Keräkurmitsan sukua

Harmaista pilvistä huolimatta kevätpäivä oli lämmin ja lupaava. Lumi oli paikoin sulanut jo ohueksi siivuksi jollei vallan kokonaan, ja vain synkimmissä lumenviipymissä oli ihan rehellisiä nietoksia. Aavan tuulilta Vecnon pihaa suojasivat korkeat hirsivallit, joiden ansiosta pitäjän vähäiset asukkaat viihtyivät ulkotöissä nauttimassa leppoisista oloista pitkän ja synkän talven jälkeen. Lämpötila oli ehkä vain hieman plussan puolella, mutta lähempänä neljää- kuin kolmeakymmentä kiristelleisiin pakkasiin verrattuna oli päivä kuin hellettä.

Pihan keskellä paloi pieni nuotio, jonka äärellä hääräsi kaksi nuorta naista. Toisen mustat hiukset oli nostettu ylös tiukalle nutturalle, nuoremman kieputettu paksulle letille. He rupattelivat kevyesti samalla kun keräsivät puutolppia kahteen kasaan tulen kantamattomiin: toinen valmiille, toinen käsittelemättömille. Kaksikko nokesi aitatolppia tulevan kesän laitumia varten estääkseen niitä hajoamasta Nebo-järven kosteilla rantamailla.

Karla ja Ulyana viihtyivät yhdessä. Ensimmäisenä mainittu sai ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin naisseuraa, mikä oli teinille tärkeämpää kuin hän ikinä myöntäisi. Elämä vanhojen jäärien miesten keskellä ei vain ollut aina ruusuilla tanssimista: huonosta olosta tai väsymyksestä ei saanut valittaa, tunteista ei puhuttu ja elämää elettiin nähtävästi vain työtä varten, jota tehtiin että voitaisiin elää — tehdäkseen työtä. Vaikka Ulyana herätti edelleen paljon kysymyksiä ja aiheutti kummallista närää Karlan isässä, Efimissä, ei nuori voinut kieltää etteikö tuon saapuminen Vecnoon tuntunut kuin raikkaalta tuulahdukselta ummehtuneessa ilmassa. Aluksi Efim oli yrittänyt parhaansa mukaan rajoittaa naisten tapaamisia, mutta lopulta hänenkin oli myönnyttävä mahdottoman edessä.

"Kerro nyt," Karla intti osittain leikkisään sävyyn, "mistä tulet ja minne olet matkalla?"
"Sanoinhan jo, sukuni asuu Jeniseijoen varrella. Siinä olkoot tarpeeksi vastausta sinulle," Ulyana sanoi ja hymyili. Hymy ei ylettynyt silmiin saakka, mutta sitä Karla ei huomannut.
"Ei tuo riitä! Mihin sinä olet sitten menossa, olettaen että olet jo niin kaukaa kulkenut?"
"En minnekään."
"En usko."
"Tarvitseeko kaikella olla aina määränpää? Eikö pelkkä matka jo riitä syyksi?"
Karla kohautti olkiaan ja käänteli tolpannokkaa nuotiossa. Pakko myöntää, tottahan se oli. Ei kaikelle tarvinnut olla syytä. Eihän?
"Okei, ajattelin vain kun olet tehnyt niin pitkän matkan, ei kai kukaan matkusta vuosikaupalla vain huvikseen."
Ulyana hymähti. "Minä kai sitten vain pidän matkustamisesta."
Karla tunsi ettei vanhempi nainen kertonut hänelle kaikkea, mutta ei jaksanut kaivella lisää. Hän oli nenäkäs, mutta myös sitkeä ja paljon pitkäpinnaisempi kuin nuoren ja harkitsemattoman kuorensa antoi ilmi. Kyllä kaikki salaisuudet paljastuivat aina ajallaan. Lennokkaasti Karla vaihtoi puheenaiheen kevään varsoihin, ja toinen tarttui aiheeseen mieluusti.

Ulyana ei voinut olla tuntematta pientä pistosta sydämessään viihtyessään Karlan kanssa. He olivat tunteneet toisensa vasta muutaman kuukauden ajan ja teini oli ainakin kymmenen vuotta nuorempi, mutta silti nuo tulivat toimeen kuin sisarukset — ei, paremminkin. Siskokset riitelivät, he eivät, ja se teki kaikesta tuplasti pahempaa. Karlan sydän tulisi särkymään, ja siitä Ulyana oli enemmän pahoillaan kuin mistään muusta mitä hän oli koskaan hiukankaan katunut.

Hänet oli otettu osaksi Vecnon arkea siitäkin huolimatta että päämies takelteli vastaan. Ulyana oli saanut olla mukana metsällä, hänelle esiteltiin itäisiä tuntureita ja vuoriston salaisia polkuja. Hän sai käyttää tilan hevosia käydessään kylällä, ja olipa saanut kunnian olla mukana auttamassa kun Ishtar synnytti vaivoin ensimmäisen varsansa. Kaikki olivat (Efimiä lukuunottamatta) olleet niin kovin vieraanvaraisia ja hyviä. Ennakkoluulottomia. Typeriä ja sinisilmäisiä.

Lupaus oli silti lupaus. Ulyana oli kunnian naisia, ja hän pitäisi aina sanansa. Tässä maailmassa ei pärjännyt tunteilemalla.

Jossakin kaukana kuului keräkurmitsan väräjävä sirritys. Kun se olisi saanut pesänsä perustettua ja aloittanut kesän, Ulyana olisi jo kaukana poissa.