa peliin pysyäkseen pystyssä ilman kyytiläistäkin.

Viimeinen nousu oli vaikein. Vecnon portit häämöttivät jo yläpuolella, mutta kapea, mutkainen ja tällä hetkellä lipevä kinttupolku piti huolen siitä ettei hirsivalli tuntunut lähestyvän lainkaan. Iltapäivän hämärässä näkyvyys oli muutenkin huono, eikä silloin tällöin lumisateesta uhkaavat yksittäiset hiutaleet helpottaneet. Riario puuskutti melkein yhtä paljon kuin vierellään liukasteleva, etukumarassa sisukkaasti tarpova mies.

Voitonriemu laen saavuttamisesta vaihtui hämmästykseen poikittaisten kuusitukkien katkaistessa matkan porteilla. Miksi ne olivat kiinni? Eivät olleet viimeksi. Pieni pahaenteinen tunne viipyili takaraivossa.

“Huhuu?” rukkaset taputtivat suluksi kellistettyä honkaa. Kesti silti hetken ennen kuin kukaan huomasi Iivarin, ja kun niin tekikin, oli tuntemattoman nuoren miehen kasvot tuikeat. Hän pysähtyi portille mutta ei tehnyt elettäkään avatakseen sitä.

“Olen Efimin vieras. Iivari von Hoffrén,” sanat melkein hukkuivat niskan takaa yllättävään puhakkaan. Tulokasta mulkoiltiin arvelevasti, yhteistä kieltä ei ollut. Nimiin oli kuitenkin helppo tarttua, ja vaikka Iivaria sylettikin nähdä selän kääntyvän ja katoavan päätalon lämpöön, tiesi hän virkaintoisen, epäluuloisen vahdin vievän kolkuttelijan nimen päämiehelleen.

Kului vain hetki (joka siinä pyryksi muuttuneessa poikkituulessa tuntui tunnilta) kun turkislakkinen nuori palasi vetämään poikkiparrut syrjään. Mahtava nenä pystyssä Iivari käveli ohitse pihaan, uhraten vain lyhyen ja huonosti äännetyn kiitoksen “spasibo” melkein yhtä kylmällä sävyllä kuin hänen varpaansa olivat märkien saappaiden uumenissa. Eikö täällä muka tiedetty kuka von Hoffrén oli?

Ei. Purkaessaan autuaan lämpimässä tallissa Riarion raskaita kantamuksia Iivari tunsi katseet niskassaan. Miksi Vecnossa oli näin paljon ihmisiä? He tuijottelivat häpeilemättömästi lampaantaljoihin vuorautunutta kummajaista kuin uutta hevosta, eikä edes vaivihkaan annetut tyrmäävät mulkaisut saaneet noita kääntämään katseita ja jatkamaan elämäänsä. Jos Iivari vain olisi osannut venäjää tökeröitä perusfraaseja enempää… 

Riario jäi yllättävän tyyneesti karsinaan heinien ääreen, heinien jotka Iivari oli suorasukaisesti käynyt hakemassa itse jaksamatta odottaa tollikoiden osaavan tarjota palvelua. Ori jäysti olkista kortta kuin kotonaan, luultavasti erittäin helpottuneena hankalan taipaleen päättymisestä. Ratsastajaa ei puolestaan helpottanut vielä lainkaan: hän kantoi selkä vääränä nyssäköitä raahautuessaan kohti pitkänmallista päärakennusta. Kukaan ei edelleenkään pistänyt tikkua ristiin auttaakseen väsynyttä matkaajaa, törkeät.

Iivari oli tullut Vecnoon päästäkseen eroon ihmisistä. Keitä nämä kaikki tolvanat olivat, ja miksi? 

Erämaaretriitti ei tuntunut enää läheskään yhtä hyvältä idealta kuin se oli vielä Saulkrastista käsin mietittynä.

Nuolen huomaa vasta kun se uppoaa

Metsäjänis kiljaisee kovaa kuollessaan, mikäli vain ehtii. Kimeä alisen maailman huuto säikäyttää varomattomat kuulijansa luultavasti melkein yhtä pahanpäiväisesti kuin kalman kylmä verho eläinparan itsensäkin.

Sitä edeltää kuitenkin usein täysi hiljaisuus. Kun jänis keskeyttää puputuksensa käännelläkseen korviaan pahaenteisissä aavistuksissaan, on se jo myöhässä. Kuuluu vain lehtien kahahdus kun terä uppoaa nahkaan, huuto jos se vain ehtii ristihuulilta karkaamaan, minkä jälkeen tyhjyys kietoutuu tietoisuuden ympärille ja vie sen mukanaan. Tämä elämä oli tullut päätökseensä. Jatkaako se taivaltaan jossain muualla, sitä ei ole kukaan tullut vielä takaisin kertomaan, mutta saaliiseensa tarttuneiden käsien omistaja uskoi niin vahvasti. Mielessä kävi sanaton kiitos jänikselle, anteeksipyyntö, ennen kuin sirot sormet nykäisivät yllättävän riuskasti pienen nuolen kapeasta kyljestä. Verenlasku oli nopea, minkä perään koukku lävisti kintereet kun se ripustettiin selkähihnaan roikkumaan muiden kaltaistensa kanssa. Ainakin kolme paria tyhjiä silmiä tuijotti jonnekin minne yksikään kuolevainen ei ollut katsonut.

Karlan elämä pyöri kuitenkin paljon maallisemmissa asioissa. Hän katsahti taivaanrantaan: aurinko pilkotteli aavistuksen matalammalla kuin vielä viikko sitten. Kesä oli vielä kuumimmillaan (ja millainen kuumuus tätä osaa Siperiaa olikaan koetellut!), mutta lähestyvän syksyn aisti jo hiipivän kohti. Hiljaa ja huomaamatta se soluttautuisi päiviin mukaan, yksi kellastuva lehti siellä, toinen punainen marja tuolla, kunnes jossakin vaiheessa sitä huomaisi kaikkien alamaiden puiden kylpevän väriloistossaan, ylänköjen paljakoiden pistäessä perässä parastaan kituisella kasvustollaan. 

Juuri vuodenkierto oli saanut Karlankin metsälle. Heillä ei ollut puutetta ruoasta, mutta koskaan ei tulevasta talvesta voinut tietää. Oli aina parasta varautua kaikkeen — Alik oli hieman naureskellut nuoren tytön innolle jänistää jousella, mutta eipä hän varmasti kuuden kuukauden päästä valittaisi järsiessään Karlan itse suolaamaa kuivalihaa nälkäänsä. Sitä paitsi, pystyikö parempaa ammuntaharjoitusta keksimään kuin jänisjahdin? Pieni, maastoutuva ja ketterä otus oli kinkkinen saalistettava, sillä päästäkseen kantomatkan päähän oli oltava kärsivällinen ja pysyttävä hiljaa. Kaato oli saatava heti ensimmäisellä yrityksellä: muuten säikähtänyt jänis pötkisi pakoon ja jättäisi saalistajan nuolemaan näppejään. Itseensä tyytyväisenä Karla myhäili sille, että viidestä yrityksestä vain kaksi oli päättynyt pitkäkorvan pakoon. Muut riippuivat kurjina koivistaan todisteena ampujan taidoista.

Ratsua Karlalla ei ollut mukana: se vain kuitenkin säikäyttäisi maalin pakosalle huonosti ajoitetuilla pärskäisyillään tai lehvistöä kahisuttamalla. Taivalta takaisin Vecnoon ei kuitenkaan ollut kuin korkeintaan kuutisen kilometriä, joten eipä hevoselle ollut tarvettakaan. 

Hyräilyn tahdittamana Karla asteli pirtsakoin askelin pitkin tuttua riistapolkua. Näin matalalla puut olivat vielä suuria ja synkkiä, ja niin kauan kuin ne pienenivät ja kituuntuivat, tiesi nuori olevansa oikeassa suunnassa. Hänen kotinsa oli sopivassa risteyskohdassa: aivan ylängön alareunalla, josta oli lyhyt matka metsämaille, solan välisen aron vierellä, pohjoisten vuorten suojatessa pahimmilta sääilmiöiltä joita Itä-Siperian Meri joskus heille asti puhalsi. Lähellä kaikkea mutta silti ei missään. 

Matkaa oli taittunut muutama kilometri, kun Karla pysähtyi. Hän jähmettyi paikalleen, refleksinomaisesti kyykistyi lohkareen taa, terästi kaikki aistinsa. Oliko se vain kuvitelmaa, vai kuuluiko jostain puhetta?

Ei se ollut. Äänessä oli selkeästi mies, toinenkin. Sävy oli kiihkeä ja aavistuksen kärttyinen, sanoista ei saanut selvää tuulen humistessa mutta vaikutti siltä kuin käynnissä olisi jonkinlainen selitys, joka oli toistettu jo niin moneen kertaan ettei sitä pystynyt enää uusimaa ilman huokaisuja ja äkäisiä murahduksia.

Pärskähdys, aluskasvillisuus kahisi. Ahaa, heillä oli hevosia. Jostakin syystä Karla ei silti ollut varma, että kulkijat olivat Vecnosta, vaikka äänenkulusta päätellen samaan suuntaan olivatkin matkalla. Teini syöksähti seuraavan lohkareen taa, sen jälkeen ikivanhan kuusen runkoon kiinni. Hän vilkaisi nopeasti, henkäisi ja vetäytyi takaisin havupuun suojelukseen.

D’yaakup.

Pitkistä viiksistä ja hiustupsusta ei voinut erehtyä. Karlan päässä risteili sata ja yksi laskutoimitusta samaan aikaan: oli tuo pahanmaineinen mies mistä tahansa syystä liikkeellä, niin hyvää se ei takuuvarmasti tiennyt. Miksi muuten hänellä olisi joukko karpaaseja mukanaan? Karla syöksähti kauemmas piiloon, siitä seuraavan rungon taa, siitä vielä seuraavan, kunnes oli varma turvallisesta välimatkasta. Sitten hän pisti juoksuksi nahkatossut vinkuen: kotiin olisi ehdittävä ennen kuin olisi myöhäistä.

***

Kun Vecnon pihaa ympäröivät hirsivallit ilmestyivät viimein D’Yaakupin silmien eteen, rumensi näkymää vastaanottokomitea. Uhmakkaana Efim istui Gepardin selässä toinen käsi miekalla, vierellään aivan yhtä ylevänä Alik ruunikon Lyobek-orhin kannateltavana. Vasemmalla puolella ratsailla istuva mies sai vierailijan kasvot vääristymään epäreiluudesta, katkeruudesta,vihastakin: Anisim, mokoma petturi, oli aikanaan vannonut uskollisuuttaan Igzibin kylälle. Lurjus. 

“Saavun rauhassa” D’Yaakup julisti nostaen vakuutena tyhjät kätensä ilmaan. “Tulin vain hakemaan omani pois.”

Se oli arvattavissa, totta kai. Sen perusteella mitä saapuneet olivat päälliköstään puhuneet, ei häneltä noin vain viety mitään — ei edes “vastahakoisia, resuisia ö-luokan kyläläisiä” kuten Anisim oli itseironisesti heitä kuvaillut. Tietenkin mies oli tullut noutamaan heitä takaisin. Tai niin hän ainakin kuvitteli.

“Vai niin,” Efim totesi ykskantaan ilmekään värähtämättä. “Haluaako joku teistä palata?” hän kysyi olkansa yli rehvakkaan avoimien porttien takana seisovalle pienelle joukolle. Hiiskaustakaan ei kuulunut.

“Asian laita taitaa olla, että lähdet takaisin samalla miesluvulla kuin saavuitkin.”

D’Yaakupin luihut kasvot kiristyivät hienoisesti. 

“Tämä ei ole tahdonalainen asia. Sinulla on mahdollisuutesi antaa ryöstämästi takaisin vielä ilman seuraamuksia, mutta pitkää siimaa en anna.”

“Ryöstämäni? Luvatta voi ottaa vain toisen omistamaa, eikä tietääkseni kenenkään henki kuulu yhdellekään toiselle kuin kantajalle itselleen. Omistatko tuulet tunturissa?”

Efim kallisti päätään melkein jopa kiusoittelevasti. Moni kuvitteli hänen olevan hiljainen ja vetäytyvä, mutta se ei pitänyt paikkaansa. Mies ei vain tuntenut tarvetta avata suutaan ellei sille ollut oikeaa syytä, ja nyt toden totta oli. 

Ilmassa väreilevää jännitettä olisi voinut kosketella paljain käsin: tuntui kuin väärään aikaan vedetty hengitys olisi voinut laukaista pommin. D’Yaakupin ote pienen jakuttihevosen ohjista kiristyi, ja hetken aikaa miehen katseessa oli löydettävissä halu pistää miekalla edessään ärsyttävästi virnuileva pörrötukka kylmäksi. Kylänpäälliköstä näki kuinka hän ensin laski kymmeneen pitääkseen petollisen tyynen pintansa, jonka jälkeen hän muotoili sanansa niin ilkeästi tihkuviksi ettei porttien takana kyhjöttävä puolikuuro babushkakaan olisi voinut olla sitä huomaamatta.

“Kenties omistankin. Miten on, luovutatko väkeni takaisin? Tämä on viimeinen kaunis pyyntöni, seuraavaksi käsken.”

“En.”

Hetken näytti siltä kuin D’Yaakup olisi syöksynyt suoraan päälle, mutta näkymättömät voimat — järki, kenties — pitelivät häntä paikallaan. Kasvot punehtuivat ja vääristyivät suuttumuksesta, mulkoilivat ylimielistä sikaa joka niin muikeana katseli viemäänsä omaisuutta takanaan piilotellen. Vaan mieli oli maltettava, vielä. Sormet pääsisivät vielä kuristamaan oikeaa kaulaa, mutta sen hetki ei ollut nyt.

“Itsepähän valintasi teet” D’Yaakup ärähti kääntäessään kavahtavan ratsunsa ympäri. Hän antoi viimeisen katseensa valella pelkoa ja vaaraa ennen kuin pölypilven saattelemana kannusti pienine joukkoineen hevoset ravilla pois. Laukalla he eivät niin jyrkkään, kituiseen alamäkeen uskaltaneet karauttaa. 

Käännytys porteilla oli rauhanomaisuudessaan pelkkää tyyntä myrskyn edellä. Sen tiesivät kaikki kumpaiseltakin puolelta.